Adoptio – kenen etu?

Minun on pitänyt kirjoittaa monta kertaa ja kommentoida edelliseen blogikirjoitukseeni tulleita vastauksia. Kuitenkin joka kerta kun mieleeni on jotain kommentoitavaa tullut, niin on tullut uusia kommentteja ja niitä olen jäänyt pohtimaan. En osannut aavistakaan että kirjoitukseni poikisi keskustelupalstan veroisen ”mielipideryhmän”. Kiitän vielä kaikkia kommentoijia, eipä moni enää ketjun loppupuolella minun kirjoitukseeni viitannut, mutta hienoa että on saatu erilaisia, rohkeitakin näkökulmia! Ja erityiskiitos Sinitaivaalle kommenteista, on kiva saada adoptiolapsen näkökulmaa mukaan keskusteluun. Teidän kommenttien jälkeen on vaikea lähteä kirjoittamaan uutta blogikirjoitusta, minulle ainakin ajatuksia syntyy vielä tuon edellisen kommenttiketjun perustella.

Joskus olen törmännyt keskustelupalstoilla asenteeseen, jossa vain perhe jolla on jo etukäteen lapsia, saisi saada adoptiolapsia, sillä heillä on jo kokemusta vanhemmuudesta. Kuitenkin kun edellisen kirjoituksen kommentteja lukee, on vaikea enää perustella miksi esimerkiksi monilapsinen perhe olisi parempi adoptioperhe kuin lapseton perhe. Nähtävästi surullisia tarinoita löytyy, joskus toista lasta rakastetaan enemmän kuin toista. Uskon kuitenkin että adoption onnistuminen johtuu aina monista eri tekijöistä eikä yhtä oikeaa perhetyyppiä voi määritellä. Perhetyypistä riippumatta adoptiolapsi voi huonolla onnella kasvaa ilman rakkautta. Adoption onnistuminen ei myöskään varmasti yksin johdu siitä, että rakkautta löytyy riittävästi. Vaikka lapsi saisi rakkautta, adoptiolapsi voi kokea jotain ihan muuta, kuten Sinitaivaan kommenteistakin surullisena huomaan.

Silloin kun mietitään vain äidin rakkautta lapseen, lapsen näkökulma jää helposti taka-alalle. Adoptioneuvonnassa puhuttiin paljon adoptiolapsen juurettomuuden tunteesta ja siihen liittyvistä ongelmista ja joskus jokainen meistä adoptiohakijoista ja adoptiovanhemmista on mahdollisesti joutunut kuvittelemaan millaista olisi elää ilman juuria ja tietoa biologisista vanhemmista. Vaikka tunteen voi yrittää kuvitella ja siitä voi lukea ja kuulla henkilökohtaisia kokemuksia niin silti se on sellainen asia jota me biologisten vanhempien kasvattamat ihmiset emme voi koskaan täysin ymmärtää. Kun aikuinen(?) adoptiolapsi kertoo blogissani, että on katkera vanhemmilleen siitä että hänet on tuotu tänne, niin väkisinkin mieleeni tulee ristiriitaisia ajatuksia adoptiosta. Vaikka näitä mietteitä olen mielessäni pyöritellyt useastikin, henkilökohtainen kokemus blogissani hämmentää. Koko adoptioprosessin aikana me adoptio-odottajat joudumme tietyllä tavalla puolustelemaan itseämme muille siitä että olisimme ihan riittävän hyviä vanhempia, koska adoptiolapsen kasvattaminen on rankkaa eikä ole samanlaista kuin biolapsen kasvattaminen. Mutta siitä huolimatta haluaa uskoa siihen että oma adoptio edes jotenkin ”onnistuu”, ei kai sitä muuten tälle matkalle lähtisi. Mutta entä jos meidän tuleva lapsemme kokee kuten Sinitaivas, katkeruutta ja vihaa?

Adoptiokielen ensimmäinen sana taitaa olla ”Lapsen etu”. Välillä tuntuu, että tuo lapsen etu on yhtä sanahelinää ja adoptiossa siitä puhutaan kyllästymiseen asti. Kun termiä käytetään kaikkeen, on riski että siitä tulee sanonta, ei lopputarkoitus. Silti adoptiossa pitää aina asettaa lapsen etu ensimmäiseksi, mutta kuka sen edun määrittelee? Määritteleekö sen sosiaaliviranomainen, adoption hakija vai adoptiolautakunta vai joku ihan muu? Onko meillä aikuisilla tosiaan oikeus määritellä lapsen elämä aikuisuuteen asti ja päättää kuka saa kenenkin lapsen? Moni ihminen sanoo esimerkiksi että lapselle on paras asua perheessä, palvelunantajat puolestaan sanovat kansainvälinen adoptioperheen olevan lapselle kolmanneksi paras vaihtoehto elää, bioperheen ja kotimaan adoptioperheen jälkeen. Mutta onko lapselle perhe aina tärkeämpi kuin juuret? Onko lapsen etu lähettää hänet kauas pois synnyinmaastaan vaikka hänen tilanteensa kotimaassa olisi huono? Ihminen on aina itsekäs, mutta onko adoptiolapsen haluava normaalia itsekkäämpi ihminen? Toisaalta olisiko sekään oikein, että aikuinen jättäisi orpolapsen lastenkotiin tai kadulle, heijaamaan itseään, ilman aikuisen hoivaa, vaikka tietäisi että hänellä olisi mahdollisuus ihan omaan perheeseen? Lapset ovat lapsia, he eivät pärjää yksin ja tarvitsevat aina aikuisia rinnalleen.

Adoptio on eettisesti vaikea asia ja sitä pitää pureskella monelta eri kannalta. Todennäköisesti kukaan ei voi sanoa olevansa täysin oikeassa. Oikeastaan ajattelen, että onnellisissakin adoptiotarinoissa varmaan jossain elämänvaiheessa adoptiolapsi kyseenalaistaa koko adoption. Mutta kuinka siitä eteenpäin, jokaisen asianosaisen kai pitää vain kuunnella omaa sydäntään ja miettiä mikä on omasta mielestä oikein. Harva asia maailmassa on täysin mustavalkoista.

p.s. Olen toistaiseksi julkaissut kaikki anonyymien kirjoitukset ja kommenteissa vilisee nyt paljon nimimerkittömiä anonyymeja. Olisi mukavaa että anonyymit kirjoittaisitte nimimerkin tekstinne loppuun jos vielä kirjoitatte!

Äidin rakkaus

Vuosia sitten lueskelin jotain adoptioon liittyvää keskustelupalstaa, jossa kolmen biolapsen äiti kommentoi palstalle. Äidillä oli myös yksi adoptoitu lapsi. En muista paljon muuta sisältöä kuin, että äiti kirjoitti että hän ei rakasta adoptiolastaan yhtä paljon kuin biologisia lapsiaan ja vain biolapset tuntuvat "omilta".

Mielestäni tuo kommentti oli aika shokeeraava. Ymmärrän sen, että lapsia voi rakastaa eri tavalla, onhan heistä jokainen oma persoonansa. Mutta se että adoptiolapsi ei saa aitoa rakkautta edes adoptiovanhemmaltaan on minusta todella surullista. Adoptiolapsi voi muutenkin kokea ajoittain ulkopuolisuuden tunnetta vaikka hänen perheensä rakastaisi häntä hyvin paljon. Mutta mitä sitten jos häntä ei rakastetakaan vaan joutuu elämään perheen muiden lapsien varjossa? Silloin mielestäni mahdollisista vaikeuksista ei voi syyttää vain taustaa. Adoptiolapsen pitäisi saada aina rakkautta ehdoitta.

Välillä mietin omassa adoptio-odotuksessani miltä tuntuisi jos saisin lapsen ja aluksi en tuntisikaan mitään? Mitä jos lapsi ei tuntuisi heti omalta? Vaikka kaipuu lapseen ja tahtotila on suuri, suuri tunne ensisilmäyksellä ei ole itsestäänselvyys. Kiintymissuhde adoptiolapsen ja uusiin vanhempien välillä ei aina tapahdu salamannopeasti, joillekin adoptio-osapuolille ihastuminen toiseen osapuoleen tapahtuu heti kun taas joillekin siihen tarvitaan paljon enemmän aikaa. Tuntuisi helpolta jos kuherruskuukausi alkaisi aina saman tien.

Kertomuksen äitiähän ei voi sinänsä syyttää siitä jos hän ei rakasta lastaan, koska rakkauden tunne ei tule pakosta, mutta hyvin surullista ja varmaan kuluttavaakin se on kaikille osapuolille. En tiedä miten kauan adoptiolapsi oli ollut kotona, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tuo äiti on tähän päivään mennessä löytänyt rakkauden myös tähän adoptiolapseensa, etenkin lapsen takia. Haluaisin uskoa siihen, että perheissä joissa on sekä bio- että adoptiolapsia, kaikki lapset ovat samalla viivalla.

Pelkoja

Adoptioneuvonnan aikana adoptiolasten henkiset ja fyysiset ongelmat, sairaudet ja mahdolliset hurjat taustatekijät pelottivat minua. Pystyisimmekö me todellakin kasvattamaan hyvin vaikeita asioita kohdanneen lapsen joka on kasvanut erilaisessa kulttuurissa kun omamme ja olemmeko riittävän vahvoja tukemaan häntä aina asioissa jotka ovat meille vielä vieraita. Adoptiolapsi on todennäköisesti kokenut lyhyen elämänsä aikana niin rankkoja asioita, että voin niitä vain kuvitella. Omat vaikeat kokemukseni ovat väistämättä täysin erilaisia kun hylätyn lapsen varhaiset kokemukset. Mietin, että onko meillä edes oikeutta tuoda lapsi toisesta kulttuurista meidän perheeseen ja ottaa hänet omaksi lapseksemme.

Aika, niin kliseiseltä se kuulustaakin, kuitenkin laimentaa joitain pelon tunteita ja tuo uutta perspektiiviä asioihin. Miettimällä asioita monelta eri kannalta ja hankkimalla niistä lisätietoa on helpompi prosessoida niitä omassa päässään. Sen jälkeen asiat saattavat tuntua paljon hallittavimmilta. Monet sairaudet ovat hoidettavissa ja kiintymissuhdeongelmat voivat parantua ajan kanssa. Ja harvoin kaikki on aina vain rankkaa vaan useimmissa asioissa löytyy myös iloa. Ja kun adoptiolasta niin kovasti toivoo, niin lopulta nämä omat pelot alkavat tuntumaan merkitsemättömiltä. Taustatekijöihin liittyvien pelkojen paikalle kasvaa vahvuus siitä että tätä minä haluan ja tähän minä pystyn. Ja lopulta halu tehdä kaikkensa että voisi antaa tasapainoisen kodin lapselle, johon hän kokee kuuluvansa, ylittää kaiken muun. Uskon siihen että elämä itsessään muokkaa meitä kaikkia ja ihmisillä on tapa sopeutua melkein mihin tahansa tilanteeseen.

Silti en pääse kokonaan eroon adoptioon liittyvistä peloista vaikka taustaan liittyvät pohdinnat on jo jätetty tulevaisuuteen sillä ne ovat sitten sen ajan murhe. Tausta on joka tapauksessa kiinteä osa lasta ja sen kanssa eletään, on tilanne mikä tahansa. Mutta entä jos tämä monien vuosien odotus onkin ollut vain turhaa? En voi välillä olla miettimättä sitä, että mitä jos emme saakaan tuota kauan toivottua lasta ollenkaan. On päiviä, jolloin mieleni on tyyni ja varovaisen toiveikas, mutta välillä epäusko valtaa mieleni. Meillä on kuitenkin normaalia suurempi todennäköisyys että hakemuksemme hylätään diagnoosini takia. Vaikka itse sanonkin, että ihmisillä on käsittämätön kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin, niin lapsettomuuden tilaan en vain tahdo sopeutua.

Tuuli kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin

Eilen kun puhelin soi toimistoaikaan, tuli ihmeellinen tunne että nyt SE puhelu tulee. Ihan tyhmää, koska toive siitä puhelusta on vielä ihan liian aikainen. Ja tietenkin puhelu oli jotain ihan muuta, kollega siellä vaan soitteli. Mutta alkaako tämä jännittäminen nyt jo, ihan ennenaikaisesti? Ei meidän "vuoro" vielä pitäisikään olla.

Olen viime aikoina saanut itseni melko kiireiseksi, mikä on yleisesti hyvä asia adoption odottamisen kannalta: Paljon Tekemistä = Vähemmän Ajattelua. Silti välillä jotkut asiat vievät keskittymiseni. Salaa mietin sitä, että ehkä lapsemme on jo syntynyt ja pohdin mitä hän tekee nyt. Samalla suren sitä, että hän ei voi olla luonamme.

Nämä Jenni Vartiaisen sanat uppoavat minuun aika voimakkaasti ja on vaikea olla kyynelehtimättä.

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan"

Ehkä tuuli leikkii lapsemme hiuksillaan juuri nyt.

Väliinputoamista

Tällä hetkellä on semmoinen olo että olen maailman isoin väliinputoaja ja tunteet vellovat laidasta laitaan. Sain juuri suoran kysymyksen vanhalta ystävältä minun ja mieheni lapsentekoaikeista, että voinko edes hankkia lapsia. Kyse oli pelkästään biovanhemmuudesta, kyseinen henkilö ei tiedä mm. meidän adoptioaikeista mitään. Suoraan kysymykseen annoin sitten suoran vastauksen, eli kerroin että en voi hankkiutua raskaaksi. Mutta kun kerran urkitaan niin saanko minäkin urkkia? Olen nimittäin jo tottunut tuohon kysymykseen ja uteluihin, yleensä tätä kysytään multa viimeistään siinä vaiheessa kun kysyjän oma raskaus on juuri alkanut. Tällaista vastausta odotin nytkin.

Vastaus olikin jotain aivan muuta kun mitä odotin. Sain kuulla, että keskenmeno oli tapahtunut juuri. Bioyritystä on takana vuoden verran. Ja että raskasta on.

Olen elänyt lapsettoman elämää ja siihen liittyviä tunteita yli viisi vuotta. Tiedän että oikeita sanoja lohduttamiseen ei ole. Mikä tahansa mitä sanot vaikeassa tilanteessa, voi vastaanottaja kääntää sen lohduttajan vastaiseksi. Olen kuitenkin itse saanut lohtua muista edes vähän samanlaisessa tilanteessa olevista, vaikka suurin osa heistä on netissä. Ja ystävistä, jotka ovat pysyneet eivätkä ole kadonneet sen takia että "me" emme ole lapsiperhe vaikka "he" ovatkin. Minusta aina oikeita sanoja ei ole, usein vain ystävyys ja läsnäolo riittävät. Ei aina ole niin väliä vaikka joku sanoisi väärin jos tarkoitus on hyvä ja pyydetään anteeksi tai puhutaan aidosti ja huomaa että toinen edes yrittää ymmärtää.

Toisten keskenmenoista olen yleisesti ollut hyvin surullinen. Olen myös ajatellut että jollain tavalla lapsettomuuden suru on jollain tavalla samanlaista kaikille, pieni ero on vaan se, että jotkut saavat joskus näkyviin kaksi viivaa tikkuun ja toiset ei koskaan. Ja sitten on tämä meidän pieni ryhmä jotka eivät pääse edes koskaan yrittämään. Silti lapsettomuuden tunne yhdistää. Itse kuulun siihen kastiin, joka ei voi koskaan iloita siitä tuplaviivasta mutta olen kuvitellut kuitenkin pystyväni tuntemaan sen surun, kun viiva ja alkuraskauden oireet katoavat ja iloinen odotus muuttuu ahdistukseksi. Olen ajatellut, että näkymättömän lapsen odotus on aina rankkaa vaikka odotuksessa on sävyvivahteita eikä toisen tuskaa voi laittaa arvojärjestykseen.

Sen takia loukkaannuin salaa siitä, että kaveri ilmoitti, että en voinut ymmärtää tuota keskenmenon rankkuutta vaikka juuri hetki sitä ennen kerroin meidän tarinaa. Pitääkö näitä todellakin lähteä vertailemaan? Missä vaiheessa tuo kahden viikon kestävä raskaus oli niin paljon suurempi tuska kuin yleinen lapsettomuuden tuska ja syy kenelläkin miten lapsettomuus ilmenee? Ja sama henkilö kyllä tietää minun perussairauteni ja sen minkä takia lapsia en voi hankkia. Senkö takia kun olen "sairas", minun pitäisi olla nyt vain onnellinen "terveydestäni" ja muu on sivuseikka? Että muut saa haaveilla lapsesta mutta minä olen jo tilani jo hyväksynyt enkä tarvitse muuta?

Jos jo aikaisemmin olen kokenut että olen väliinputoaja, niin tunne vahvistuu entisestään. Ei ole helppoa sairastua vakavasti nuorena (eikä varmasti milloinkaan) ja se jo jakaa ystävyyttä. Kun siihen lisätään lapsettomuus, ympärillä olevat ihmiset vähenee entisestään. Mutta jos lapsettomuuskin pitää jakaa jotenkin siihen, että kenellä on rankinta, niin sitten en enää tajua mistään mitään!

Lapset työpaikalla

Meillä kävi pari mammalomalaista näyttämässä pieniä palleroitaan työpaikalla. Kaikki työpaikan naiset pyörivät näiden muksujen ympärillä. Kääröt vaihtoivat syliä tiheään.

Aluksi en edes tiennyt kenen skidit olivat, käytävä oli vain täynnä vaunuja ja vauvoja. Vihdoinkin kun toinen äiti tuli paikalle, tunnistin hänet, hän jäi äitiyslomalla kesällä. Hän oli puolituttu työkaveri josta pidin ja luulin että tunne on molemminpuolinen. Kun tunnistin naisen, yritin sitten jäädä keskustelemaan ja kurkata vaunuun. Isot onnittelut ehdin sanoa.

Kunnes lapsellinen kollegani tuli paikalle. Minun tyhmät kysymykset, että miten on mennyt ja mikästuonnimionkaan, lakaistiin maton alle. Yhtäkkiä en ollut enää olemassa. Jäin tyhmänä seisomaan kun lapselliset pääsivät vauhtiin vaihtamaan pilttireseptejä, eikä minua enää tarvittu. Jäin vähäksi aikaa seisomaan, sitten vaan lähdin ja toivottelin hyviä jatkoja, mutta niitä ei edes kuultu.

Nyt en enää oikein ymmärrä. Luulin että sen takia sinne työpaikalle lapsia tuodaan, että voidaan esitellä niitä. Että mahdollisimman moni sanoo että voihellanlettakunonsöötti. Että myös jopa meidän leenasieltäpostituksestakin muistaa ihmetellä kuinka kaunis lapsi on. Jos näin ei ole, niin eikö sitten voi tavata nämä tärkeimmät ihmiset muualla kuin työpaikalla?

Kai tämä vaan pitää hyväksyä, että lapsellisten ja lapsettomien ero on niin iso, että ei me aina mahduta samaan maailmaan, lapsettomat ei ymmärrä lapsellisia ja toisinpäin. Ei tämä nainen ehkä tahallaan jättänyt sanojani tuulen vietäväksi, ehkä hän halusi vain keskustella tämän toisen lapsellisen kollegan kanssa, joka OIKEASTI ymmärtää. Tai ehkä tämä oli sattuma, ehkä huono hetki. Ja itse olen vaan turhan herkkä. Ehkä.

Ihanaa(ko) joulunodotusta ja vähänkö reippaita joulukortteja

On taas se aika vuodesta kun pitäisi olla jotenkin tosi ihana ja lämmin, ostaa joululahjoja ja lähettää kortteja, tehdä kodista kodikas joulukrääsällä ja vielä tehdä herkkuja pakastimeen ja tuhlatatuhlatatuhlata. Entä jos ei tunnu jouluiselta? Minun mielestä joulun ja muutkin pakkojuhlat voisi poistaa kalenterista vaikka kokonaan. En vaan jaksa sitä, että väkisin pitää olla kivaa, vaan päivämäärän takia. Minulle joulu on näistä kaikista pakkojuhlista pahin siksi, että siitä aletaan puhua ja suunnittelemaan niin monta kuukautta aikaisemmin. Eikä kukaan kuitenkaan muista joulun perimmäistä tarkoitusta. Ei siinä mitään, onhan joulussa kivojakin juttuja, on kiva tavata perhettä, syödä hyvin ja polttaa kynttilöitä. Mutta se mieletön tohina minua ahdistaa. Minusta tavallinen arki on mukavaa enkä tarvitse tavaraa ja juhlia ollakseni onnellinen.

Vaikka kuinka kritisoin joulua, teen niin kuin Kunnon Ihminen tekee, eli ahkeroin nätin pinon joulukortteja, tekstaan kauniisti toivotukset ja pakkaan pinon Postin punaiseen joulukorttikirjeeseen. Kortit lähtevät sitten sukulaisille, kavereille ja joillekin unohdetuille, joilta kortti tupsahtaa joulusta jouluun meidänkin postilaatikkoon. En osaa oikein päättää, onko parempi edes muistaa vain joulukortilla vai ei muistaa ollenkaan. Jos lähettäjä ei ole kiinnostunut elämästäni muuten niin pitääkö väkisin muistaa valmiiksi kirjoitetussa joulukortissakaan? Niin ja tietenkin toisinpäin. Kai se on sitä Aikuisten Peliä, pitää olla aina vähän kiinnostunut kaikista ja olla polttamatta siltoja.

Mutta mitä mieltä olette joulukorteista, joissa komeilee skidin naama tonttulakki päässä? Jos se ei ole sinusta aina niin hyvä idea, niin kannattaa lukea Taivaanpiin blogikirjoitus joulukorteista, musta tämä on aika osuva. Itse en ole ehkä yhtä voimakkaasti kärsinyt noista korteista, mutta ymmärrän täysin mitä Taivaanpii tuossa ajaa takaa. En minäkään aina hihku innosta kun joku lähettää kersansa kuvan, varsinkaan jos en ole muutenkaan tekemisissä perheen kanssa. Tavallaan onhan se kiva nähdä kaverien lapsia edes joulukorteissa jos niitä ei muuten näe, mutta silti mieluummin näkisin heidät livenä edes kerran. On se jollain tavoin narsistista lähettää niitä kuvia, jos ei muuten halua olla tekemisissä. Oma lapsi on varmasti aina se maailman ihanin otus, mutta luuleeko tuollaisen kortin lähettäjä että kaikki niin ajattelee myös juuri hänen lapsestaan? Ja mielestäni on suorastaan röyhkeää lähettää vastaava kuva vauvasta, jos jollain on juuri lapsi kuollut/kärsinyt keskenmenon. Se joka sanoo vastaavassa tilanteessa, että "halusi vain ilahduttaa eikä tarkoittanut varmasti pahaa", niin ei kyllä tiedä ihmisten psyykestä yhtään mitään.

Jos meille käy joskus niin onnellisesti, että saamme joskus adoptiolapsen, niin en varmasti lähetä yhtäkään lapsenkuvajoulukorttia. Sen sijaan voisin kuvitella että lähettäisin lapsen itse askarteleman kortin. Vai olisiko jollain tarinaa siitä, että se ei kannata?