sunnuntai 21. elokuuta 2011

Mielikuvalapsi

Adoptio-odotuksessa vuodet vierivät hitaasti ja tuntuu että alkuinfosta, adoptioneuvonnasta ja adoptioluvan saamisesta olisi ikuisuus. Tämän hetken täyttää puhdas odotus, odotus lapsesta jonka kuvia näen joka puolella mutta hän ei ole kuitenkaan meidän todellisuuttamme. Olen nähnyt satunnaisesti mielikuvia lapsestamme koko adoptioprosessin ajan, olen kuvitellut millainen hän on, miltä hän näyttää ja miten hän voi. Ikähaarukka on mielessäni vaihdellut, samoin sukupuoli ja terveydentila mutta silti hän on aina tuntunut läheiseltä. Vaikka minulla ei ole selkeää kuvaa hänestä, tietyt piirteet hänessä ovat aina vahvoja. Välillä kuvat ovat haalistuneet ja melkein täysin kadonneet, välillä taas ne ovat täyttäneet koko ajatusmaailmani ja unenikin. Joskus pieni ihminen pitää minua kädestä kiinni kävelylenkillä tai meinaa kadota marketin hyllyjen taakse ja ajatuksissani etsin häntä. Yksin ollessani kuva voimistuu, pieni ihminen höpöttää minulle kun yritän keskittyä siihen mitä sillä hetkellä teenkään. Välillä hän nauraa ja kertoo tarinaa ja toisella kerralla hän kiukuttelee. Tekee mieli puhua yksin ääneen mutta en tee sitä kuitenkaan. Tajuan että tämä ei ole totta enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan.

Alkuinfossa ja adoptioneuvonnassa varoiteltiin siitä että kohdemaiden tilanteet voivat muuttua yllättäenkin eikä kovin aikaisin kannata kiintyä tiettyyn kohdemaahan. Mielikuvan muuttaminen ei usein tapahdu kovin helposti, luopuminen vie aikansa. Heti alusta alkaen yritin pitää mieleni avoimena kaikkien maiden kohdalta ja miettiä vaihtoehtoja adoptiomatkallemme. Minulla ei ollut sinänsä merkitystä mistä maasta lapsemme olisi, tärkeintä meille oli että saisimme lapsen ylipäänsä. Mutta vaikka kuinka meitä varoiteltiin kiintymästä tiettyyn maahan, tietty maanosa tuntui minusta alusta asti omimmalta enkä oikeastaan koskaan ole päässyt siitä mielikuvasta yli. Muitakin maita vilisteli päässäni ja hämärästi näin myös muunlaiset kasvot edessäni. Lopulta kuitenkin sinne eniten omalta tuntuvaan maahan paperimme aikoinaan sitten lähtivät. En osaa sanoa olisiko mielikuvalapsemme nyt ihan erilainen jos lopulta olisimme päättäneet toisin. Jotenkin uskon että olisi, mutta kaipuu lapseen olisi samanlaista ja yhtä voimakasta.

Mielikuva harvoin vastaa todellisuutta. Miksi kuitenkin päähäni tulee silti näitä ajatuksia? Miksi ylipäänsä jämähdimme heti tähän maanosaan? Vääristänkö todellisuutta kun näen unessani aina tietyt, maalle tunnusomaiset kasvonpiirteet? Ja olisiko parempi että mieleni olisi yhä avoin myös lapsen toisenlaiselle etniselle taustalle? Toisaalta mietin, että minusta on myös lapsen etu että ollaan oikeasti kiinnostuneita hänen juuristaan ja kulttuuristaan, ja on aika luonnollista valita maa joka on lähintä sydäntä jos se on vain muuten mahdollista. Mutta vaikka olisimme lähettäneet paperimme toiseen maahan, uskon että mielikuva lapsesta olisi silti ihan yhtä rakas.