Näiden kaikkien adoptio-odotusvuosien aikana suurin osa kavereista on alkanut odottaa esikoistaan ja nyt jo iso osa odottaa jo toista lastaan tai sen ovat jo saaneet. Kohtalon ivaako vaan se, että kun aloitimme prosessin, minulla ei tainnut olla vielä montakaan kaveria, jotka olisivat edes haaveilleet ensimmäisestä skidistä. Kun noita pystymahoja alkoi tupsahtaa näkyville monta vuotta sitten, niin se teki mut melkein joka kerta aluksi surulliseksi. Ja kateus, tuo alhainen tunne iski kasvoihin ja kysyi miksi muiden elämä on niin helppoa ja mun pelkkää taistelua: sairautta ja sen seurauksena lapsettomuutta.
En ole kuitenkaan katkera vaan olen oppinut paljon. En myöskään ole oikeastaan koskaan ajatellut niin, että lapseni pitäisi olla minun biologisesti eli raskaus sinänsä ei tehnyt tuota surun tunnetta. Minusta adoptio on aina ollut ihan yhtä hyvä tapa perustaa perhe kuin itse synnyttäminen. En ymmärrä naisia, jotka kovaan ääneen kertoo sitä että nainen on nainen vasta kun on synnyttänyt. Minusta tuossa yritetään kertoa että on parempi kuin muut ja se jos joku on minusta yököttävää. Tuon surun enemmänkin toi toisten elämän helppous tai enemmän oman tilanteen vaikeus. Ja usein suru helpotti vasta kun asiasta oikeasti voitiin keskustella asioiden oikeilla nimillä ja tuo raskaana oleva ymmärsi minunkin tilanteen. Vasta silloin pystyin itsekin iloita toisten raskausuutisista. Aina ei ymmärrystä molemmin puolin tapahtunut ja olen läheisen ystävän sen vuoksi menettänyt. Se on myös surullista.
Toinen kierros tuntuu helpommalta. Adoptioprosessin alussa kaikki oli epävarmaa ja välillä hyvinkin epätoivoista mutta tällä hetkellä on toivoa. Mutta on tähän kaverien toiseen kierrokseenkin mahtunut ihmettelyäkin. Vähän aikaa sitten minulle tuli tekstiviesti vanhalta ystävältä, jossa hehkutettiin pikkupojan syntymää, naisen toinen. Olin ällikällä lyöty: en tiennyt että kyseinen kaveri oli edes raskaana! Siinä jäi aamupuuro syömättä kun vollotin miehen kainalossa, että enkä ole edes sen arvoinen että mulle kerrotaan noin isosta asiasta. Kun rauhoituin, ymmärsin onnitella uuden perheenjäsenen johdosta mutta sarkastisesti lisäsin että ajattelit sitten yllättää. Kaveri siinä sitten kysyi, että eikö mulle ole kertonut.
Onneksi aina uutiset eivät kuitenkaan tule näin. Kävin viikko sitten ulkomaalaisen kaverini luona jolla on pari vuotias tyttö. Tuo pieni tyttö muisti mut edelliseltä kerralta ja toisteli mun nimeä vieraalla kielellä koko ajan ja teki hassuja ilmeitä. Aivan mainio tuo pienokainen, hän vei melkein sydämeni! Vähän näytti siltä että kaveri olisi vähän "lihonnut" ja kaveri pian kertoikin että hän odottaa jo toista lastaan. Sama kaveri oli edellisen tapaamisen yhteydessä kysellyt multa paljon meidän adoptioprosessin etenemisestä ja sanonut mulle niin uskomattomat sanat: Musta tuntuu että te onnistutte ja susta tulee ihana äiti! Ihanuudesta en tiedä, mutta tuntuu mahtavalta kun joku kannustaa. Innolla odotan myös tuota kaverin toista pienokaista!
Sanoisin, että pienet asiat merkitsevät ja määrittelevät miten onnellinen voi olla toisten lapsitiedoista. Tämä on vähän kinkkinen juttu sinänsä, koska ymmärrän sen, että ne kaverit jotka ovat tulleet raskaaksi helposti, enkä ole ollut mielettömän onnellinen heidän puolestaan, hekään eivät ehkä halua olla onnellisia minun puolestani tai olla edes tekemisissä. Heillä on oma elämä elättävänä pienokaisen kanssa joka on (toivottavasti) heille tärkein asia maailmassa. Mutta silti minusta kaikkein ikävintä on se, jos joku yrittää olla liikaa varuillaan lapsettomien kanssa. En nyt tarkoita että mitä tahansa kannattaa möläyttää mutta jos ei koskaan uskalla kysyä/kertoa, niin ei siitä mitään tule, ei ainakaan kestävää ystävyyttä. En tiedä unohtiko tuo kaveri oikeasti kertoa minulle raskaudestaan vai oliko tuo tarkoituksellista, mutta ei tuo minusta kovin luottamusta herättävää ole. Minusta on parempi kuitenkin sanoa vaikka jotain tyhmää ja tajuta se ja pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilanne kun vaan pitää etäisyyttä. Sillä kukaan ei ole täydellinen. Iso osa asioista voi kuitenkin korjata jos on vaan tarpeeksi halua siihen.
