maanantai 29. marraskuuta 2010

Lapset työpaikalla

Meillä kävi pari mammalomalaista näyttämässä pieniä palleroitaan työpaikalla. Kaikki työpaikan naiset pyörivät näiden muksujen ympärillä. Kääröt vaihtoivat syliä tiheään.

Aluksi en edes tiennyt kenen skidit olivat, käytävä oli vain täynnä vaunuja ja vauvoja. Vihdoinkin kun toinen äiti tuli paikalle, tunnistin hänet, hän jäi äitiyslomalla kesällä. Hän oli puolituttu työkaveri josta pidin ja luulin että tunne on molemminpuolinen. Kun tunnistin naisen, yritin sitten jäädä keskustelemaan ja kurkata vaunuun. Isot onnittelut ehdin sanoa.

Kunnes lapsellinen kollegani tuli paikalle. Minun tyhmät kysymykset, että miten on mennyt ja mikästuonnimionkaan, lakaistiin maton alle. Yhtäkkiä en ollut enää olemassa. Jäin tyhmänä seisomaan kun lapselliset pääsivät vauhtiin vaihtamaan pilttireseptejä, eikä minua enää tarvittu. Jäin vähäksi aikaa seisomaan, sitten vaan lähdin ja toivottelin hyviä jatkoja, mutta niitä ei edes kuultu.

Nyt en enää oikein ymmärrä. Luulin että sen takia sinne työpaikalle lapsia tuodaan, että voidaan esitellä niitä. Että mahdollisimman moni sanoo että voihellanlettakunonsöötti. Että myös jopa meidän leenasieltäpostituksestakin muistaa ihmetellä kuinka kaunis lapsi on. Jos näin ei ole, niin eikö sitten voi tavata nämä tärkeimmät ihmiset muualla kuin työpaikalla?

Kai tämä vaan pitää hyväksyä, että lapsellisten ja lapsettomien ero on niin iso, että ei me aina mahduta samaan maailmaan, lapsettomat ei ymmärrä lapsellisia ja toisinpäin. Ei tämä nainen ehkä tahallaan jättänyt sanojani tuulen vietäväksi, ehkä hän halusi vain keskustella tämän toisen lapsellisen kollegan kanssa, joka OIKEASTI ymmärtää. Tai ehkä tämä oli sattuma, ehkä huono hetki. Ja itse olen vaan turhan herkkä. Ehkä.

torstai 25. marraskuuta 2010

Ihanaa(ko) joulunodotusta ja vähänkö reippaita joulukortteja

On taas se aika vuodesta kun pitäisi olla jotenkin tosi ihana ja lämmin, ostaa joululahjoja ja lähettää kortteja, tehdä kodista kodikas joulukrääsällä ja vielä tehdä herkkuja pakastimeen ja tuhlatatuhlatatuhlata. Entä jos ei tunnu jouluiselta? Minun mielestä joulun ja muutkin pakkojuhlat voisi poistaa kalenterista vaikka kokonaan. En vaan jaksa sitä, että väkisin pitää olla kivaa, vaan päivämäärän takia. Minulle joulu on näistä kaikista pakkojuhlista pahin siksi, että siitä aletaan puhua ja suunnittelemaan niin monta kuukautta aikaisemmin. Eikä kukaan kuitenkaan muista joulun perimmäistä tarkoitusta. Ei siinä mitään, onhan joulussa kivojakin juttuja, on kiva tavata perhettä, syödä hyvin ja polttaa kynttilöitä. Mutta se mieletön tohina minua ahdistaa. Minusta tavallinen arki on mukavaa enkä tarvitse tavaraa ja juhlia ollakseni onnellinen.

Vaikka kuinka kritisoin joulua, teen niin kuin Kunnon Ihminen tekee, eli ahkeroin nätin pinon joulukortteja, tekstaan kauniisti toivotukset ja pakkaan pinon Postin punaiseen joulukorttikirjeeseen. Kortit lähtevät sitten sukulaisille, kavereille ja joillekin unohdetuille, joilta kortti tupsahtaa joulusta jouluun meidänkin postilaatikkoon. En osaa oikein päättää, onko parempi edes muistaa vain joulukortilla vai ei muistaa ollenkaan. Jos lähettäjä ei ole kiinnostunut elämästäni muuten niin pitääkö väkisin muistaa valmiiksi kirjoitetussa joulukortissakaan? Niin ja tietenkin toisinpäin. Kai se on sitä Aikuisten Peliä, pitää olla aina vähän kiinnostunut kaikista ja olla polttamatta siltoja.

Mutta mitä mieltä olette joulukorteista, joissa komeilee skidin naama tonttulakki päässä? Jos se ei ole sinusta aina niin hyvä idea, niin kannattaa lukea Taivaanpiin blogikirjoitus joulukorteista, musta tämä on aika osuva. Itse en ole ehkä yhtä voimakkaasti kärsinyt noista korteista, mutta ymmärrän täysin mitä Taivaanpii tuossa ajaa takaa. En minäkään aina hihku innosta kun joku lähettää kersansa kuvan, varsinkaan jos en ole muutenkaan tekemisissä perheen kanssa. Tavallaan onhan se kiva nähdä kaverien lapsia edes joulukorteissa jos niitä ei muuten näe, mutta silti mieluummin näkisin heidät livenä edes kerran. On se jollain tavoin narsistista lähettää niitä kuvia, jos ei muuten halua olla tekemisissä. Oma lapsi on varmasti aina se maailman ihanin otus, mutta luuleeko tuollaisen kortin lähettäjä että kaikki niin ajattelee myös juuri hänen lapsestaan? Ja mielestäni on suorastaan röyhkeää lähettää vastaava kuva vauvasta, jos jollain on juuri lapsi kuollut/kärsinyt keskenmenon. Se joka sanoo vastaavassa tilanteessa, että "halusi vain ilahduttaa eikä tarkoittanut varmasti pahaa", niin ei kyllä tiedä ihmisten psyykestä yhtään mitään.

Jos meille käy joskus niin onnellisesti, että saamme joskus adoptiolapsen, niin en varmasti lähetä yhtäkään lapsenkuvajoulukorttia. Sen sijaan voisin kuvitella että lähettäisin lapsen itse askarteleman kortin. Vai olisiko jollain tarinaa siitä, että se ei kannata?

maanantai 1. marraskuuta 2010

Homokeskustelusta ja homojen adoptio-oikeudesta

Olen viime aikoina miettinyt mediassa paljon esiintynyttä Homokeskustelua. En aio kertoa lyhyesti keskustelun sisältöä, sillä oletan että lukijani on sen katsonut itse ja tietää mistä puhutaan. Keskustelu liittyy läheltä myös blogini aiheeseen, koska keskustelussa käytiin läpi myös homojen oikeutta adoptioon.

Tämä blogikirjoitukseni saattaa olla osalle lukijoilleni arka aihe ja mietin tovin ennen kuin aloin kirjoittaa tätä. Olen etukäteen pahoillani, jos tämä sotii jonkun uskoa vastaan, mutta en voi kirjoittaa tätä ilman että viittaan jollain tasolla tässä Raamattuun. Tarkoitukseni ei ole väheksyä kenenkään uskoa. Minusta mediassa vellova keskustelu homojen oikeudesta on kuitenkin hyvä esimerkki monesta muustakin yhteiskunnallisesta ongelmasta ja siihen liittyvästä Raamatun tarkasta tulkinnasta ja ihmisten eriarvoisesta asemasta.

Vaikka tuo Homokeskustelu ei tuonut paljon uutta syvästi uskonnollisten ihmisten ja homojen väliseen kiistaan, se oli hyvin mielenkiintoinen koska vastakkain asettelu oli niin vahva. Ja vaikka yritin olla provosoitumatta, moni kommentti sai minut mietteliääksi.

En pidä siitä, että homot ovat vielä 2000-luvulla lain edessä eriarvoisessa asemassa kuin heterot. Raamattu kyllä sanoo, että homoseksuaalisuus on syntiä, mutta mielestäni nykyajan ihmisten ei pitäisi lukea sanasta sanaan kirjaa, jonka ihmiset ovat kirjoittaneet monta tuhatta vuotta sitten tai ainakaan tuomita muita sen mukaisesti. Myöskään sen jokaista lausetta ei mielestäni pitäisi pitää ainoana totena. Vaikka Raamatussa on paljon hyvää ja jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen uskoon ja siihen liittyviin arvoihin, niin silti minusta on tekopyhää sanoa, että esimerkiksi pappi joka siunaa homojen parisuhteen, tekee syntiä. Se joka niin sanoo, niin eikö silloin hän itse tee syntiä kun tuomitsee toisen?

Minusta yhteiskunnalla ja lainsäädännöllä ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mihin kukakin uskoo. Minusta papilla on oikeus olla vihkimättä homoparisuhteeseen, jos hänen oma henkilökohtainen usko sanoo niin, mutta yhtä hyvin liberaalipapilla pitää olla oikeus vihkiä saman parin avioliittoon kirkossa. "Kaikki ihmiset ovat lain edessä samanarvoisia" ei ole uskottava lause ennen kuin homoseksuaalisille on samat oikeudet yhteiskunnassa. On kirkon sisäinen asia miten henkilökohtaiset arvot jaetaan. On syytä kuitenkin huomata, että kirkkoon kuuluu paljon monen näkökulman omaavia henkilöitä, ei pelkästään niitä, jotka tulkitsevat Raamattua sanatarkasti.

Homojen adoptio-oikeus

Mitä homojen adoptio-oikeuteen tulee, asia ei ole mielestäni yhtä "helppo" kuin homojen vihkioikeus ja avioliitto, sillä nämä asiat pitää aina ajatella lapsen kannalta. Aikoinaan, kun en tuntenut adoptioon liittyviä asioita kovin hyvin, minusta homojen adoptio-oikeus kuulosti ihan hyvältä. Adoptioneuvonnan aikana jouduin miettimään tuota kysymystä mielessäni uudelleen eikä asia ei tuntunut enää niin yksioikoiselta. Mieleeni tulvi näitä tuttuja kysymyksiä: Mitä jos lasta kiusataan, entä millaisen roolimallin he saavat kun elävät ilman isää/äitiä? Entä miten ehjä sateenkaariperheen lapsi on kun tulee aikuisikään? Mietin onko tämä sittenkään hyvä juttu vaikka vastaan en kuitenkaan ollut.

Pitkän pohdinnan jälkeen olen kuitenkin siihen lopputulokseen, että vanhemmuus ei ole sukupuolesta kiinni. Niin kuin vanhemmuus ei ole kiinni iästä, taloudellisesta tilasta, vammasta tai biologisuudestakaan. Joskus nämä tuovat mukaan omat haasteensa, mutta se ei voi olla pelkkä itseisarvo. Samaa rakkautta ja huolenpitoa voi löytyä näissä kaikissa kodeissa. Ja toisin päin, yhteiskunnan hyväksymässä ideaalisessa perheessä kaikki voikin olla lumetta. Saati sellaisissa perheissä, joissa käytetään paljon päihteitä tai käytetään väkivaltaa.

Minusta Homokeskustelussa todettiin hyvin, että homojen adoptio-oikeudessa on todellakin kyse vain oikeudesta, eikä jokainen homo halua tai pystyä hakemaan "nyyttejä Kiinasta". Perinteisessä adoptiossa heteropariskunnat ja yksinhuoltajat tutkitaan perusteellisesti. Adoptioprosessi ei olisi varmasti ainakaan helpompaa homoilla kuin heteroilla eivätkä he varmasti lähtisi turhan helposti rankkaan adoptioprosessiin. Silti lain edessä heillä pitäisi olla yhtäläinen oikeus hakea adoptiota.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Tunnustuksia

Ihanaa hömppää, olen otettu, Rouva Makkonen on antanut tunnustuksen blogistani, kiitos siitä! Tunnustukseen kuuluu tehtäväksi kertoa seitsemän asiaa itsestään, sekä nimetä seuraavat beutiful bloggerit. On hieman vaikea valita tunnustuksia, sillä kaikki lukemani blogit ovat niin hienoja! Periaatteessa antaisin tunnustuksen kaikille, jotka olen lisännyt omaan blogilistaani.

Beatiful Blogger Award lähtee Rouva Makkoselle (nyt voit ylpeillä ainakin tuplatunnustuksesta :)), Lapsukselle ja Jalientylle



(päätin että näitä lähtee kolme vaikka vielä moni muukin sen olisi ansainnut :))

Ja tässä tunnustuksia:
1. Pidän kaikista hassunnäköisistä eläimistä
2. Tykkään kokeilla uusia makuja keittiössä
3. Olen surkea laulamaan
4. Rakastan kallioita ja käppyrämäntyjä
5. Aamupalan syön melkein aina vasta töissä
6. Minua on huijattu Roomassa
7. En pidä koppavista ja ylimielisistä ihmisistä

lauantai 11. syyskuuta 2010

Adoption kriteerit ja etiikkaa

Adoptiossa saa kuulla kyllästymiseen asti lapsen edusta ja niin se pitääkin olla. Adoptiolapselle haetaan vanhempia eikä toisin päin.

Mutta mikä on sitten lapsen etu? Välillä tuntuu, että mahdollisille adoptiovanhemmille asetetut odotukset eivät kohtaa lapsen edun kanssa. Olen varma siitä että lapsen vuosia kestävä odotus ei ole kenenkään etu. Lapset odottavat lastenkodissa tms ilman perhettä ja tulevat vanhemmat pyörivät heittosäkkeinä byrokratian kiemuroissa. Sosiaalintyöntekijät ylikuormittuvat töistä kun tavallisten töiden lisäksi he saavat hoitaa vielä jatkolupia lupien jälkeenkin.

Onhan se hyvä että adoptiovanhemmille tehdään seula. On lapsen etu, että vanhemmat ovat täysjärkisiä ja ovat siinä kunnossa, että pystyvät hoitamaan lastaan. Olen kuitenkin pöyristynyt Helmen kirjoituksesta, jossa sanotaan, että vaikka syöpä on voitettu, kotiselvitystä ei kuitenkaan voida tehdä ennen kuin syövän 5 vuoden "karenssiaika" on umpeutunut. Tuon logiikan johdosta nimimerkin adoption kokonaisaika olisi n. 10 vuotta. Minusta tuossa pitäisi olla joku ajatus, että adoptioprosessin saisi aloittaa ainakin Suomen puolella kuin muutkin, ja kohdemaat sitten päättävät jatkosta. Kun lapsen olisi aika tulla, niin silloin pitäisi vielä varmistaa erikoislääkäriltä että kaikki on kunnossa ja mahdollinen karenssiaika täynnä. Mahdollisesti adoptioluvankin voisi saada, mutta siinä voisi olla ehto, että tietyn päivämäärän jälkeen lapsen voi vasta saada. Mutta byrokratiassa ei taideta ymmärtää tuollaista logiikkaa, kaikki on vain pino papereita.

Kun adoptiohakijat kuluttavat voimiaan odottaen lasta jota ei välttämättä koskaan tule, niin odotuksesta tulee elämää. En usko että tietyn odotusajan ja pohdintojen jälkeen "vanhemmuusgeeni" paranee ja lapsi saisi paremmat vanhemmat. Ainakaan itse en koe olevani yhtään enemmän tai vähemmän valmis ottamaan vastuuta adoptiolapsesta ja rakastamaan häntä kuin heti neuvonnan jälkeenkään. Ratkaisuni on ollut koko ajan täysin selvä ja kaipuu lapseen on ollut koko ajan ihan yhtä suuri.

Aina löytyy niitä ymmärtäjiä, jotka kuitenkin haluaisivat karsia hakijoita vielä lisää ja laittaa hakijat "paremmuusjärjestykseen" kuten Helmen kirjoituksen kommenteissakin voi havaita. Hakijoita on paljon ja kaikki kontaktit ovat niin pahasti ruuhkautuneet että nopeasti voisi ajatella, että helpoimmalla päästään kun hakijoista otetaan vaan kermat päältä ja jätetään "huonot" hakijat nuolemaan haavojaan ja samalla saadaan jonot lyhyemmäksi. Mutta miten pitkälle voidaan mennä?

Jos laitetaan rinnakkain perusterve pariskunta ja sitten toinen pariskunta, jolla toisella on ollut sairaus/hoitoa tarvitseva sairaus, niin tietenkin perusterve pariskunta on parempi vaihtoehto. Vai onko? Mihin jää henkilön muut ominaisuudet jos hänet luokitellaan pelkästään aikaisempien sairauksiensa mukaan? Mitä sanoisi lapsi? Ne jotka näin mustavalkoisesti haluavat ajatella, niin mitäköhän he ajattelisivat kun yhtäkkiä joutuisivat itse samaan tilanteeseen, sille meille jokaiselle tapahtuu joskus yllättäviä asioita. Jos tällainen tilanne oikeasti tapahtuisi, niin en usko, että he haluaisivat, että ympäristö luokittelisi heidät vain diagnoosin perusteella. Mielestäni heitä ei sen takia pitäisi automaattisesti karsia, koska lapsen etu on niin paljon muutakin.

Minulla on oma lehmä ojassa. Olen juuri se henkilö, joka monen mielestä pitäisi jättää jonon hännille ja sen vuoksi olen myös joutunut perustelemaan olevani kelpo vanhempi ehkä enemmän kun keskimäärin hakijat yleensä. En sosiaalityöntekijälle, mutta lautakunnalle joka näkee minut vain papereissa. Jos niitä vain katsoo, olen yhtä diagnoosini kanssa, koodi Kelakortissa ja lääkärin sotkuinen käsiala resepteissä. Minä olen myös se, joka olin ensin tavallinen ja terve, mutta maailma tuli väliin.

Lopulta olemme kaikki kuitenkin vain ihmisiä, henkilöitä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Diagnoosien kanssa tai ilman. Mielestäni adoptiossa pitäisi aina katsoa kokonaisuuksia, ei yksittäisiä asioita. Mutta onneksi joskus järjestelmässä niin tehdäänkin. Joskus sosiaalityöntekijät osaavat lukea rivien välistä ja antavat meille ei-niin-täydellisille mahdollisuuden.

maanantai 2. elokuuta 2010

Toinen kierros

Näiden kaikkien adoptio-odotusvuosien aikana suurin osa kavereista on alkanut odottaa esikoistaan ja nyt jo iso osa odottaa jo toista lastaan tai sen ovat jo saaneet. Kohtalon ivaako vaan se, että kun aloitimme prosessin, minulla ei tainnut olla vielä montakaan kaveria, jotka olisivat edes haaveilleet ensimmäisestä skidistä. Kun noita pystymahoja alkoi tupsahtaa näkyville monta vuotta sitten, niin se teki mut melkein joka kerta aluksi surulliseksi. Ja kateus, tuo alhainen tunne iski kasvoihin ja kysyi miksi muiden elämä on niin helppoa ja mun pelkkää taistelua: sairautta ja sen seurauksena lapsettomuutta.

En ole kuitenkaan katkera vaan olen oppinut paljon. En myöskään ole oikeastaan koskaan ajatellut niin, että lapseni pitäisi olla minun biologisesti eli raskaus sinänsä ei tehnyt tuota surun tunnetta. Minusta adoptio on aina ollut ihan yhtä hyvä tapa perustaa perhe kuin itse synnyttäminen. En ymmärrä naisia, jotka kovaan ääneen kertoo sitä että nainen on nainen vasta kun on synnyttänyt. Minusta tuossa yritetään kertoa että on parempi kuin muut ja se jos joku on minusta yököttävää. Tuon surun enemmänkin toi toisten elämän helppous tai enemmän oman tilanteen vaikeus. Ja usein suru helpotti vasta kun asiasta oikeasti voitiin keskustella asioiden oikeilla nimillä ja tuo raskaana oleva ymmärsi minunkin tilanteen. Vasta silloin pystyin itsekin iloita toisten raskausuutisista. Aina ei ymmärrystä molemmin puolin tapahtunut ja olen läheisen ystävän sen vuoksi menettänyt. Se on myös surullista.

Toinen kierros tuntuu helpommalta. Adoptioprosessin alussa kaikki oli epävarmaa ja välillä hyvinkin epätoivoista mutta tällä hetkellä on toivoa. Mutta on tähän kaverien toiseen kierrokseenkin mahtunut ihmettelyäkin. Vähän aikaa sitten minulle tuli tekstiviesti vanhalta ystävältä, jossa hehkutettiin pikkupojan syntymää, naisen toinen. Olin ällikällä lyöty: en tiennyt että kyseinen kaveri oli edes raskaana! Siinä jäi aamupuuro syömättä kun vollotin miehen kainalossa, että enkä ole edes sen arvoinen että mulle kerrotaan noin isosta asiasta. Kun rauhoituin, ymmärsin onnitella uuden perheenjäsenen johdosta mutta sarkastisesti lisäsin että ajattelit sitten yllättää. Kaveri siinä sitten kysyi, että eikö mulle ole kertonut.

Onneksi aina uutiset eivät kuitenkaan tule näin. Kävin viikko sitten ulkomaalaisen kaverini luona jolla on pari vuotias tyttö. Tuo pieni tyttö muisti mut edelliseltä kerralta ja toisteli mun nimeä vieraalla kielellä koko ajan ja teki hassuja ilmeitä. Aivan mainio tuo pienokainen, hän vei melkein sydämeni! Vähän näytti siltä että kaveri olisi vähän "lihonnut" ja kaveri pian kertoikin että hän odottaa jo toista lastaan. Sama kaveri oli edellisen tapaamisen yhteydessä kysellyt multa paljon meidän adoptioprosessin etenemisestä ja sanonut mulle niin uskomattomat sanat: Musta tuntuu että te onnistutte ja susta tulee ihana äiti! Ihanuudesta en tiedä, mutta tuntuu mahtavalta kun joku kannustaa. Innolla odotan myös tuota kaverin toista pienokaista!

Sanoisin, että pienet asiat merkitsevät ja määrittelevät miten onnellinen voi olla toisten lapsitiedoista. Tämä on vähän kinkkinen juttu sinänsä, koska ymmärrän sen, että ne kaverit jotka ovat tulleet raskaaksi helposti, enkä ole ollut mielettömän onnellinen heidän puolestaan, hekään eivät ehkä halua olla onnellisia minun puolestani tai olla edes tekemisissä. Heillä on oma elämä elättävänä pienokaisen kanssa joka on (toivottavasti) heille tärkein asia maailmassa. Mutta silti minusta kaikkein ikävintä on se, jos joku yrittää olla liikaa varuillaan lapsettomien kanssa. En nyt tarkoita että mitä tahansa kannattaa möläyttää mutta jos ei koskaan uskalla kysyä/kertoa, niin ei siitä mitään tule, ei ainakaan kestävää ystävyyttä. En tiedä unohtiko tuo kaveri oikeasti kertoa minulle raskaudestaan vai oliko tuo tarkoituksellista, mutta ei tuo minusta kovin luottamusta herättävää ole. Minusta on parempi kuitenkin sanoa vaikka jotain tyhmää ja tajuta se ja pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilanne kun vaan pitää etäisyyttä. Sillä kukaan ei ole täydellinen. Iso osa asioista voi kuitenkin korjata jos on vaan tarpeeksi halua siihen.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Paperien keräämisestä

Odotusaika kotiselvityksestä siihen että saa ruveta keräämään papereita kohdemaahan, tuntuu äärettömän pitkältä. Kun paperit on vielä Suomessa niin tietää että mitään ei voi tapahtua, ei ainakaan mitään positiivista yllätystä. Prosessin odotusaika Suomen puolella tuntuu niin turhauttavalta, joskus suorastaan älyttömältä. Jonossa odottelu on ymmärrettävää koska hakijoita on niin paljon, mutta joskus siinä reiluus on kaukana. Mutta näin viisaat ihmiset asian sopineet ja siihen on vaan tyydyttävä. Joihin asioihin ei vaan itse voi vaikuttaa ja melkein koko adoptioprosessi on pääosin tällainen asia.

Kun sitten tuo lupa paperien keräämiseen tuli, tunne oli mainio! Tuon jälkeen kyllä stressihormoni rupesi jylläämään, koska niin monta asiaa piti yhtäkkiä tehdä ja niin monta asiakirjaa tuli täyttää. Kuitenkin tämä vaihe oli pitkästä aikaa adoptioprosessissa sellainen, johon itse saattoi jonkin verran vaikuttaa. Viimeksi tällainen vaihe oli adoptioneuvonta, silloin saattoi vaikuttaa itse ainakin siihen millaista kuvaa sosiaalityöntekijälle antaa. Mutta kotiselvityksen jälkeen oltiinkin taas tyhjän päällä, monta vuotta pelkästään turhauttavaa odotusta. Mutta sitten kun lupa asiakirjojen keräämiseen tuli, saattoi vihdoinkin taas itse vaikuttaa prosessiin edes hieman. Ainakin saattoi valita millaisia valokuvia valitaan ja lähetetään kohdemaahan, millainen oma kirje kirjoitetaan sekä miten nopeasti hoidetaan viralliset asiat. Päätimme että meidän toimesta asiat eivät mene tässä kohdassa hitaasti ja laitoimmekin asiat täydellä höyryllä eteenpäin kun tuo lupa tuli. Saimmekin paperit kerätyksi meidän mielestä melko nopeasti. Ja kun paperit vietiin palvelunantajalle, niin ei mennyt enää montaa päivää kun kohdemaa oli vastaanottaneet meidän paperit.

Valokuvien ottaminen ja valitseminen tuotti kyllä vähän pään vaivaa. Digikuva-aikoina ei ole ongelmaa kuvien määrästä eikä laadusta vaan enemmänkin siitä että millaisia kuvia kovalevy on tulvillaan. On kuvia matkoista, luonnosta sekä kavereista. On rentoja hassuttelukuvia sekä juhlakuvia. Mutta makrokuva sudenkorennosta, ilmeilykuva sohvan nurkasta tai minä lyhyessä kesämekossa pyramidin edessä ei taida ole tarpeeksi edustava. Eikä mies kalja-pullojen ympäröimänä polttareissa. Turvauduimmekin aika monessa kuvassa poserauskuviin jotka oli otettu juuri näitä asiakirjavalokuvia varten. Vaikka olenkin yleensä sitä mieltä että poserauskuvat ovat aika tylsiä. Aidoimmat kuvat saadaan ehdottomasti silloin kun kuvassa olevat henkilöt eivät tiedä että heitä kuvataan. Jonkinlainen kuvapaketti saatiin kuitenkin aikaiseksi mutta en yhtään osaa sanoa ovatko ne tarpeeksi edustavia. Ei ole vertauskohtia millaisia kuvia yleensä ihmisillä on.

Oman kirjeen kirjoittaminen kohdemaahan ei myöskään ollut helppoa. Tai ei se ollut myöskään kovin vaikeata koska kirjoitimme ihan fiilispohjalta mutta kyllähän sitä joutui miettimään, että ei tulisi sanotuksi mitään tyhmää. On kuitenkin kyse siitä niin isosta asiasta kuin lapsesta. Ja kirjoittaisi miten hienosti/huonosti tahansa niin eihän sitä koskaan tiedä millainen vastaanottaja on ja mitä hän arvostaa.

Olivat sitten asiakirjat hyviä tai huonoja, joka tapauksessa niistä tuli meidän näköisiä. Eikä niitä voi enää muuttaa ja vaikka voisikin niin tuskin niistä tulisi myöhemmin erinäköisiä. Mutta mitenköhän paljon oikeasti kotiselvitys ja omat asiakirjat oikeasti vaikuttaa lapsitietoihin? Palvelunantajan tiedon mukaisesti lapsitieto ei tule järjestyksessä vaan aina etsitään lapselle sopivat vanhemmat mutta kuitenkin papereita katsotaan suunnilleen aikajärjestyksessä. Mitenköhän paljon merkitystä on siihen kuinka erilaiset paperit on toisiin verrattuna?

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Adoptio mediassa

Käteeni osui eilen vanha Anna-lehti, helmikuun 2010 numero. Artikkelissa kerrottiin perheestä, jotka olivat saaneet adoption kautta veljekset Etiopiasta. Artikkeli oli mukava ja lämminhenkinen ja siitä jäi hyvä mieli, mutta jäin ihmettelemään infolaatikkoa, mikä oli artikkelin marginaalissa. Siinä sanottiin, että adoptioprosessin kesto on 2-4 vuotta. Perhe oli saanut veljekset kahdessa vuodessa, mutta se ei tarkoita sitä että adoptioprosessi kestäisi nykyään tuon verran. Vai kuka oikeesti saa lapsen nykyään niin "nopeesti" kun kansainvälisessä adoptiossa pelkästään Suomen puolella jonotellaan jo reilusti enemmän kuin kaksi vuotta? Ja sitten sen jälkeen odotellaan ulkomailla toinen puoli.Vai onko todellakin vielä sellaisia kuntia joissa alkupaperien lähettämiseen adoptiolupaan kestää todellakin alle vuoden? Mä ainakin kun olen kuvitellut että nykyään prosessi kestää minimissään tuon 4 vuotta. Tai taitaa mahdollisuus saada sn-lapseen tulla nopeammin kun 4 v?

Toinen mikä usein mediassa mietityttää, on adoption hinta. Niin kuin tuossa infolaatikossakin. Musta on jotenkin hassua että aina kun adoptiosta puhutaan, puhutaan hinnasta mutta usein ei perustella sitä millään. Kerrotaan vaan suuri summa. Tuon myötä asiaa tuntematon voi kuvitella että lapsia ostetaan, että lapsella olisi hintalappu. Itsekin kuvittelin aikoinaan ennen adoptioprosessia, että itse palvelumaksu olisi paljon suurempi. Vaikka suurin osa "hinnasta" tulee kuitenkin hakumatkasta ja siihen liittyvistä kustannuksista ja loput ihan tavallisia palvelumaksuja jotka ovat ihan loogisia ja virkatodistuksista sun muista (onhan noita tietty rassaavaa kerätä ja tuleehan niillekin turhan iso potti kaikkineen). Mutta matkan hinta minusta on kuitenkin vähän eri asia. Jollekin tuo matka voi olla pakollinen paha, mutta jollekin varmasti myös ihana kokemus ja minusta sitä ei voi laskea vaan yhteen muiden kanssa.

En tietenkään yritä sanoa, että on samantekevää paljonko adoption maksaa. Onhan adoptioon kuluva raha iso ja perus biolapsen saaja ei yleensä joudu pulittamaan semmosia summia ja laittaahan se tietty ihmisiä eri arvoiseen asemaan. Ja kyllähän adoptio- ja biolapsen saaminen pitäisi olla samanarvoista ja sitä pitäisi tukea samalla tavalla yhteiskunnassa. Mutta olisi vaan mukavaa, kun olisi paremmin kerrottu, että lapselle ei todellakaan ole hintaa.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Pieniä ymmärryksen rippeitä

Adoptioprosessin aikana olen monta kertaa pettynyt vanhojen ystävien tapaan ottaa vastaan adoptiolapsen odottamiseen ja lapsettomuuteen liittyviä asioita. Taannoin kerroin ystävälleni adoptioneuvontakäynnistä jossa käsiteltiin rasismia. Mietin ääneen mitenköhän rankkaa lapsella myöhemmin olisi kun hän kohtaisi rasismia ja mitenköhän sen kanssa pitäisi toimia. Kaverini vastasi nyrpeänä: "Nykyään Suomessa on niin paljon erivärisiä ihmisiä, että kansainväliselllä adoptiolapsella ei varmasti ole mitään ongelmia nykymaailmassa että ihan turha miettiä tuommoisia" ja vaihtoi aihetta.

Ehkä on turha miettiä vielä. Tämä ystävä näki yhden näkökulman mutta ei halunnut miettiä muuta. Eihän asia ole itselleen ollenkaan ajankohtainen. Ehkä vika on vain minussa, kun odotan läheisiltäni enemmän. Että voidaan puhua muustakin kun työstä ja mukavasta vapaa-ajasta. Varsinkin vanhimpien ja lähempien kavereiden kanssa luulisi että muustakin voi puhua. Luulen että ystävyys on sitä, muun muassa. Mutta olen ollut monta kertaa väärässä.

Mutta onneksi välillä sitten saa yllättyä positiivisesti. Voi käydä niin että joku, jota ensimmäisenä ei tulisi mieleen, saattaakin olla henkilö, jonka kanssa pääsee samalle aaltopituudelle tässäkin aiheessa. Tapasin vanhan työkaverin, jonka kanssa kahvitellaan melko harvoin. Hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, mutta hän ei todellakaan ole ihminen, joka paijailee jokaista lasta ja pitää jokaista lasta automaattisesti ihanana. Enemmänkin henkilö, joka ei tykkää lapsista (niin hän sanoi aikoinaan), mutta "oma on varmasti eri asia".  Hän sitten sai lapsen, ensi yrityksellään. Ja ihme ja kumma, minulle tuo ei ollut kova paikka. En osaa sanoa mistä johtuu, että joidenkin raskausuutiset ovat minulle neutraaleja tai jopa voin olla onnellinen heidän puolesta kuten tässäkin tapauksessa. Jostain syystä hänelle oli helppoa puhua myös adoptioon liittyvistä tuntemuksistani. Keskustelun aikana hän sanoi mulle että "ymmärrän täysin miltä susta tuntuu". Ensimmäistä kertaa joku sanoi nämä sanat. Eihän hän tietenkään voi ymmärtää täysin, mutta minulle riitti, että hän kuunteli ja yritti ymmärtää eikä vaihtanut aihetta.

Ehkä lapseton ja adoptio-odottaja voi joskus löytää ymmärrystä muualtakin kuin vertaistukiryhmästä, jopa bio-lapsellisten keskuudesta.  Joskus on vaan vaikea löytää sitä, jonka kanssa voi oikeasti keskustella näistä asioista, välillä tuntuu että nämä uskotut ystävät eivät olekaan niitä ymmärtäjiä ja toisinpäin. Ehkä nämä kaverit joiden kanssa ollaan leikitty leikkejä tarhasta lähtien, ei välttämättä ole se paras ymmärtämään näitä adoptio-odotuksen tuntoja. Vaikka onhan se vähän surullista jos monen vuodenkymmenen vuoden ystävyys heikkenee sen takia, että kumpikaan ei enää ymmärrä toisiaan. Mutta ehkä joskus on hyvä päästä myös irti.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Aika

Aika on kumma juttu. Välillä se kuluu niin nopeasti ja välillä niin tuskastuttavan hitaasti. Varsinkin adoptioprosessissa lähellä tiettyä kiintopistetta aika tuntuu pysähtyvän. Aika juuri ennen adoptioneuvontakäyntiä, adoptioluvan odottelu tai paperien keräämisen luvan odottelu taitaa olla kaikkein ikävintä tässä prosessissa. Kun yhdestä kiintopisteestä pääsee eteenpäin, voin ehkä taas hieman rauhoittua.

Mutta en nyt. Miksi kukaan ei edes soita! Voisin edes pikkuhetken kuvitella että puhelu olisi SE puhelu!

maanantai 31. toukokuuta 2010

Levottomuus

Olen ollut koko kevään kohtalaisen levollinen, jotenkin on ollut kova usko siihen että meille tulee vielä joku päivä lapsi adoption kautta. Uusi tunne mulle, mutta totta. Mieleni on täyttänyt usko, että meistä voi joskus tullut perhe.

Olen melkein koko kevään pystynyt keskittymään muuhun kun pelkästään lapsen odottamiseen. Vaikka tietenkin syvällä sisimmässäni odotan koko ajan, tuskin on hetkeä sekuntiakaan kun jollain tasolla mietin tulevaa lastani. Mistä hän tulee, miltä hän näyttää, millainen tausta hänellä? Onhan hänellä asiat edes vähän hyvin? Lähetän ajatuksen voimalla hänelle jaksamista ja rakkautta vaikka hän ei ole edes luonani eikä tule olemaan vielä pitkään aikaan. Mutta hän on jo ehkä olemassa, ehkä joku korkeampi voima tietää jo että hän tulee juuri meidän kotiin? Lapseni, rakastan sinua jo nyt!

Silloin kun adoptiojono liikkuu tämä uskoni on ollut vahva. Jokainen muiden lapsitieto tuo edes hieman meidän unelmaa lähemmäksi todellisuutta.  Mutta silloin kun jono pysyy kauan paikallaan, iskee taas tämä tuttu levottomuus. Päivitän palvelunantajan nettisivuja selaimessani turhan usein. Ei mitään, ei yhtään lapsitietoa vieläkään, eikä niitä ole tullut pitkään aikaan. Se tarkoittaa, että meidän vuoro ei tule vielä pitkään aikaan.

Nyt taas kun edellisesta lapsitiedosta on kauan, en meinaa enää pystyä olla paikallani. Keskittyminen herpaantuu melkein koko ajan. Työt eivät suju. Adoptiopaperisotaan liittyvät asiat ja adoptiolapset täyttävät uneni. Silloin on pakko kirjoittaa.

Mihinköhän tällä kertaa pitäisi laittaa tämä kaikki levottomuuden energia?

maanantai 1. helmikuuta 2010

Ensimmäinen adoptioneuvontakäynti

Ensimmäinen adoptioneuvontäkäynti kyllä jännitti. Olin jotenkin saanut päähäni että kaikki hakijat ovat epäkelpoisia vanhempia kunnes toisin todistetaan ja  pelkäsin, että olisi pitänyt pystyä erityisesti todistamaan että ollaan kuitenkin ihan hyviä tyyppejä. Ehkä tunne johtui neuvontaan liittyvästä alkuinfosta, jossa kyllä vietiin luu kurkkuun niille, jotka eivät ole varmoja siitä ovatko valmiit adoptioon. Infossa kun puhuttiin vain ongelmista ja siitä kuka on tarpeeksi hyvä vanhempi adoptiolapselle. Rivien välissä luki, että kukaan ei olisi, tai ainakin sillä hetkellä tuntui siltä. Lisäksi ennakkoasennetta saattoi lisätä se, että olimme juuri nähneet mediassa (tv)  hakijan, jolta vietiin mahdollisuus edes aloittaa adoptioneuvonta sen vuoksi, kun mies istui rullatuolissa. Ohjelmassa sosiaalijehu järkeili päätöstä kovasti, mutta en pystyisi allekirjoittaa hänen arvojaan.

Alkuinfosta saadun perhelomakkeen "miksi haluamme lapsen"-kysymys tuntui kompakysymykseltä kaikkien  kokemusten jälkeen. Mutta onko tuohon lapsi-kysymykseen oikeata vastausta? Pitäisikö olla jotenkin erityinen tarve haluta lapsi, mikä on tarpeeksi hyvä syy? Ihminen, joka vahingossa tulee raskaaksi, mikä on hänen vastauksenssa? Tai hänen, jonka toivottu raskaus tapahtuu helposti?

Kaikista nihkeistä ennakko-odotuksista huolimatta ensimmäinen neuvontakäynti meni hyvin. Olimme pelänneet etukäteen etenkin lääkärintodistuksen hylkäämistä, mutta sosiaalityöntekijä sivutti todistuksen nopeasti, kuulemma sen puolesta voitaisiin jatkaa. Muutenkin sosiaalivirkailija oli mukava, ei ollenkaan semmoinen pelottava täti, kun tv-ohjelmassa. Hän vaikutti siltä, että haluaisi antaa meille adoptiolapsen, kuin hän olisi ollut meidän puolellaan, vaikka emme vielä tuntenneet. Hän sai meidät tuntemaan meidät ihan kelvollisiksi ihmisiksi. Ehkä me vastasimme "oikein" tuohon lapsi-kysymykseen?

Neuvontakokemukset kyllä muutti ajatustani adoptioon liittyvistä sosiaalityöntekijöistä, korjasi sen kuvan, minkä mediamaailma oli rikkonut. Ainakin meidän kokemuksemme oli hyvä, ja uskonkin, että he ovat ensisijaisesti mukavia tyyppejä. He antavat myös perspektiivä siihen, millaisessa kodissa lapsella on hyvä olla. Jos siis kritisoin adoptioprosessia, kritiikki koskee itse prosessia ja siihen liittyvässä turhassa byrokratiassa.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Adoptioprosessista ja vähän muustakin

Hyvin olen onnistunut olla ajattelematta koko adoptioasiaa melkein muutaman kuukauden. Kun pitää itsensä kiireisenä niin se onnistuu välillä kohtalaisen hyvin. Turhan paljon työtä, sopivasti harrastuksia ja kaverien tapaamisia.

Huonommin onnistuu ajattelun pakoilu jos hankkii itselleen flunssan. Jos joutuu sängynpohjalle, niin ajatukset alkaa menemään niihin vanhoihin reitteihin.

Miksi tämä adoptio on tehty Suomessa niin vaikeaksi? Miksi näiden kaikkien vuosien jälkeen paperimme ovat vieläkin Suomessa eikä edes kunnollinen odotus ei ole edes päässyt alkamaan. Aikaisemminkin adoptio oli vaikeaa, mutta nykyään se tuntuu olevan mahdontonta. Jos olisimme alkaneet hakemaan adoptiota muutaman vuoden aikaisemmin, koko prosessi olisi ollut paljon nopeampi. Mutta tiedän, että jossittelu on turhaan. Olemme tässä ja nyt ja siihen on sopeuduttava.

Adoptioneuvonnassa kyllä selittiin hyvin lasten oikeuksista sun muista ja on se hyvä että Suomessa varmistetaan kohdemaan lastenkotien taustat ym. ennen kun maata mietitään kohdemaaksi. Lapsen kannalta olisi ikävää saada lapsi, joka olisi joutunut lapsikaupan uhriksi. Mutta silti välillä tuntuu järjettömältä koko Suomen adoptiotoiminta. Ei niinkään neuvonta ja siihen liittyvien paperien tarve ym, koska mielestäni neuvonta oli hyvinkin tarpeellista. Siinä tuli kyllä käydyksi mielessä todella paljon asioita ja on varmasti tarpeellista, että vaikeita asioita joutui prosessoimaan mielessään. Sellainen olisi todella monelle biovanhemmillekin tarpeellista ennen lasten tekoa. Mutta muuten mielestäni maantietelliset/kunnalliset/henkilökemiat ym vaikuttavat adoptioprosessiin liikaa ja Suomen puolen odotus on melkein naurettavaa. Meillä oli onni, että sosiaalityöntekijämme oli todella mukava ja vastaanottavainen ja hänen kanssaan oli mukava keskustella. Mutta kaikilla ei käy niin hyvin että henkilökemiat kohtaavat.

Kun yleistä tietoa on se, että kohdemaat valitsevat sopivat vanhemmat lapselle eikä odotusaika ole ollenkaan sen mukainen että "ensimmäisenä tullut saa ensimmäisenä lapsen" niin edes Suomen puolella voisi olla jonkin lainen "reilu peli". Mutta neuvonnan odotus ja neuvontavälit vaihtelevat alueellisesti ja adoptioluvan saamisen kanssa on suurta vaihtelua. Ja kaiken huipuksi adoptioluvan antavat ihmiset jotka eivät koskaan ole tavanneet hakijoita, päättävät toisten ihmisten tulevaisuudesta. Epäävät tai antavat luvan kuin heillä olisi Jumalan valta. Adoptioon liittyy tietenkin paljon eettisiä kysymyksiä, että kenellä on oikeasti oikeus ottaa toisen lapsi omakseen. Sivuhuomautuksena voisi kyllä myös siinä samalla voisi tietty kysyä kenellä biovanhemmilla on oikeus tulla vanhemmaksi? Ja millä oikeudellä adoptiolupavirasto, ihmiset jotka tekevät vaan työtään, saa päättää kuka saa olla vanhempi?