Ei tekisi mieli tehdä mitään, varsinkaan töissä. Mahtaako johtua syksystä ja pimeydestä? Vai vain epätiedon tuskasta? Syksy on yleensä mun lempparikuukausi, mutta tänä vuonna en osaa nauttia siitä. On niin rankkaa odottaa adoptiolasta kun ei ole tietoa saako sellaista koskaan. Elän jossain puoleksi irrallaan itsestäni, en pysty keskittyä täysin niihin hyviin asioihin mitä elämässäni on, kun mietin vaan kuinka mukavaa jos meitä olisi kolme.
Jossain naisten hömppälehdessä adoptioäiti sanoi, että "adoptio on siinä mielessä hyvä vaihtoehto, koska lapsen saa varmasti". Taitaa olla muutenkin aika yleinen mielipide. Olisikin niin. Olisi niin paljon helpompi odottaa, jos tietäisi mitä odottaa tai edes ajankohdan. Olisi se sitten vaikka kolmen vuoden kuluttua, olisi niin helpompaa odottaa ja täyttää tyhjä syli muilla asioilla.
Mutta koko ajan joutuu miettimään, miten esimerkiksi kohdemaan muuttuva adoptiolaki vaikuttaa odotusaikoihin? Entä jo nyt ruuhkautunut adoptiopalvelu ruuhkautuu entisestään? Entä jos kiintiöön tai kriteereihin tulee muutoksia? Suostuuko ylipäänsä kohdemaa antamaan meille lasta terveyshistoriani takia? Tai entä jos terveydessäni tulee muutos huonompaan?
Olisi edes varapää joka ei miettisi turhia, ja jota voisi käyttää odotuksen ajan. Se sanoisi, että kyllä se lapsi meillä vielä joskus tulee eikä jossittelisi.
