perjantai 28. elokuuta 2009

Uni

Näin unta että lähdettiin hakemaan adopitolasta ulkomailta.Yhtäkkiä saatiinkin neljä adoptiolasta vaikka lähdettiin vain yhtä hakemaan. Odotin pientä mustaa lasta mutta yhtäkkiä mun eteen tuotiin 6v valkoinen poika ja sanottiin että se on minun. Olin aluksi hämilläni iästä ja väristä mutta sitten tajusin että tämä on juuri se mitä haluan, sillä lapsi on minun! Yhtäkkiä lapsia oli enemmän, seuraava oli vauvaikäinen musta lapsi, lisäksi 13v musta tyttö ja 17 v. valkoinen tyttö. Tuo teini-ikäinen sanoi minulla että hän ei halua tulla Suomeen, sillä Suomi ei ole hänen kotimaa ollenkaan ja hänellä oli kova koti-ikävä oikeata kotimaatansa. Olin kauhean surullinen tytön puolesta enkä oikein tiennyt miten olisin voinut lohduttaa. Tiesin että lapsi pitää kuitenkin tuoda kotiin ja ajattelin että jotenkin kuitenkin pystyisin auttaa häntä jottei hän kokisi olevansa niin väärässä paikassa.

Kun päästiin kotiin tajusin, että meillä ei ole tilaa neljälle lapselle ja piti alkaa hankkimaan uutta taloa koska kaikki lapset halusivat omat huoneet. Huomasin myös ettei meillä mieheni kanssa ei ollut enää yhtään aikaan kaksistaan ja mietin miten kivaa olisi kuin ehtisi vain halata häntä, mutta oli liian kova kiire siihenkään. Kuitenkin tajusin kuinka onnellinen olin, kun minulla oli yhtäkkiä neljä lasta ja mietin että kyllä parisuhteeseen jossain välissä on aikaa. Rupesin jo järjestelemään ettei tarvitse enää olla töissä ollenkaan vaan tehdä kaikkensa näiden lasten eteen.

Aamulla kun heräsin tuo uni tuntui todella todelliselta ja olin tosi onnellinen. Sain edes unessani olla hetkellisesti neljän lapsen äitinä. En ole kyllä koskaan ajattellut että minulla pitäisi olla noin monta lasta, saisi edes joskus yhden.

En osaa ajatella olisiko eroa siitä olisiko lapseni biologisesti omani vai adoption kautta. Musta tai valkoinen. Olisin vaan niin maailman onnellisin, jos saisin vain lapsen.

torstai 13. elokuuta 2009

Hermoromahdus

Sain vihdoinkin potilaskertomuksen klinikalta lääkärin uskomattoman säädön jälkeen. Lääkäri ei koskaan kirjattanut mustaa valkoisella vaan jouduin soitella klinikalle monta kuukautta. Jos en olisi niin tehnyt, todennäköisesti käynnistä tuskin koskaan ei olisi jäänyt mitään todisteita.

Järjestelmällisen patistuksen jälkeen tuo paperi tupsahti postilaatikkoon 2 kuukautta myöhemmin. Uskomatonta toimintaa. Sen lisäksi että kertomus meinasi kokonaan jäädä tekemättä, se oli myös täynnä räikeitä virheitä, siinä oli myös kokonainen kappale selkeästi toiselle potilaalle tarkoitettua tietoa.

Kertomuksessa luki, jos tulisin raskaaksi, tilaston mukaan 5 vuoden kuluttua minulla olisi vaan n. 40 prosenttia olla elossa. Ei kauhean lohduttavaa. Tuo paperi kokonaisuutena toi minulle takaisin nuo kaikki vanhat muistot siitä, kun elämäni oli veitsen terällä. Iltapuuhat jäi sikseen ja aloin vollottamaan lohduttomasti. Vaikka kuinka yritän olla positiivinen, nämä ikävät faktat tupsahtelevat aina silloin tällöin pinnalle enkä aina jaksa olla vain iloinen. Ulkoisesti kyllä, mutta kotona suru joskus iskee.

Ihana mieheni aina sanoo, että on parempi olla surullinen kuin olla vihainen. Suru kuulemma on vaikeampi kohdata. Totta, niin kuin yleensäkin mieheni sanat. Vihainenkin olen ollut, mutta olen nyt lähinnä surullinen. Viha syö sisintää mutta siltikin jotenkin se on helpompi kestää.

Tämän pienen hermoromahduksen jälkeen, olen taas kohtalaisen tyyni. En voi muuta kuin uskoa, että joskus minullekin onni on myötä. Paskat tilastoista!

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Vertaistukea eri ulottuvuudessa?

Luulen, että yksinäisyyden ja lapsettomuuden tunteessa on jotain samaa. Nämä ihmiset vain ovat niin eri maailmoissa, että harvoin ne kohtaavat. Parittomien ja parillisten maailmoissa. Paitsi ehkä silloin kuin sama tunne tulee samasta henkilöstä.

Ihmiset jotka eivät ole lapsettomuutta kokeneet, päästävät helposti sammakkoja suustaan. Keksitään helppoja ratkaisuja lapsettomuuden ongelmaan: "Onhan elämässä muutakin kivaa, voi vaikka matkustella!" tai "ei tää lasten hoito aina helppoa ole". Kun ihmisen koko olotila järkkyy, ei silloin paljon uudet matkat auta ja lapseton tekisi mitä tahansa kun voisi hoitaa lasta vaikka kuinka olisi rankkaa.

Miten helposti sama henkilö sanoo yksinäisyydensä kanssa taistelijalle, että "ei tämä pari suhde aina helppo ole kun joutuu joustamaan"? " Että hanki kiva harrastus?" Ei siinä mitään, hyvällä onnella yksinäisen verkkoon harrastuksen tms kautta voi jäädä joku, ja siinä voi yksinäisyys jäädä sillä hetkellä taka-alalle. Mutta yksinäisyyden tunnetta ei poisteta harrastuksella eikä sillä että keksitään helppoja ratkaisuja sen sijaan että kuunneltaisiin ja oltaisiin tukena.

En tiedä. Voin olla väärässä. Kuitenkin sinkkuaikoinani ja joskus yksinäisyyden tunteen kohdattaessa, ajattelin, että jos minulla olisi joku joka ymmärtäisi, elämä olisi helpompaa. Ja sitten kun löysin hänet, totta todella, niin elämästä tulikin omalla tavalla helpompaa. Tyhjyys katosi. Samalla tavalla nyt koen kaipuun lapseen. Ajattelen, että se olisi autuus.

Ymmärrän että elämässä on muutakin. Kivoja asioita. Tyhmiä asioita. Asioita, joiden kanssa vaan pitää elää. Mutta tästä lapsettomuuden tunteesta ei vaan pääse eteenpäin. Miten tuon kanssa jaksaa?

tiistai 11. elokuuta 2009

Lapsettomien / lapsellisten maailman ero

Olen pähkäillyt pääni puhki lapsellisten ja tahattomasti lapsettomien maailmaa ja kuilua siinä välillä. Itse kuulun siihen lapsettomien pieneen vähemmistöön, lapsettomuuden kuiluun, jossa koko ajan putoan syvemmälle. Netti on täynnä lapsettomien kokemuksia, peilaan itseäni heihin, heihin samastun. Tuskaa negasta, surua muiden plussista, ihmisten tilannetajun puutetta.

Alan olla varovainen jo etukäteen. Pelkään jo sitä, että kaverit, jotka eivät vielä ole perustaneet perhettä, tekevät sen pian enkä halua ottaa yhteyttä heihin. Se on kuitenkin edessä sitten kun he ovat saaneet bailata tarpeeksi.

Samalla mietin miten lapselliset kokee lapsettomat. Heillä on perhe hoidettavana, heillä on omat ongelmansa. Ei kai he halua itselleen taakkaa lapsettomien murheisiin, eikä sitä miten lapseton kokee heidän onnensa. Samalla lapseton kokee uskomatonta tuskaa, jota lapsellinen ei voi ymmärtää. Mutta näin lapsettomien ja lapsellisten välinen ero kasvaa entisestään.

Todellista ymmärrystä on vaikeata löytää. Lähinnä ymmärrystä tulee läheltä, ihmiseltä joka elää tätä elämää kanssani. Mieheltäni. Samoin samassa tilanteessa olevat / olleet voivat ymmärtää, mutta heitä olen löytänyt vain netistä. En ole koskaan kuullut että joku tuttu olisi itse ruvennut kertomaan lapsettomuudestaan. Siitä on vaikea kertoa ja varsinkin näistä tunteista. Nämä tunteet eivät ole hyväksyttyjä, koska lapsen pitää olla aina taivaan lahja, vaikka se olisi toisen.

En halua, että lapsellisten ja lapsettomien ero on näin räikeä, enkä halua muuttua katkeraksi. Haluan olla onnellinen toisten onnesta, plussasta, kääröstä, taaperosta. Mutta silti samaan aikaan juuri tuo onni satuttaa niin paljon, että tekee mieli vaan käpristyä nurkkaan ja muuttaa unimaailmaan. En jaksa iloita enkä silti pysty muuttumaan.

Mietin välillä, miksi toisten lapsitiedot tuntuu erilaiselta kun toisten. Onko esimerkiksi helpompaa saada lapsitieto ihmiseltä, jonka elämässä on ollut muita rankkoja asioita? Mielestäni on. Entä onko helpompi saada tuo tieto ihmiseltä, joka on ollut osa elämääni rankkojen kokemusten aikana, ymmärtänyt, tukenut? Samoin, on. Toisaalta ihminen, joka on aina toisten ongelmista tuhahdellut kun on saanut itse kaiken aina niin helposti, tällaisten helppojen raskaudet on mielestäni vaikeampi niellä. Typerää, mutta mielestäni näin on.

Onkohan onnellisuus vakio?

Onkohan onnellisuus vakio? Onkohan jokaisella alaraja ja yläraja, joiden väliin onnellisuuden tunne pitää mahtua, toisilla vaan tuo yläraja ja alaraja on korkeampi kuin toisilla ja toisilla matalampi? Silloin kuin menee todella huonosti, niin jossain välissä on pakko onnistua, jotta keskiarvo pysyisi muuttumattomana? Jos taas menee koko ajan hyvin, niin silloin onnellisuusvakio on korkea. Jos taas menee koko ajan huonosti niin onnellisuusvakio on matala.

Tällaisia ajatuksia mun pieni pää miettii, kun mietin elämän reiluutta ja epäreiluutta. Tietty porukka porhaltaa elämän läpi ilman suuria ongelmia, sairautta, yksinäisyyttä, lapsettomuutta, You name it. Niillä on ehkä korkeampi onnellisuusvakio kun niillä jotka joutuu käydä kaiken läpi pohjamutia myöten. Onnellisuuden tunne ei tietenkään ole vaan fakta vaan on osin kyse siitä miten asiat näkee. Mutta kyse ei voi olla vaan asenteesta?

Monen vuoden sairaalarupeaman jälkeen olen hyväksynyt fyysisen sairauteni ja koen olevani jopa etuoikeutettu kun olen parantunut niin hyvin. Kaikilla ei mene näin hyvin. Olen myös kokenut sen takia kasvanut henkisesti. Sanoisin että asenteeni on hyvä. Muutenkin elämätilanne on hyvä, ulkopuolisesti kukaan ei voisi nähdä tuskaa sisälläni. Mutta tämän takia lapsi on niin kivisen polun takana. Ehkä mahdottoman. Ja se tekee niin kipeää.

Iltalehden uutisissa sanottiin, että tutkimuksen mukaan onnellisuuden tunne kasvaa iän myötä. Voiko se kasvaa vaikka tahattomasti lapseton ei saa koskaan lasta. Lapsi on niin perustavan laatuinen asia, että minusta on vaikea uskoa sitä.