perjantai 21. tammikuuta 2011

Väliinputoamista

Tällä hetkellä on semmoinen olo että olen maailman isoin väliinputoaja ja tunteet vellovat laidasta laitaan. Sain juuri suoran kysymyksen vanhalta ystävältä minun ja mieheni lapsentekoaikeista, että voinko edes hankkia lapsia. Kyse oli pelkästään biovanhemmuudesta, kyseinen henkilö ei tiedä mm. meidän adoptioaikeista mitään. Suoraan kysymykseen annoin sitten suoran vastauksen, eli kerroin että en voi hankkiutua raskaaksi. Mutta kun kerran urkitaan niin saanko minäkin urkkia? Olen nimittäin jo tottunut tuohon kysymykseen ja uteluihin, yleensä tätä kysytään multa viimeistään siinä vaiheessa kun kysyjän oma raskaus on juuri alkanut. Tällaista vastausta odotin nytkin.

Vastaus olikin jotain aivan muuta kun mitä odotin. Sain kuulla, että keskenmeno oli tapahtunut juuri. Bioyritystä on takana vuoden verran. Ja että raskasta on.

Olen elänyt lapsettoman elämää ja siihen liittyviä tunteita yli viisi vuotta. Tiedän että oikeita sanoja lohduttamiseen ei ole. Mikä tahansa mitä sanot vaikeassa tilanteessa, voi vastaanottaja kääntää sen lohduttajan vastaiseksi. Olen kuitenkin itse saanut lohtua muista edes vähän samanlaisessa tilanteessa olevista, vaikka suurin osa heistä on netissä. Ja ystävistä, jotka ovat pysyneet eivätkä ole kadonneet sen takia että "me" emme ole lapsiperhe vaikka "he" ovatkin. Minusta aina oikeita sanoja ei ole, usein vain ystävyys ja läsnäolo riittävät. Ei aina ole niin väliä vaikka joku sanoisi väärin jos tarkoitus on hyvä ja pyydetään anteeksi tai puhutaan aidosti ja huomaa että toinen edes yrittää ymmärtää.

Toisten keskenmenoista olen yleisesti ollut hyvin surullinen. Olen myös ajatellut että jollain tavalla lapsettomuuden suru on jollain tavalla samanlaista kaikille, pieni ero on vaan se, että jotkut saavat joskus näkyviin kaksi viivaa tikkuun ja toiset ei koskaan. Ja sitten on tämä meidän pieni ryhmä jotka eivät pääse edes koskaan yrittämään. Silti lapsettomuuden tunne yhdistää. Itse kuulun siihen kastiin, joka ei voi koskaan iloita siitä tuplaviivasta mutta olen kuvitellut kuitenkin pystyväni tuntemaan sen surun, kun viiva ja alkuraskauden oireet katoavat ja iloinen odotus muuttuu ahdistukseksi. Olen ajatellut, että näkymättömän lapsen odotus on aina rankkaa vaikka odotuksessa on sävyvivahteita eikä toisen tuskaa voi laittaa arvojärjestykseen.

Sen takia loukkaannuin salaa siitä, että kaveri ilmoitti, että en voinut ymmärtää tuota keskenmenon rankkuutta vaikka juuri hetki sitä ennen kerroin meidän tarinaa. Pitääkö näitä todellakin lähteä vertailemaan? Missä vaiheessa tuo kahden viikon kestävä raskaus oli niin paljon suurempi tuska kuin yleinen lapsettomuuden tuska ja syy kenelläkin miten lapsettomuus ilmenee? Ja sama henkilö kyllä tietää minun perussairauteni ja sen minkä takia lapsia en voi hankkia. Senkö takia kun olen "sairas", minun pitäisi olla nyt vain onnellinen "terveydestäni" ja muu on sivuseikka? Että muut saa haaveilla lapsesta mutta minä olen jo tilani jo hyväksynyt enkä tarvitse muuta?

Jos jo aikaisemmin olen kokenut että olen väliinputoaja, niin tunne vahvistuu entisestään. Ei ole helppoa sairastua vakavasti nuorena (eikä varmasti milloinkaan) ja se jo jakaa ystävyyttä. Kun siihen lisätään lapsettomuus, ympärillä olevat ihmiset vähenee entisestään. Mutta jos lapsettomuuskin pitää jakaa jotenkin siihen, että kenellä on rankinta, niin sitten en enää tajua mistään mitään!