tiistai 1. maaliskuuta 2011

Äidin rakkaus

Vuosia sitten lueskelin jotain adoptioon liittyvää keskustelupalstaa, jossa kolmen biolapsen äiti kommentoi palstalle. Äidillä oli myös yksi adoptoitu lapsi. En muista paljon muuta sisältöä kuin, että äiti kirjoitti että hän ei rakasta adoptiolastaan yhtä paljon kuin biologisia lapsiaan ja vain biolapset tuntuvat "omilta".

Mielestäni tuo kommentti oli aika shokeeraava. Ymmärrän sen, että lapsia voi rakastaa eri tavalla, onhan heistä jokainen oma persoonansa. Mutta se että adoptiolapsi ei saa aitoa rakkautta edes adoptiovanhemmaltaan on minusta todella surullista. Adoptiolapsi voi muutenkin kokea ajoittain ulkopuolisuuden tunnetta vaikka hänen perheensä rakastaisi häntä hyvin paljon. Mutta mitä sitten jos häntä ei rakastetakaan vaan joutuu elämään perheen muiden lapsien varjossa? Silloin mielestäni mahdollisista vaikeuksista ei voi syyttää vain taustaa. Adoptiolapsen pitäisi saada aina rakkautta ehdoitta.

Välillä mietin omassa adoptio-odotuksessani miltä tuntuisi jos saisin lapsen ja aluksi en tuntisikaan mitään? Mitä jos lapsi ei tuntuisi heti omalta? Vaikka kaipuu lapseen ja tahtotila on suuri, suuri tunne ensisilmäyksellä ei ole itsestäänselvyys. Kiintymissuhde adoptiolapsen ja uusiin vanhempien välillä ei aina tapahdu salamannopeasti, joillekin adoptio-osapuolille ihastuminen toiseen osapuoleen tapahtuu heti kun taas joillekin siihen tarvitaan paljon enemmän aikaa. Tuntuisi helpolta jos kuherruskuukausi alkaisi aina saman tien.

Kertomuksen äitiähän ei voi sinänsä syyttää siitä jos hän ei rakasta lastaan, koska rakkauden tunne ei tule pakosta, mutta hyvin surullista ja varmaan kuluttavaakin se on kaikille osapuolille. En tiedä miten kauan adoptiolapsi oli ollut kotona, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tuo äiti on tähän päivään mennessä löytänyt rakkauden myös tähän adoptiolapseensa, etenkin lapsen takia. Haluaisin uskoa siihen, että perheissä joissa on sekä bio- että adoptiolapsia, kaikki lapset ovat samalla viivalla.

45 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moi!
itsestänikin keskustelupalstan kommentti kuulostaa hurjalta ja pelottavalta.Tuo aihealue varmasti on sellainen, mistä ihmiset ei uskalla omalla nimellään puhua. Tuntuu pahalle lapsen puolesta.Vaikea sanoa tohon oikein mitään, oli aika pysäyttävä kommentti ettei pysty ees mitään sanomaan.
Uskon itse ja haluan uskoa siihen että jos rakkaus lapseen ei syty heti niin se tulee ajan kanssa oli lapsi tullut perheeseen miten tahansa.
E

U kirjoitti...

Meillä rakkaus on syntynyt vähitellen. Kotiintullessa lapsi oli täysin sulkeutunut kontaktista ja omasi pahoja käytöshäiriöitä. Ns. kuherruskuukausi oli jossain mielessä siis mahdoton. Ensin tuli vastuu ja vanhemmuus, rakkaus sitten hiipi pikkuhiljaa ja huomaamatta :)

Anonyymi kirjoitti...

Minusta tuntuu, että tuollaisessa tilanteessa adoptiossa on lähdetty tavoittelemaan ihan vääriä asioita alusta asti...:(

Ei ole lapsen tehtävä saada äiti kiintymään vaan äidin tehtävä saada lapsi kiintymään. Tuollainen lapsien vertailu on tosi yököttävää...

Vanhemmat laittavat nykypäivänä ihan hirveästi paineita itselleen siitä, millainen on oikeanlainen äitiys/isyys. Tuntuu siltä, että lapsi on jokin egon jatke tjms...

Mayo kirjoitti...

Kun päättää hankkia lapsen, se on päätös. On väärin keskittyä omiin tuntemuksiinsa. On aikuisen vastuulla antaa kaikkensa sille pienellä ihmiselle, jonka on päättänyt hankkia vastoin sen pienen ihmisen mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Hävetköön se äiti, joka vertaili lapsiansa.Hänellä ei omassa päässään ole "kaikki kotona".

Anonyymi kirjoitti...

Tavallaan tekisi mieli kehaista äitiä rohkeudesta. Tässä ollaan nimittäin aikamoisten tabujen äärellä. Tavallaan tuntuu pahalta se, että tuota ihmistä on lähdetty lyömään niin rajusti keskustelupalstalla.

Sekin on tabu, että myös biolapsiaan ei vanhempi välttämättä rakasta yhtä paljon. Joskus niin käy. Aihe on tulenarka.

Tavallaan itseänikin kyllä suututtaa ja surettaa tuon adoptiolapsen puolesta. Myönnän itse sen, vaikka tuossa äsken yritin olla avoin tuolle äidin tunteelle.. :( Ihmettelen sitäkin, että onko pakko adoptoida lapsi biolasten lisäksi, jos sitten käy noin? Eikö olisi parempi pysytellä vain biolapsissa tai sitten vain adolapsissa, jos tulee tuollaisia seurauksia. Ihmettelen eikö tämä äiti itse miettinyt asiaa ennen adoptiopäätöstään?

Minä en sano kenellekään miten pitää elää tai miten adoptoida, mutta sanon vaan sen, että adoptoitava lapsi on niin paljossa joutunut aina olemaan yksi monista - esimerkiksi lastenkodissa tms - niin eikö tavallaan olisi oikein, että hän uudessa kodissaan pääsisi vaikkapa ainoaksi tai 2. lapseksi? En oikein tajua esim. näitä joitain amerikkalaisia, joilla saattaa olla 6 adoptoitua lasta ja sitten kokevat olevansa niiiiiin "hyviä" ihmisiä. Kummat motiivit adoptoida..

Anonyymi kirjoitti...

Adoptio lähtee AINA lapsen oikeudesta vanhempiin. Vuoden kestävä adoptioneuvonta on juuri sitä varten, että tuleville vanhemmille välittyisi oikea kuva siitä, millaista on olla adoptiovanhempi. Moneen kertaan käydään läpi, että lapsi saattaa torjua uudet vanhempansa tai olla takertuva. Tulevaa lasta ei MISSÄÄN NIMESSÄÄ saa vertailla biologisiin lapsiin! Koska hän ON taustaltaan niin erilainen. Lähestymistavat mahd ongelmiin saattavat olla ja ovatkin täysin erilaiset kuin biologisella lapsella.

Jos tunnesidettä lapseen ei synny niin se täytyy vain hyväksyä. Tällaisen vanhemman on syytä mennä itseensä ja pohtia, onko adoptioon lähdetty väärin perustein.

Adoption motiivia täytyy miettiä todella tarkkaan, ennen kuin siihen ryhtyy. Lapsen tarkoitus ei ole tehdä ketään onnelliseksi!!

On taidettu nukkua koko neuvonta läpi...

Anonyymi kirjoitti...

Minulla on kaksi biologista lasta ja yksi adoptoitu. Adoptoidulle lapselleni on todella hieno juttu, että hänellä on kaksi sisarusta, samalla tavalla kuin biologisille lapsilleni on myös positiivista omistaa kaksi sisarusta. Uskon, että sisarukset ovat pääosin rikkaus, oli sitten kyse biologisista tai adoptiosisaruksista.

Adoptoitu lapseni on monella tapaa niin tarvitseva, että tunnen lähinnä syyllisyyttä välillä siitä, jäävätkö muut lapset vaille riittävää huomiota. Rakkauden määrää on minusta mahdotonta lähteä laskemaan tai määrittämään muuten kuin että rakastan kaikkia lapsiani suunnattomasti. Totta kai vie aikansa, ennen kuin adoptoitu lapsi tuntuu tutulta, mutta totuuden nimissä, niin se vei aikaa toisen biolapsenkin kohdalla. Ja toisen kanssa tiivis yhteys syntyi heti synnytyslaitoksella. Todellinen rakkaus, kiintymys ja tuttuus syntyy kuitenkin yhdessä vietetyn ajan kautta.

Olen myös samaa mieltä edellä kirjoittaneiden kanssa siitä, ettei pitäisi miettiä omaa kiintymistä vaan lapsen kiintymistä. Siitä minä olen ainakin ollut enemmän huolissani kuin omista tunteistani.

Anonyymi kirjoitti...

Aihe on todellakin arka, kauhea ja tabu.

Minulla on ystävä, joka on kertonut rakastavansa kuopustaan huomattavasti enemmän kuin esikoistaan.
Järkytyin syvästi, kun kuulin tämän. Olen edelleen järkyttynyt vaikka siitä on jo vuosia, kun hän tästä asiasta minulle avautui.

Tuli vain mieleeni, että ehkä tämä kyseinen äiti keskustelupalstalla tuntisi samoin, vaikka adoptoitu lapsi olisi oma. Ehkä persoonat eivät vain kohtaa. Mitenkään.
En tiedä. Vaikeaa on ymmärtää, todella vaikeaa.

Anonyymi kirjoitti...

Meillä on biolapsia, ensimmäinen kuoli synnytyksessä koska sektioon mentiin liian myöhään. Saimme tämän jälkeen vielä kaksi lasta, mutta toisessa (eli kaikkiaan kolmannessa) sektiossa kohtuni osittain repesi. Lääkäri sanoi, ettei missään nimessä raskautta enää, kohtuni ei tulisi kestämään yhtään raskautta tai keisarinleikkausta

Olimme haaveilleet suurperheestä ja kypsyttelimme ajatusta adoptiosta. Koska meillä oli biolapsia, oli kv-adoptio meidän vaihtoehto. Kävimme myös pride-valmennuksen, jotta olisimme olleet mahdollisimman hyvin perillä siitä, onko sijais-, vai adoptiovanhemmuus meidän tapamme kasvattaa perhettä, jotta lapsi saa mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet, adoptiolapset kun on aina omalla tavallaan erityisiä.

Sijaisvanhemmuus olisi ollut minulle "samanarvoinen" vaihtoehto, mutta mieheni ei halunnut lopulta lähteä siihen. Lähinnä hän pelkäsi yhteistyön vaikeutta biovanhempien kanssa ja lisäksi vaikeaa hänelle oli ajatus rikkinäisistä oloista, joista sijaislapset tulevat (hänellä on hyvin vaikea kotitausta)

Päädyimme adoptioon. Tavallaan adoptioneuvonta vain vahvisti käsitystä, että olemme tekemässä oikean ratkaisun ja lapsen saapumista odotettiin malttamattomana perheeseen. Sosiaalityöntekijä sanoi neuvonnan lopulla jotenkin seuraavasti: "te olette kyllä niin jalat-maassa -ihmisiä, että olen aivan varma että adoptionne sujuu hienosti" Emme maalailleet ruusunpunaisia haavekuvia, vaan edelleen olen sitä mieltä, että suhtautumisemme oli hyvin realistinen ja tottakai myönteinen.

Jo lapsenhakumatkalla tunsin lievää ahdistusta omista (laimeista?) tunteistani lasta kohtaan. Ajattelin sen menevän ohi, mutta tunne vaan voimistui. Voi kuulostaa julmalta, mutta sanon rehellisesti tällaisen asian, jota ei kukaan varmaan voisi omalla nimellään sanoa: adoptoiminen osoitti minulle sen, miten jumalattoman onnekas minä olen, kun olen saanut olla raskaana, kantaa omaa lastani sisälläni, saada vastasyntynyt syliini. Ne yölliset hetket, kun saan syöttää vauvaa muiden nukkuessa, kuinka ainutlaatuinen on oman vauvan tuoksu, kuinka rakastin omia biolapsiani sillä sekunnilla kun sain heidät syliini. Raskaus, pienet potkut vatsassa olivat valmistaneet minua heidän äidikseen, heitä jotka ovat minun lihaani ja vertani. Adoptiolapsen kanssa en mitään tällaista kokenut.

Kun tajusin että adoptio oli virhe, päätimme yrittää raskautta vielä kerran riskeistä huolimatta. Voisin sanoa, että tällä kertaa maailma antoi parastaan; odotimme kaksosia. Erittäin vaikean raskauden jälkeen kaksoset syntyivät terveinä viikolla 34 ja tällä kertaa osasin todella tajuta, että olen saanut sylin täyteen kultaa.

Kyllä minä adoptoitua lastanikin rakastan, mutta eritavalla. En koskaan nää hänessä minua tai miestäni, en tiedä mitään hänestä ensimmäisen 16 kuukauden ajalla (tai siis tiedän sen "kliinisen" tiedon, mitä lastenkodista meille annettiin) tai mitään hänen juuristaan. Huomaan biosisarusten välillä sellaisia juttuja, joihin adolapsemme ei jotenkin "kuulu". Veri on vettä sakeampaa.

Kuten joku yllä totesikin, näistä asioista on hyvin vaikea puhua. Siitä, onko joku lapsista itselle se erityinen? Olisitko kuitenkin halunnut että lapsesi olisi toista sukupuolta? (sukupuolitoivekin on täysin inhimillinen, mutta silti sen ääneen sanominen leimaa ihmisen kiittämättömäksi kusipääksi)Tuntuuko joskus, ettet olisi halunnut koko lasta? Nämä ovat ihmiselämässä realiteetteja, mutta tabuja. Itse esimerkiksi koen selittämätöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta neljättä (kolmatta elossa olevista) biolastamme kohtaan (toinen pikkukaksosista) En tiedä miksi, mutta alusta asti hän on ollut jollain lailla erityinen. Silti rakastan lapsiani tasavertaisesti yhtä paljon. Adoptiolapsi ei vaan ole vieläkään tuntunut omalta.

On muitakin, joilla ei kaikki mene aina kuten elokuvissa ja nostan hattua siitä, että joku voi julkisestikin puhua näistä häpeää aiheuttavista tunteista http://www.mtv3.fi/helmi/ihmissuhteet/artikkeli.shtml/392426?ihmissuhteet-perhe

Miitu

Anonyymi kirjoitti...

Miitu!
Puhut rohkeasti omasta tilanteestasi. Asiat on varmaan tabuja ja niistä ei varmaan oikein rohjeta edes puhua.Kiitos jakamisesta. Tämä blogistin kirjoitus näköjään poiki milenkiintoista keskustelua.Laittaa minut ainakin miettimään.
E

Anonyymi kirjoitti...

Miitun kirjoitus kosketti minuakin. Olemme lapseton pari ja yhdessä vaiheessa mietimme adoptiota. Emme kuitenkaan lähteneet siihen, koska adoptioneuvonta ja pitkä paperisota arveluttivat. Sitten sekin, ettei esim. sukupuolitoivetta saa esittää. Suunnilleen leimautuu hemmotelluksi paskiaiseksi jos uskaltaa sanoa, että toivoisi enemmän vaikka poikaa kuin tyttöä. Tuntuu jotenkin jääräpäiseltä se, että vaikka adoptiossa on paljon, paljon haasteita verrattuna bioraskauteen ja vanhemmuuteen, niin mitään sitä helpottavaa toivetta ei saisi esittää.

Sitten sekin tuntuu aika lapselliselta se jankutus, että oletko sinut oman lapsettomuutesi kanssa, oletko sinut, oletko selvittänyt asian itsellesi. Vaikka nyt sen asian kanssa on sinut, niin en tiedä voiko koskaan kaikkea tuskaa unohtaa, on niitä pahoja muistoja, jotka eivät komentamalla päästä lähde. Silti se ei tarkoita sitä että meille esim. adoptiolapsi olisi ollut "lääke" lapsettomuuteen.

Adoptioon liittyy paljon kaikkea mystistä, jota en jaksa tajuta. Yksi ihminen esim. perusteli paperisotaa ja vuoden neuvontaa sillä, että sittenpä ei ainakaan helpolla lasta saa, ettei ala pitää lasta itsestäänelvyytenä ja arvostaa sitä enemmän kun sen saanti on ollut vaikeaa. Joo. No, meillä oli siihen mennessä takana 5 vuotta lapsettomuushoitoja ja 2 keskenmenoa. Toki varmasti olemme juuri niitä, jotka olemme helpolla aina elämässä kaiken saaneet ja ei toki adoptiolapsen saamista saa helpottaa.. Ihmeellisiä asenteita.

Anonyymi kirjoitti...

Kysymys vielä Miitulle: mitä ajattelit tuossa tilanteessasi tehdä, oletko hakenut tai saanut tukea esim. neuvolasta tai sosiaalitoimistosta? Mietin vain, että pystyisikö tuossa tilanteessa auttamaan esim. psykologi? Ehkä aika myöhemmin korjaa asian..? Vai mitä ajattelet itse?

Anonyymi kirjoitti...

Miitun tapauksessa ei maalailtu etukäteen ruusunpunaisia haavekuvia, mutta silti ihmeteltiin, kun kaikki ei mennyt niinkuin elokuvissa??Mies ei halunnut sijaislasta, koska he tulevat rikkinäisistä oloista. Miten tämä eroaa adoptiolapsesta? Adoptointi oli virhe, koska miitu ei ollut kantanut häntä kohdussa ja tuntenut hänen potkujaan.


Tottakai asioista, kipeistäkin, pitää puhua. Tämä on selvästikin kirjoittajalle kipeä asia ja äidin kiintymysongelmat omaa lastaan kohtaan ovat varmasti tabu....Mutta pitää myös olla rehellinen itselleen. Onko adoptointiin lähdetty väärin perustein? Onko sittenkin haluttu sulkea silmät ja korvat lapsen erityisyydeltä???Adoptioneuvonnassa parit haluavat antaa itsestään mahdollisimman hyvän kuvan. Harvoin sitä parit epävarmuuttaan toitottavat.

Äitiys on jollaintavalla narsistinen tila. Eikä suinkaan niin ehdotonta ja kaunista kuin annetaan olettaa... God Bless The Child

Anonyymi kirjoitti...

Minä taas uskon, että adoptioon ON mahdollista lähteä ihan oikein ja hyvin perustein ja silti asiat voivat mennä pieleen. Tutkimuksissa sanotaan 70-90% adoptioista olevan onnistuneita - mitä se sitten tarkoittaakin. Niistä 10-30 % puhutaan todella vähän. Ehkä ei saisi? Ja usein päädytään syyllistämään adoptoijat. Osaan kuvitella sen olevan todella raskasta ja siksikin asioista ollaan hiljaa.

Mitä sekään muuten auttaisi, jos tässä tilanteessa ihminen myöntäisi että joo, lähdettiin väärin perustein adoptioon? Kuinka se parantaisi tätä tilannetta?

Joskus (harvoin?) ihmisten välillä ei vain suju. Olihan tuokin aikamoinen kertomus mihin Miitu linkitti. Kuka voisi heittää 1. kiven tätä adoptioäitiä kohti? Oikeasti?

Joskushan tietysti käy myös niin, ettei kiintymyssuhdetta synny biolapsen ja äidin välille. Sitäkään varmaan ei moni suostu myöntämään, koska syyttelyä seuraa ja ympäristön asenne ei ole kehuttava.

Green Turtle kirjoitti...

Onpas tästä kirjoituksesta tullut mielenkiintoisia kommentteja ja paljon mieltä askarruttavaa keskustelua. Kiitos paljon kaikille kommentoijille, ainakin minulle nämä kaikki kommentit ovat olleet mieltä avartavia.

Ulkopuolisten (joskus myös asianomaisten itse) on vaikea koskaan tietää onko jossain tapauksessa lähdetty "adoptioon väärin perustein", joskus varmasti käy niin että vaikka perusteet olisivat olleet "oikein", silti adoptio epäonnistuu ja toisinpäin. Silti mielestäni pitäisi aina muistaa tuo lapsen etu vaikka itse olen sitä sanaa välillä kavahtanut, sillä välillä adoptiossa tuota sanaa käytetään rasittaviin kliseisiin asti. Kaiken, ihan kaiken voi perustella aina lapsen edulla, sen edessä hakijoita voidaan pompotella ihan miten vaan. Kuitenkin kun lasta ollaan adoptiomassa, ollaan ihan oikeasti ottamassa lasta kotiin perheenjäseneksi ja silloin pitää ottaa se lapsen etu aina ensimmäiseksi huomioon. Eli tuo sana sisältää paljon hyviä asioita. Minusta lapsen adoptiointi on myös tahdon asia; tahdon rakastaa, tahdon hoitaa ja pyrkiä siihen että lapsella on kaikki mahdollisimman hyvin. Adoptioitu lapsi on jokatapauksessa käynyt kovia ja tarvitsee aikuista, joka ei ole heti lähdössä minnekään vaikka itse aikuinen ei tuntisi aluksi mitään. Ja lohdullista on se, että vaikka rakkautta ensisilmäyksellä ei tapahtuisikaan, usein se syntyy pikkuhiljaa jos sille annetaan aikaa kasvaa kuten osassa kommenteissa voi havaita.

Viimeisin Anonyymi kommentoi kuka voisi heittää ensimmäisen kiven Miitun linkin artikkelin adoptioäitiä kohti. Minusta artikkeli jäi vähän köyhäksi enkä sen perusteella voi kertoa paljoa adoption motiiveista ja perheen dynamiikasta . Minusta oli kuitenkin vähän kummallista se, että adoptioäiti oli valmis lähettämään adoptiopojan kouluun heti 2 viikon kotiin tulon jälkeen koska "ei jaksanut juosta molempien lapsien perässä koko ajan". Varmasti on hyvin vaikeaa adoptoida noin vanhat lapset, sillä heillä on takana niin paljon elettyä elämää ja rankkoja kokemuksia. Mutta tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Jos kärsivällisyyttä ei löydy tuota kahta viikkoa enempää, niin mielestäni silloin adoption motiivit ovat kyllä vääriä. Tietenkin voi olla, että vaikka motiivit ovat/olisivat olleet vaikka kuinka jaloja ja lapsen hoito optimaalista, niin silti lopputulos olisi ollut sama.

Onneksi on olemassa myös kauniita adoptiotarinoita, joissa lapsen ja aikuisen välille syntyy kiinteä perheyhteys, ainakin ajan kanssa. Ilman niitä ei varmasti kovin moni lähtisi adoptoimaan. Kai sitä täytyy olla joko vähän masokisti tai sitten yltiöoptimistinen, että tälle tielle lähtee:)

Anonyymi kirjoitti...

Minunkin täytyy tunnustaa, että en rakasta toista adoptiolapsistani samalla tavalla kuin kahta muuta lastani. Toki huolehdin hänestä yhtä lailla kuin muistakin, suukotan ja kutitan. Mutta hänestä luopuminen ei oikeastaan riipaisisi kovin paljoa. Kauheaa tekstiä, mutta totta.

Tämä ei johdu siitä, että hän on adoptoitu, sillä toista adoptiolastani rakastan ihan samalla tavalla kuin biologista lastani. Lapsi ei vain ole sellainen, jota on helppo rakastaa. Parhaani mukaan yritän, mutta ei. Totuus on, että en rakasta häntä kovinkaan paljoa.

Anonyymi kirjoitti...

"Jos kärsivällisyyttä ei löydy tuota kahta viikkoa enempää, niin mielestäni silloin adoption motiivit ovat kyllä vääriä."

Tälle kommentille ei voi kyllä kuin nauraa epätoivoista naurua. Huomaa valitettavan hyvin, että kirjoittaja ei ole kokenut mitään siihen viittaavaakaan kuin tuo tarinan äiti... Kaksi viikkoa on järkyttävän pitkä aika, jos se pitää olla joka sekunti juoksemassa kahden täysin vahdittavan lapsen perässä. Minulla on vain yksi täysin vahdittava lapsi ja olen aika varma, että jos tuollaisia lapsia olisi tullut meille kerralla kaksi, olisin varmasti menettänyt järkeni ja tehnyt mitä vain, että pääsisin edes toisesta lapsesta hetkeksi eroon.

Green Turtle kirjoitti...

Niin, totta on että en ole kokenut vastaavaa kuin artikkelin äiti koska olen lapseton enkä siten voi kokea hyvinkin tarvitsevien lapsien päivästä päivään hoitamista. Silti joskus yksittäiset lauseeni jäävät vähän puolitiehen ja sen myötä lukija voi tulkita sen miten haluaa ja vaikka nauraa typeryydelleni.

Kirjoituksissa yleensäkin jää aina jotain sanomatta, niin minun kuin myös tuossa artikkelissakin. Minusta vain pelkkä artikkeli ei näyttänyt kauhean laajaa kuvaa perheen kokonaistilanteesta ja en ollut sen perusteella täysin vakuutunut vanhempien sitoutumisesta koska se joka noin vanhat sisarukset adoptoi, pitäisi ymmärtää että se tulee olemaan todella rankkaa. Vastaavia tarinoita meillä ainakin adoptioneuvonta oli täynnä. Mutta mahdollinen ensireaktioni artikkelin perheestä voi hyvinkin olla väärä, he ovat voineet olla hyvinkin valmistautuneita mutta se ei artikkelista valitettavasti käynyt selville. Selvää oli että nämä lapset olivat hyvinkin vaativia eikä vanhemmilla ollut todellakaan helppoa.

Ja oli miten tahansa, en ajattele että yleisesti adoptiovanhemmat eivät olisi sitoutuneita vaikka haluaisivatkin välillä omaa rauhaa.

Anonyymi kirjoitti...

En nauranut varsinaisesti typeryydellesi vaan ymmärtämättömyydellesi (olipa melkoinen sanahirviö), enkä tarkoittanut loukata, vaikka varmaan sen teinkin.

Mutta tuon kommenttisi lukiessani minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: loukkaantua tai nauraa epätoivoisena ymmärtämättömyydelle, jota taas vaihteeksi sain lukea. On niin helppo sanoa vaikka mitä, kun ei ole erityislapsen vanhemmuutta itse kokenut. Juuri tällaisten kommenttien takia en enää lasteni asioista puhu kuin muitten erityislasten vanhempien kanssa. :(

Anonyymi kirjoitti...

Taitaa tässä adoptiokeskustelussa tavallaan vaikuttaa sama juttu kuin biovanhemmuus-keskusteluissa. Vanhemmuudelle ladataan kauheasti odotuksia ja pitäisi pystyä olemaan "supervanhempi". Kuitenkin karu totuus on se, että me jokainen alamme vanhemmiksi juuri niillä voimavaroilla, jotka meillä on. Kukaan ei voi ennustaa tulevaa, eli siis sitä kuka meistä saa erityislapsen, kenen vanhemmuus "onnistuu" ja kuka joutuu turvautumaan kaikenlaisiin apuihin - ehkä turhaan.

Tavallaan kai kannattaisi olla armelias erilaisista ongelmista kärsiville perheille, koska tuntemattoman ajan kuluttua voi ITSE olla juuri siinä tilanteessa ja kuinka pahalta silloin tuntuisikaan ympäristön tuomitseva asenne. :( Jokainen voi kuvitella miten suuri merkitys tuella silloin on!

Minulla ei ole erityislapsia, mutta tunnen perheen jossa heitä on, vieläpä kaksi. Tekisi mieleni nostaa hattua näille vanhemmille, niin väsyneitä ja nuutuneita kuin joskus ovatkin. En uskoisi itse pystyväni samaan kuin he.

Jos me kaikki vaatisimme itseltämme superisän tai superäidin ominaisuuksia ennen raskauteen tai adoptioon ryhtymistä, niin ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon yhden sukupolven aikana. ;)

(P.S. Minua muuten ei kauheasti järkytä se, että äiti tai isä sanoo rakastavansa yhtä lasta toista enemmän. Itse uskon aika hyvin perustein, että omalle äidilleni siskoni on aina ollut se läheisempi. Minua tämä ei haittaa, koska kysehän on henkilökemiasta. Äitini varmasti rakastaa minua, mutta suhteemme ei ole kuten hänellä ja siskollani ja se on ihan OK.)

T: Jemmiina

Anonyymi kirjoitti...

Mielestäni on turha syyllistää ketään tunteista. Jos ei rakasta niin ei rakasta, ei väkisin voi. Pääasia miten käyttäytyy ja kohtelee lasta. Ei ne sanat vaan teot, näin se menee.

Totta tosiaan, suurin osa adoptio-odottajista tuntuu olevan valmiita erityislapsen adoptioon. Kunhan se erityistarve on jotain minkä voi korjata: huulihalkio, kampurajalka, sydänvika. Vakavia erityistarpeita kaikki, ei siinä mitään. Mutta on erityislapsia ja erityislapsia, kaksi viikkoa voi olla loputtoman pitkä aika jos lapsen erityistarpeet eivät ole fyysisiä sairauksia vaan jotain muuta. Itse olen hyvin tympääntynyt näihin "olemme valmiit sn adoptioon, kunhan sairaudet ovat korjattavissa" jeesustelijoihin.
Ja tällä en tarkoita tätä blogin kirjoittaja lainkaan :)

Anonyymi kirjoitti...

Tuo on niin totta, että ei aina ne tunteet vaan ne TEOT! Tunteita ei voi pakottaa, mutta ainakin joskus teot (lapsen helliminen, sylittely, hoiva) herättävät ne tunteet. Eikä tunteita pidä - koska ei voi! - pakottaa tai pinnistää syntymään.

Muuten: ei kai kovinkaan moni odota HETI tuntevansa suurta rakkautta adoptiolasta kohtaan? Olen lukenut PeLan vihkosen, jossa nimenomaan varoitettiin hakumatkalle lähtijöitä tästä! Pitää edetä pienin askelin, pienet hyvät hetket kantavat kauas. Suuret tunteet voivat tulla sitten myöhemmin.

Mun mielestä noiden special needsienKIN kanssa kannattaa olla mahdollisimman rehellinen itselleen ja adoptioviranomaisille. Miettiä omat voimavarat ja jaksamiset. Jotkut pitää pahana sitä, kun joutuu ruksimaan mitä on valmis ottamaan vastaan ja mitä ei. Mutta tätä kysytään ihan aiheesta. Ihmisillä on niin erilaisia valmiuksia vanhempina, että mun mielestä on ihan perusteltua listata rehellisesti omat preferenssit. Siinähän vain pyritään luomaan mahdollisimman hyvä alku niin lapselle kuin vanhemmille adoption tullessa todeksi!

Rouva M kirjoitti...

Itse olen miettinyt, että ehkäpä tuota alussa tapahtuvaa tai lähinnä ei tapahtuvaa tunteiden heräämistä voisi verrata vieraan tai kaverin lapsen hellimiseen. Lapsi on ihana, se on lapsi. Mutta en minä sitä rakasta. Se ei ole mitenkään minun.

Tuo ajatus minua eniten pelottikin silloin kun olimme vielä adoptiokelpoisia.

Asiat kai yleensä aina ottavat oman aikansa, varsinkin kun tähän kyseiseen on ladattu odotuksia, toiveita ja tunteita monia monia vuosia. Se on iso kenkä pienelle ihmiselle hetkeksi täytettäväksi :)

Anonyymi kirjoitti...

Totta se on. Tunteilleen ei voi mitään. Jos äiti ei rakasta lastaan niin minkäs sille mahtaa. Väkisin ei voi rakastaa.

Minäkään en voi sille mitään, että minusta on äärettömän ylimielistä tulla lapsettomuudesta ja adoptioprosessista kertovaan blogiin kertomaan, kuinka onnekas on, kun saa biologisia lapsia ja vielä adoptiolapsen, jota ei sitten rakastakaan niin paljon kuin muita, koska ei ole häntä imettänyt.

Antakaa mullekin anteeksi. Olen vain ihminen ja tunteilleni en voi mitään.

Green Turtle kirjoitti...

Rouva M, mitä tarkoitat että "kun olimme vielä adoptiokelpoisia"? Onko jotain sattunut?

U kirjoitti...

Mikä muuten on oikea ja väärä motiivi adoptioon?? Oma motiivini oli selkeästi halu saada lapsi, mitään muuta motiivia en tunnistanut itsessäni.

Green Turtle kirjoitti...

Niinpä U, helppo ja vaikea kysymys jota jo perhelomakkeessakin udeltiin. Yhtä hyvin voisi myös kysyä mikä on oikea ja väärä motiivi biolapsin hankkimiseen vaikka sitä harvoin kysellään biovanhemmilta.

Nyt kun luen vanhaa kommenttiani, niin oon tainnut käyttää vähän tyhmää lausetta tuossa mistä mua jo kritisoitiinkin. Enhän minä voi tietää toisten motiiveista, vain omastani.

Green Turtle kirjoitti...

Kai halu saada lapsi on riittävä ja hyvä syy. En osaa itsekään sanoa onko hyvää (?) muuta motiivia. Olen myös vähän sitä mieltä että lapsen hankkiminen, on se hankittu millä tahansa vaan, on aina tietyllä tavalla itsekästä vaikka se ei tarkoita sitä että lapsen kasvattaminen sitä olisi.

U kirjoitti...

Tuo olikin tosi hyvin sanottu :) Siis että lapsen hankkiminen on itsekästä mutta kasvattaminen ei ole. Kun on saanut lapsen sitä on itsekäs myös lapsen puolesta, minä ainakin :)

Anonyymi kirjoitti...

Minulla on biologinen lapsi sekä adoptiolapsi. Molempia rakastan ylikaiken ja molempiin syntyivät rakkauden tunteet heti kun kohdattiin. Olin varautunut molempien kohdalla siihen, että tunteiden syntymiseen voisi mennä aikaa, ja se olisi ihan ok. Tunteet eivät kuitenkaan tarvinneet aikaa....tai no olihan molemmissa oma odottamisensa!
Tähän pitäisi ehkä olla (ja olenkin) enemmän kuin tyytyväinen, mutta silti haaveilen vielä yhdestä adoptiolapsesta. Jos tuolla maailmalla olisi meille vielä yksi pikkuinen jossakin?

Mayo kirjoitti...

Kylläpä ärsyttää aikuiset, siis aikuiset ihmiset, jotka katsovat oikeudekseen toitottaa rakastaako lasta vai ei. Sehän on aikuisen häpeä, jos ei rakasta. Lapsi on lapsi ja tullut perheeseen aikuisesta johtuen. Kyllä varmasti on niin, että se lapsi, josta oikein julkisesti kerrotaan, että ei rakasteta, tuntee ihan samoin vanhempaa kohtaan, mutta se tunne on syntynyt vuorovaikutuksena. Miksi Miitu lähti haalimaan adopiolasta? Ihan vain tarpeestaan hankkia suurperhe ja sitten kun lapsi ei ollutkaan "kiva", lähdettiin taas tekemään "omia". Puistattaa. Minusta ei ole mitään ylvästä kaataa tabuja ja tulla rehvastelemaan tuollaisella tunnustuksella. Miitun tyyppisille ei pitäisi adoptiolapsia antaa. Se lapsi olisi ansainnut rakastavat vanhemmat.

Tässä yksi 200 %:n onnellinen adoptioäiti! Mutta en halua satuttaa ketään kehuskelemalla asialla. Olisin voinut olla saamattakin lapsia ja sitten olisin keskittynyt johonkin muuhun "pieni" tuska sydämessä.

Anonyymi kirjoitti...

minä toivoisin, että adoptiovanhempia ei jaettaisi kahteen kastiin- lapsettomiin jotka ovat odottaneet pitkään ja saaneet hartaasti odottamansa lapsen ja vanhempiin joilla on biolapsia ja jotka eivät kykenekään rakastamaan adoptiolasta samalla tavalla kuin biolapsiaan. minä en oikeasti usko, että kyky rakastaa adoptoitua lasta olisi kiinni biolasten olemassaolosta, vaan jostain ihan muusta vanhemman persoonaan liittyvästä asiasta.

meillä on adoptioprosessi kesken ja biolapsia. monesti olen kokenut, että minun pitäisi perustella jotenkin poikkeuksellisen erikoisesti miksi haluamme lapsen adoption kautta. olen tietoinen siitä että lapsettomuudesta kärsineelle ja pitkässä adoptioprosessissa odottavalle voi tuntua kohtuuttomalta, että me, joilla on jo lapsia tavallaan aiheutamme lisäruuhkaa. kysymys eikö noi lapset jo riitä varmaan pyörii mielessä. itsekin olen tietoinen siitä, että me olemme niitä onnekkaita jotka ovat saaneet lapsia. ymmärränkin, että me jo lisääntyneet voimme aiheuttaa pahaa mieltä. tuntuu, että tahtomattamme loukkaamme joitakin ihmisiä. ja voin hyvin kuvitella, että jos itse olisin lapseton ja adoptio-odottaja saattaisin olla hyvinkin näreissäni siitä että lapselliset tunkevat adoptoimaan, kun lapsettomiakin on niin paljon. varmaan kyseenalaistaisin sisarusten olemassaolon ja sen onko niiden takia adoptiolapselle riittävästi aikaa ja huomiota.

siitäkin huolimatta me haluamme lapsen adoption kautta. ei siksi että se olisi jotenkin eksoottista tai olisimme jotenkin ylettömän ahneita. me haluamme lapsen adoption kautta, koska haluamme ennen muuta lapsen. perheeseemme mahtuu ja meillä on rakkautta annettavaksi. toki adoptio on tietyllä tavalla erilainen tapa saada kuin biolapsi, mutta oikesti uskon, että rakkaus ja äitiys on samanlaista.

kukaan ei tulevasta tiedä tarkasti mutta minä olen täysin vakuuttunut siitä, että rakastan tulevaa lasta, jos sellaisen saamme. ihan samalla tavalla minä vollotan jenni vartiaisen biisin tahdissa..

rakkaus biologisiin lapsiin ei iskenyt synnytyssalissa kuin metrinen halko. tietynlainen rakkaus oli versonut jo odotusaikana, mutta varsinainen vanhemmuus ja syvä tunne vastuusta ja rakkaudesta yli kaiken muun kasvoi kun kohtasi lapsen katseen, hoiti, oli arjessa ja alun vaikeuksissa.

adoptiolasta en tule imettämään, mutta tulen hoitamaan ja pitämään sylissä ja haluan luoda todellisen, äidillisen yhteyden lapseen. adoptio asettaa omat haasteensa vanhemmuudelle ja siihen yritämme valmistautua parhaamme mukaan.


ja kyllä, minuakin ahdistaa ajatus vanhemmasta joka ei rakasta jo paljon menettänyttä adoptiolastaan. oli hän sitten biolapsellinen tai yhden adoptiolla tulleen lapsen vanhempi.

Anonyymi kirjoitti...

Niin, miksi ajatella muita, kun voin itse saada kaiken. Siinäpä kysymys...

Anonyymi kirjoitti...

Jos tämä olisi fb painaisin tykkään viimeiselle anonyymille :) Ihana sarkastinen kommentti, ja niin totta!!

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä! (kahteen edelliseen kommenttiin)

Tällä mullehetikaikkinyt -aikakaudella kuulee ja näkee erittäin surullisia tapauksia.

On totta, ettei rakkautta pysty pakottamaan, mutta kyllä sen syntymiseen ja kasvamiseen pystyy itse, ja vain sinä itse, vaikuttamaan.

Mua ällöttää, kuten varmaan monia muitakin, miten nykyään kaikki on niin sallittua ja ok. Ihminen kokee erilaisia tunteita, se on toki luonnollista. Mutta eivät kaikki tunteet tai tunteettomuus silti ole ok ja hienoa.

Ja se, että kaiken pitäisi olla just niin upeeta kuin tv:ssä, lehdessä tai netissä. Ongelmienkin pitäisi olla just niin kuin oppikirjasta, jotta ne voidaan ratkoa, kuten oppikirjassa. Vaivaa ei jakseta nähdä kuin just sen verran, mihin on alunperin varauduttu.

Voi kuinka mä voisinkin paasata tästä aiheesta, mutta säästän teidät tämän pahemmalta avautumiselta. :)

Vielä sellainen kommentti tähän loppuun, etten itse tosiaankaan ole täydellinen, mutta koitan kasvaa ja kehittyä ihmisenä jatkuvasti. Niin tulisi jokaisen tehdä.
Se että olet aikuinen, ei tee sinusta valmista.

Anonyymi kirjoitti...

katkeralta kuulostaa kyllä tuo sarkasmi. mutta suotakoon se niille, joilla tunteet mylläävät.

jokainen varmaan joutuu omassa elämässään miettimään missä kohti asettaa muut ihmiset edelleen, missä ajattelee omaa hyvää. lapsen hankkiminen tai toivominen ei ole sellainen asia joita muiden ihmisten toiveiden perusteella tehdään. tai en minä ainakaan. yhteiskunnallista vastuutani kannan ihan jossain muualla. adoption pitkien odotusaikojen syyt ovat jossain ihan muualla kuin biolapsellisten adoptoinneissa. vähän veikkaan että biolapselliset adoptoivat eivät olisi sellainen tunteita herättävä ongelma, jos odotusajat eivät olisi pitkiä.

mikä on sitten on sarkastisen anonyymin raja- saako olla yksi biologinen lapsi ennestään tai saako olla yksi adoptiolla tullut lapsi ennestään? muuttuvat kerran adoptoineet ja uudestaan adoptioprosessissakin olevat itsekkäiksi, joiden pitäisi ottaa ensimmäistään odottavat huomioon ja poistua prosessista? pitäisikö kenties rajata tyyliin yksilapsi adoptiolla sopiville vanhemmille ja sillä hyvä?

ja lopulta kaikki kulminoituu siihen, että lapselle etsitään sopivia vanhempia. kauan toistettu mantra, mutta totta.

terv. aiempi biolapsellinen

Anonyymi kirjoitti...

Biolapselliselle:

En minä ainakaan tuota sarkasmia noin ymmärtänyt, mutta ehkä minä ymmärsinkin väärin.

Sehän tällaisista tunteita herättävistä kekusteluista juuri niin vaikeita tekeekin. Kaikki osapuolet ymmärtävät asian omalta kantiltaan.

Minä kylläkin kannan yhteiskunnallista vastuuta myös tässä lapsi- ja lisääntymisasiassakin, eli on meitäkin. :)

Totta tuo sinun viimeinen kommenttisi, ja niin sen pitää ollakin. Lapsen etu on aina se tärkein, kaikessa.

terv. paasaava anonyymi

Anonyymi kirjoitti...

Ja surullisinta tässäkin pinnallisessa keskustelussa on se, että lapsen ääni ei kuulu. Minusta Miitun kertomus oli inhimillinen. Olen nimittäin itse adoptoitu ja voin kertoa, että säälin ja halveksin minut adoptoineita "vanhempiani". Inhimillistä sekin. Kävin aiemmin jopa adoptioinfossa kertomassa näistä negatiivisista tunteista, koska psykologin (erikoistunut adovanhempiin ja lapsiin)mielestä pystyin kuvaamaan niin rehellisesti ja elävästi kolikon toista puolta.

Tätähän adoptio-aikeissa olevat tai jo adoptoineet eivät kuule. He toistavat sokeasti mantraansa, miten juuri heidän adoptionsa onnistuu ja miten heidän lapsensa ajattelee. Olen kertonut monille ihmisille, miten minä aikuisena adoptoituna koen pohjatonta surua ja juurettomuutta ja tunnen katkeruutta kasvattivanhempiani kohtaan. Miksi helvetissä heidän piti repiä minut juuriltani irti ja laahata lapsettomuuden laastariksi toiseen maahan? Tähän yleensä saan vastauksen; mieti miten kurjaa elämäsi olisi ollut lastenkodissa tai pitäisikö sinun mennä ammattiauttajalle, koska kuulostat masentuneelta. Aivan, siinähän ei voi olla mitään perää, että kokisin surua siksi, että en tunne kuuluvani tänne. Minua on aina rakastettu ja arvostettu,siitä ei ole kyse mutta itse toivon vieläkin, että olisin mielummin jäänyt sinne jonnekin, omieni joukkoon.

Mutta sitähän ei kukaan halua kuulla, vaan vastajankutus alkaa heti, aivan kuin olisin aivoton typerys. Suosittelen lukemaan Jospan blogin kommenttilootasta nimimerkin "se adoptiokriittinen kirjoituksia" Niissä on aika paljon perää. -Sinitaivas-

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Sinitaivas kommentistasi!

Haaveilin itsekin nuorempana adoptiosta ulkomailta, mutta jostain kuulin, luin tai näin adoptoitujen lasten ja aikuisten tuntemuksia kokemastaan ja elämästään ja se sai mieleni muuttumaan.

Monella oli ihan vastaavia tunteita kuin sinulla.
Toivottavasti voit antaa anteeksi kasvattivanhemmillesi ja löydät vielä onnen jostain päin maailmaa.

terv. paasaava anonyymi

Anonyymi kirjoitti...

Sinitavas!
Kommenttisi oli enemmän kuin arvokas ja tuli aivan oikeaan väliin. Kävin lukemassa mainitsemasi lootan ja voin myöntää, että hiljaiseksi ja nöyräksi veti. Enkä oikein tiedä mitä sanoa.

t: Tuleva adoptioäiti

Anonyymi kirjoitti...

ajatusprosessit laukkavat kyllä täälläkin sinitaivas. hirveän vähän muuten puhutaan aikuisten adoptoitujen kriittisistä ajatuksista koko adoptiota kohtaan. jonkun pienen läpyskän olen interpedialta tilannut ja netissä joku kommentti.

ne muutamat mitä on kuultu on hirveän helppo laittaa lootaan "vanhempi-lapsi"-suhteessa jotain mätää.johtuu varmaan siitä, että on oikeasti tosi pelottava ajatus, että siitäkin huolimatta että adoptoitu olisi rakastettu ja arvostettu, hän olisi sittenkin halunnut olla siellä jossakin. sinitaivas on varmasti oikeassa tuosta asian torjumisesta.

minä itse uskon, että se, että on osa perhettä ja aidosti rakkautta on tärkeämpää kuin omien juurien parissa eläminen. vahingoittaa vähemmän. en voisi lähteä kv-adoptioon jos ajattelisin, että suurempi paha lapselle itselleen on tulla adoptoiduksi kuin jäädä sinne jonnekin. se ei kyllä poista kyllä sitä että siinä on silti suru ja tuskaa- ehkä adotoidulle koko loppuelämäksi. ahdistava ajatus.

mutta se miten lapsi sitten pärjää juurien ja kotimaan menetyksen kanssa eikä kuulu täysin oikein minnekään, siihen mulla ei ole vastausta. ei siihen kai ole mitään täydellistä ratkaisua mitä vanhempi voi tehdä. lopulta se psyykkinen haava on kuitenkin adoptoidun itsensä työstettävä.

se biolapsellinen

Anonyymi kirjoitti...

Jospan blogia aikanaan mieheni kanssa luettuamme, päätimme että meidän vaihtoehtomme ovat sijaisperhe tai kotimainen adoptio. Infoissa kerrottiin kansainvälisistä sopimuksista, joiden mukaan aina ensin pyritään löytämään omasta maasta perhe lapselle ja vasta sitten harkitaan kv-adoptiota. Siitä se sitten lähti...

Hieno keskusteluketju, vaikeita asioita rehellisesti sanottuna. Jokaisella lapsella on oikeus perheeseen. Rakastava perhe antaa lapselle eväät elämään joka lapsen on itse elettävä.

Anonyymi kirjoitti...

Viimeiseltä anonyymiltä loistava oivallus, että juurien ja kotimaan menetys on adoptoidun itse työstettävä. Siinä se on kiteytettynä.

Kohdallani kyse ei ole depressiosta, kriisistä, itsetunto-ongelmasta tai lapsuutena koetusta traumasta. Kyse on oivalluksesta, että jotkut minulle tuntemattomat ihmiset halusivat lapsen ja jossain byrokratian rattaissa hakupaperit kohtasivat hylätyn lapsen. Ja niin vain joku katsoi oikeudekseen merkitä minut tuon parin lapseksi. En tiedä millaista elämästäni olisi tullut siellä jossain, ei varmaan kovin ruusuista, olisi voinut olla nälkä tai märkä vaippa. Ehkä minusta olisi tullut 14-vuotias prostituoitu tai sitten minusta olisi kuitenkin tullut selviytyjä, tiedä sitä. Kyse on siitä, että minulla ei ole mahdollista tietää, minun juureni on revitty irti kotimaastani koska joku muu niin päätti.

Ja se, että joku (yleensä adovanhempi) alkaa vastajankutuksen on todella loukkaavaa. (Bio)-lapsettomuudesta kärsivät sanovat että maailman ärsyttävin neuvo on "älä stressaa, niin tulet raskaaksi" ja voinkin sanoa, että maailman ärsyttävin neuvo minulle on "oletko ajatellut meneväsi psykologille, juttelu voi auttaa" tai "nykyään adoptiot onnistuu kun neuvonta on niin pitkä ja perusteellinen" MUTTA KUN KYSE EI OLE SIITÄ! Olen ollut rakastettu, arvostettu, silti minulla on ollut normaali kuri, olen saanut lauantaisin nallekarkkini, iltasadut on luettu, arestissakin olen istunut hölmöiltyäni ja harrastuksiin viety. En keksi yhtään asiaa, jonka kasvatusvanhempani olisivat voineet tehdä paremmin (paitsi jättää adoption väliin, jos ilkeästi hieman kärjistän). Parhaillaan työstän sitä, että osaisin antaa anteeksi heille. Ei heidän, vaan oman selviytymiseni vuoksi. Toivon, että kertomukseni liikauttaa edes joitain adoptioprosessissa olevia, muutenhan tällaisten asioiden julkisanominen on vain kiusallinen yksityiskohta. -Sinitaivas-

Anonyymi kirjoitti...

Mukavaa Sinitaivas että kirjoitat. Aikuisten adoptoitujen ääni ei Suomessa vielä kovin hyvin kuulu, onneksi jo vähän kuitenkin. Minusta ei ole merkki adoption epäonnistumisesta että tuntee katkeruutta ja pahaa mieltä, vihaakin, adoptiostaan. Monenlaiset tunteet ovat sallittuja eikä vanhempiaan ole velvollisuus koko ajan rakastaa. Moni nuori aikuinen etääntyy lapsuudenperheestään siinä vaiheessa kun alkaa rakentaa itsenäisesti omaa elämäänsä.

Jos eväät ovat olleet hyvät ja nallekarkkeja ja iltasatuja on tullut riittävästi, onnistuu todennäköisesti oman hyvän paikan löytäminen maailmassa. Voi olla että vanhempien kanssa lähentyy joskus myöhemmin uudestaan, voi olla että ei. Ainakin itselleni (tavallisesta supisuomalaisesta kotitaustasta huolimatta) on käynyt niin että päälle parikymppisenä en vanhemmistani kovin paljon perustanut, en varsinkaan heidän arvoistaan enkä ajatuksistaan. Nyt keski-ikäisenä vanhemmat ovat taas läheisempiä ja mukana lastenlasten arjessa positiivisella tavalla.

Itse kasvatan adoptiolastani ja ajattelen että kriittiset aikuiseksi kasvaneitten adoptoitujen ajatukset ovat hyvä keino ravistella omiakin asenteita. Aikuisten adoptoitujen kokemuksista pitäisi meidän adoptiovanhempien olla kiitollisia ja kuunnella kaikkia ajatuksia, niitäkin mitkä tuntuvat nyt kipeiltä. Ei ole meidän asiamme tuomita toisten tunteita, voimme vain ottaa opiksi.

Ella

Anonyymi kirjoitti...

Oli kieltämättä aika järkyttävää, että adoptioäiti Miitu kertoo lähteneensä hankkimaan biolapsia kun hänelle selkisi, että adoptio oli virhe.

Jos tunneside adoptoituun ei ole kohdallaan, niin eikö silloin tulisi keskittyä korjaamaan välejään adoptoituun sen sijaan, että lähtee korvaamaan häntä mieluisammalla? Eikö ennen kaikkea tällaisessa tilanteessa olisi ollut tärkeää, ettei perheeseen tule enempää lapsia?

Miten ihmeessä aikuiset ihmiset voivat adoptoida ja heti kun lapsi on kotona kaikki 'lapsen etu' -ajatukset siirretään syrjään ja ainoa, joka merkkaa on omien äitiyden tunteiden kokeminen.. Sillä uusi raskaus ja uudet lapset eivät varmasti olleet adoptoidun lapsen etu tuossa tilanteessa!

Miina