maanantai 2. elokuuta 2010

Toinen kierros

Näiden kaikkien adoptio-odotusvuosien aikana suurin osa kavereista on alkanut odottaa esikoistaan ja nyt jo iso osa odottaa jo toista lastaan tai sen ovat jo saaneet. Kohtalon ivaako vaan se, että kun aloitimme prosessin, minulla ei tainnut olla vielä montakaan kaveria, jotka olisivat edes haaveilleet ensimmäisestä skidistä. Kun noita pystymahoja alkoi tupsahtaa näkyville monta vuotta sitten, niin se teki mut melkein joka kerta aluksi surulliseksi. Ja kateus, tuo alhainen tunne iski kasvoihin ja kysyi miksi muiden elämä on niin helppoa ja mun pelkkää taistelua: sairautta ja sen seurauksena lapsettomuutta.

En ole kuitenkaan katkera vaan olen oppinut paljon. En myöskään ole oikeastaan koskaan ajatellut niin, että lapseni pitäisi olla minun biologisesti eli raskaus sinänsä ei tehnyt tuota surun tunnetta. Minusta adoptio on aina ollut ihan yhtä hyvä tapa perustaa perhe kuin itse synnyttäminen. En ymmärrä naisia, jotka kovaan ääneen kertoo sitä että nainen on nainen vasta kun on synnyttänyt. Minusta tuossa yritetään kertoa että on parempi kuin muut ja se jos joku on minusta yököttävää. Tuon surun enemmänkin toi toisten elämän helppous tai enemmän oman tilanteen vaikeus. Ja usein suru helpotti vasta kun asiasta oikeasti voitiin keskustella asioiden oikeilla nimillä ja tuo raskaana oleva ymmärsi minunkin tilanteen. Vasta silloin pystyin itsekin iloita toisten raskausuutisista. Aina ei ymmärrystä molemmin puolin tapahtunut ja olen läheisen ystävän sen vuoksi menettänyt. Se on myös surullista.

Toinen kierros tuntuu helpommalta. Adoptioprosessin alussa kaikki oli epävarmaa ja välillä hyvinkin epätoivoista mutta tällä hetkellä on toivoa. Mutta on tähän kaverien toiseen kierrokseenkin mahtunut ihmettelyäkin. Vähän aikaa sitten minulle tuli tekstiviesti vanhalta ystävältä, jossa hehkutettiin pikkupojan syntymää, naisen toinen. Olin ällikällä lyöty: en tiennyt että kyseinen kaveri oli edes raskaana! Siinä jäi aamupuuro syömättä kun vollotin miehen kainalossa, että enkä ole edes sen arvoinen että mulle kerrotaan noin isosta asiasta. Kun rauhoituin, ymmärsin onnitella uuden perheenjäsenen johdosta mutta sarkastisesti lisäsin että ajattelit sitten yllättää. Kaveri siinä sitten kysyi, että eikö mulle ole kertonut.

Onneksi aina uutiset eivät kuitenkaan tule näin. Kävin viikko sitten ulkomaalaisen kaverini luona jolla on pari vuotias tyttö. Tuo pieni tyttö muisti mut edelliseltä kerralta ja toisteli mun nimeä vieraalla kielellä koko ajan ja teki hassuja ilmeitä. Aivan mainio tuo pienokainen, hän vei melkein sydämeni! Vähän näytti siltä että kaveri olisi vähän "lihonnut" ja kaveri pian kertoikin että hän odottaa jo toista lastaan. Sama kaveri oli edellisen tapaamisen yhteydessä kysellyt multa paljon meidän adoptioprosessin etenemisestä ja sanonut mulle niin uskomattomat sanat: Musta tuntuu että te onnistutte ja susta tulee ihana äiti! Ihanuudesta en tiedä, mutta tuntuu mahtavalta kun joku kannustaa. Innolla odotan myös tuota kaverin toista pienokaista!

Sanoisin, että pienet asiat merkitsevät ja määrittelevät miten onnellinen voi olla toisten lapsitiedoista. Tämä on vähän kinkkinen juttu sinänsä, koska ymmärrän sen, että ne kaverit jotka ovat tulleet raskaaksi helposti, enkä ole ollut mielettömän onnellinen heidän puolestaan, hekään eivät ehkä halua olla onnellisia minun puolestani tai olla edes tekemisissä. Heillä on oma elämä elättävänä pienokaisen kanssa joka on (toivottavasti) heille tärkein asia maailmassa. Mutta silti minusta kaikkein ikävintä on se, jos joku yrittää olla liikaa varuillaan lapsettomien kanssa. En nyt tarkoita että mitä tahansa kannattaa möläyttää mutta jos ei koskaan uskalla kysyä/kertoa, niin ei siitä mitään tule, ei ainakaan kestävää ystävyyttä. En tiedä unohtiko tuo kaveri oikeasti kertoa minulle raskaudestaan vai oliko tuo tarkoituksellista, mutta ei tuo minusta kovin luottamusta herättävää ole. Minusta on parempi kuitenkin sanoa vaikka jotain tyhmää ja tajuta se ja pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilanne kun vaan pitää etäisyyttä. Sillä kukaan ei ole täydellinen. Iso osa asioista voi kuitenkin korjata jos on vaan tarpeeksi halua siihen.

4 kommenttia:

Rouva M kirjoitti...

Minulle kävi niin, että läheinen ihminen joka on enemmän kuin tietoinen historiastani tuli raskaaksi. Tämä mursi minut täysin, sillä vain muutamaa kuukautta aikaisemmin hän oli itkenyt olkapäätäni vasten, koska epäili ettei saa lapsia. Yksi ainoa ovulaatiotesti, ja plussa samasta kierrosta. Minua ei siis niinkään murtanut läheiseni raskaus, vaan hänen tarpeensa "vertaistukeen" jo ennen kuin pienintäkään askelta oli otettu sen suuntaan että lasta todellakin yritetään eikä vain odoteta.
Toinen isku oli saman ihmisen lause aamupahoinvoinnin alettua "siis tää on niin kamalaa et usko, ei koskaan enää!".

Aina välillä vain toivoisi, että ihmiset ajattelisivat enemmän ennen kuin avaavat suunsa tai toimivat.

Tsemppiä prosessiin, ja vaikka tunnen ajatuksiasi vain kirjoitustesi pohjalta, uskon että ystäväsi oli aivan oikeassa :)

Green Turtle kirjoitti...

Kiitos Rouva M:)

Ei tuo sun kaverin käytös kuullostanut ihan korrektilta. Ja tuota pahoinvoinnin ruikutusta en itsekään jaksaisi kuunnella yhtään, mutta tuttua tuo on. Jotkut oikein braissailee sillä, vähän kuin olisi ainakin sotasankareita. Sen lisäksi että lapsettomalta se tuntuu pahalta, niin lisäksi on miljoona esimerkiksi sairautta josta voi tulla hyvinkin paha olo (tiedän mistä puhun) eikä siinä tuloksena ole lapsi vaan yritään olla vaan hengissä. Eli tuota valitusta en kestä kyllä ollenkaan. Voihan sanoa että on huono olo jos oikeesti on, mutta jos brassailee sillä niin menee kyllä hermot.

Mayo kirjoitti...

Oudointa on, että juuri ne "lapselliset", jotka olivat tukenamme? lapsettomuudessamme, eivät sitten olleetkaan oikeasti iloisia, kun saimme adoptiolapset. Siitä on oikeasti olemassa jokin termi eli "petimme rooliodotukset". Meidät oli mielletty lapsettomiksi ja menimme rikkomaan tilanteen. : )

Lapsus kirjoitti...

"En ymmärrä naisia, jotka kovaan ääneen kertoo sitä että nainen on nainen vasta kun on synnyttänyt."

Tämä sattuu ja on niin kovin tuttua! Moni myös pitää juuri synnyttämistä sellaisena ihmeellisenä lääketieteellisenä toimituksena, joka karsii ihmisestä kerralla
- lapsellisuuden
- pinnallisuuden
- itsekkyyden
Muunlainen vanhemmuus ei sitä tee. ;) Nuo huonot ominaisuudet kai pusketaan ulos vauvan ja istukan myötä, eikä ne palaa..?

Itselläni eräs suuri kynnys adoption ajattelemisessa oli juuri tämä syvään juurtunut käsitys synnyttämisen ylivertaisuudesta. Pelkäsin/pelkään myös, että joku typerys ajattelisi (ja varmasti voikin ajatella, ei ihmisiä voi estää ajattelemasta tyhmiä) adoption olevan kohdallani konsti vältellä synnytystä ja imetystä ja vaipparallia. :(