lauantai 11. syyskuuta 2010

Adoption kriteerit ja etiikkaa

Adoptiossa saa kuulla kyllästymiseen asti lapsen edusta ja niin se pitääkin olla. Adoptiolapselle haetaan vanhempia eikä toisin päin.

Mutta mikä on sitten lapsen etu? Välillä tuntuu, että mahdollisille adoptiovanhemmille asetetut odotukset eivät kohtaa lapsen edun kanssa. Olen varma siitä että lapsen vuosia kestävä odotus ei ole kenenkään etu. Lapset odottavat lastenkodissa tms ilman perhettä ja tulevat vanhemmat pyörivät heittosäkkeinä byrokratian kiemuroissa. Sosiaalintyöntekijät ylikuormittuvat töistä kun tavallisten töiden lisäksi he saavat hoitaa vielä jatkolupia lupien jälkeenkin.

Onhan se hyvä että adoptiovanhemmille tehdään seula. On lapsen etu, että vanhemmat ovat täysjärkisiä ja ovat siinä kunnossa, että pystyvät hoitamaan lastaan. Olen kuitenkin pöyristynyt Helmen kirjoituksesta, jossa sanotaan, että vaikka syöpä on voitettu, kotiselvitystä ei kuitenkaan voida tehdä ennen kuin syövän 5 vuoden "karenssiaika" on umpeutunut. Tuon logiikan johdosta nimimerkin adoption kokonaisaika olisi n. 10 vuotta. Minusta tuossa pitäisi olla joku ajatus, että adoptioprosessin saisi aloittaa ainakin Suomen puolella kuin muutkin, ja kohdemaat sitten päättävät jatkosta. Kun lapsen olisi aika tulla, niin silloin pitäisi vielä varmistaa erikoislääkäriltä että kaikki on kunnossa ja mahdollinen karenssiaika täynnä. Mahdollisesti adoptioluvankin voisi saada, mutta siinä voisi olla ehto, että tietyn päivämäärän jälkeen lapsen voi vasta saada. Mutta byrokratiassa ei taideta ymmärtää tuollaista logiikkaa, kaikki on vain pino papereita.

Kun adoptiohakijat kuluttavat voimiaan odottaen lasta jota ei välttämättä koskaan tule, niin odotuksesta tulee elämää. En usko että tietyn odotusajan ja pohdintojen jälkeen "vanhemmuusgeeni" paranee ja lapsi saisi paremmat vanhemmat. Ainakaan itse en koe olevani yhtään enemmän tai vähemmän valmis ottamaan vastuuta adoptiolapsesta ja rakastamaan häntä kuin heti neuvonnan jälkeenkään. Ratkaisuni on ollut koko ajan täysin selvä ja kaipuu lapseen on ollut koko ajan ihan yhtä suuri.

Aina löytyy niitä ymmärtäjiä, jotka kuitenkin haluaisivat karsia hakijoita vielä lisää ja laittaa hakijat "paremmuusjärjestykseen" kuten Helmen kirjoituksen kommenteissakin voi havaita. Hakijoita on paljon ja kaikki kontaktit ovat niin pahasti ruuhkautuneet että nopeasti voisi ajatella, että helpoimmalla päästään kun hakijoista otetaan vaan kermat päältä ja jätetään "huonot" hakijat nuolemaan haavojaan ja samalla saadaan jonot lyhyemmäksi. Mutta miten pitkälle voidaan mennä?

Jos laitetaan rinnakkain perusterve pariskunta ja sitten toinen pariskunta, jolla toisella on ollut sairaus/hoitoa tarvitseva sairaus, niin tietenkin perusterve pariskunta on parempi vaihtoehto. Vai onko? Mihin jää henkilön muut ominaisuudet jos hänet luokitellaan pelkästään aikaisempien sairauksiensa mukaan? Mitä sanoisi lapsi? Ne jotka näin mustavalkoisesti haluavat ajatella, niin mitäköhän he ajattelisivat kun yhtäkkiä joutuisivat itse samaan tilanteeseen, sille meille jokaiselle tapahtuu joskus yllättäviä asioita. Jos tällainen tilanne oikeasti tapahtuisi, niin en usko, että he haluaisivat, että ympäristö luokittelisi heidät vain diagnoosin perusteella. Mielestäni heitä ei sen takia pitäisi automaattisesti karsia, koska lapsen etu on niin paljon muutakin.

Minulla on oma lehmä ojassa. Olen juuri se henkilö, joka monen mielestä pitäisi jättää jonon hännille ja sen vuoksi olen myös joutunut perustelemaan olevani kelpo vanhempi ehkä enemmän kun keskimäärin hakijat yleensä. En sosiaalityöntekijälle, mutta lautakunnalle joka näkee minut vain papereissa. Jos niitä vain katsoo, olen yhtä diagnoosini kanssa, koodi Kelakortissa ja lääkärin sotkuinen käsiala resepteissä. Minä olen myös se, joka olin ensin tavallinen ja terve, mutta maailma tuli väliin.

Lopulta olemme kaikki kuitenkin vain ihmisiä, henkilöitä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Diagnoosien kanssa tai ilman. Mielestäni adoptiossa pitäisi aina katsoa kokonaisuuksia, ei yksittäisiä asioita. Mutta onneksi joskus järjestelmässä niin tehdäänkin. Joskus sosiaalityöntekijät osaavat lukea rivien välistä ja antavat meille ei-niin-täydellisille mahdollisuuden.

3 kommenttia:

Lapsus kirjoitti...

Olen samaa mieltä kanssasi tästä mahdottomasta odotuksesta. Enkä vain siksi, että minulla on "oma lehmä ojassa", vaan ihan järjelläkin ajatellen adoptioprosessissa on paljon kummallista ja kyseenalaistettavaakin.

Mietin tuota neuvontaakin. Onko _todettu_ jollakin tavalla, että juuri tuollainen, tuon sisältöinen ja tuon keston (n. vuoden) neuvonta on paras mahdollinen, että se valmistaa vanhempia parhaalla mahdollisella tavalla kohtaamaan lapsen?

Sekin on väärin, että asuinpaikkansa perusteella ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa. Joku pääsee neuvontaan heti ja neuvonta kestää ehkä vain reilut puoli vuotta. Joku toinen saa odottaa pitkän ajan ennen homman alkua ja sitten se kestää sen vuoden.

Monet adoptiohakijat ovat ihmisiä, jotka lapsettomuuden myötä ovat jo joutuneet paljon miettimään vanhemmuutta ja perhekäsityksiään. En voi sille mitään, että joskus (vain joskus) koen näissä hakuprosesseissa tietynlaista "pompotusta", vaikka tiedänkin ettei se ole kenenkään tarkoitus varmastikaan.

Ja nuo sairaudet ja hakijoiden terveydentila ovat oikeasti asioita, jotka pitäisi miettiä tapaus kerrallaan, jos suinkin vain mahdollista. Minustakin tuntuu julmalta tuo Helmen tilanne.

En taaskaan voi sille mitään (blaa blaa, vaikka tiedän ettei se ole tarkoituksellista jne. yms.) että mielestäni adoptiovanhemmilta odotetaan paljon, paljon enemmän kuin biovanhemmilta. Toisaalta sanotaan, että tavallinen ihminen on sopiva adoptiovanhemmaksi, mutta onkohan sittenkään..

P.S. Joskus myös koen, että näitä byrokratian kiemuroita ei saisi kritisoida. On helppo vaientaa ihmiset syyllistämällä: "Ai, sinä et siis pidäkään Lapsen Etua tärkeimpänä, kun soitat suutasi.."

Rouva M kirjoitti...

Me kuulumme myös tähän kakkoslaatuun jolta osa odottajista ilmeisesti haluaisi evätä oikeuden adoptioon.

Tässä asia jota en koskaan tule ymmärtämään. Miten ihminen voi ajatella niin mustavalkoisesti että ei ymmärrä tällaisten tilanteiden olevan normaalia elämää, ja voivan koska tahansa osua myös omalle kohdalle? Miten kukaan voi ajatella, että toisen epäonni pitäisi olla hyväksi itselle. "Pois jonosta kaikki sairaat ja klenkat! Minä, terve ja parempi ihminen saan sitten oikeutetusti lapseni nopeammin!"

Surullista. Ja kaukana lapsen edusta.

Green Turtle kirjoitti...

Kiitos kommenteista Lapsus ja Rouva M!

Lapsus, allekirjoitan kyllä noi sun "väitteet". On mm. epäreilua se että asuinpaikan mukaisesti hakijat on eriarvoisessa asemassa. Joillakin kotiselvitys on kourassa alle vuodessa ensimmäisestä yhteydenotosta ja toiset saa odottaa kolmekin vuotta kunnes pääsee samaan tilanteeseen. Meilläkin meni yli kolme vuotta siihen että saatiin paperit maahan, moni meidän kanssa samaan aikaan adoptiopaperit lähettänyt on saanut jo lapsen kotiin. Totta myös tuo syyllistäminen byrokratian kritisoinnista...

Rouva M, haluan uskoa että moni ymmärtää että me "kakkoslaadun" - ihmiset (voi kauheeta mikä sana ;) olemme ihmisiä kuten muutkin. Mutta adoptiossakin löytyy varmasti kilpailua koska jonot ovat niin järkyttäviä. Perustyyppi varmaan saisi lapsen nopeammin, jos muut ovat pois tieltä. Toisaalta monella adoptiohakijalla varmaan on jonkinlainen pelko että ei kelpaa, yksi ei ole täysin terve, toisella ikä meinaa ylittyä, seuraava on yksinhuoltaja, työtön ym, kaikkea varmasti löytyy.