maanantai 11. huhtikuuta 2011

Adoptio – kenen etu?

Minun on pitänyt kirjoittaa monta kertaa ja kommentoida edelliseen blogikirjoitukseeni tulleita vastauksia. Kuitenkin joka kerta kun mieleeni on jotain kommentoitavaa tullut, niin on tullut uusia kommentteja ja niitä olen jäänyt pohtimaan. En osannut aavistakaan että kirjoitukseni poikisi keskustelupalstan veroisen ”mielipideryhmän”. Kiitän vielä kaikkia kommentoijia, eipä moni enää ketjun loppupuolella minun kirjoitukseeni viitannut, mutta hienoa että on saatu erilaisia, rohkeitakin näkökulmia! Ja erityiskiitos Sinitaivaalle kommenteista, on kiva saada adoptiolapsen näkökulmaa mukaan keskusteluun. Teidän kommenttien jälkeen on vaikea lähteä kirjoittamaan uutta blogikirjoitusta, minulle ainakin ajatuksia syntyy vielä tuon edellisen kommenttiketjun perustella.

Joskus olen törmännyt keskustelupalstoilla asenteeseen, jossa vain perhe jolla on jo etukäteen lapsia, saisi saada adoptiolapsia, sillä heillä on jo kokemusta vanhemmuudesta. Kuitenkin kun edellisen kirjoituksen kommentteja lukee, on vaikea enää perustella miksi esimerkiksi monilapsinen perhe olisi parempi adoptioperhe kuin lapseton perhe. Nähtävästi surullisia tarinoita löytyy, joskus toista lasta rakastetaan enemmän kuin toista. Uskon kuitenkin että adoption onnistuminen johtuu aina monista eri tekijöistä eikä yhtä oikeaa perhetyyppiä voi määritellä. Perhetyypistä riippumatta adoptiolapsi voi huonolla onnella kasvaa ilman rakkautta. Adoption onnistuminen ei myöskään varmasti yksin johdu siitä, että rakkautta löytyy riittävästi. Vaikka lapsi saisi rakkautta, adoptiolapsi voi kokea jotain ihan muuta, kuten Sinitaivaan kommenteistakin surullisena huomaan.

Silloin kun mietitään vain äidin rakkautta lapseen, lapsen näkökulma jää helposti taka-alalle. Adoptioneuvonnassa puhuttiin paljon adoptiolapsen juurettomuuden tunteesta ja siihen liittyvistä ongelmista ja joskus jokainen meistä adoptiohakijoista ja adoptiovanhemmista on mahdollisesti joutunut kuvittelemaan millaista olisi elää ilman juuria ja tietoa biologisista vanhemmista. Vaikka tunteen voi yrittää kuvitella ja siitä voi lukea ja kuulla henkilökohtaisia kokemuksia niin silti se on sellainen asia jota me biologisten vanhempien kasvattamat ihmiset emme voi koskaan täysin ymmärtää. Kun aikuinen(?) adoptiolapsi kertoo blogissani, että on katkera vanhemmilleen siitä että hänet on tuotu tänne, niin väkisinkin mieleeni tulee ristiriitaisia ajatuksia adoptiosta. Vaikka näitä mietteitä olen mielessäni pyöritellyt useastikin, henkilökohtainen kokemus blogissani hämmentää. Koko adoptioprosessin aikana me adoptio-odottajat joudumme tietyllä tavalla puolustelemaan itseämme muille siitä että olisimme ihan riittävän hyviä vanhempia, koska adoptiolapsen kasvattaminen on rankkaa eikä ole samanlaista kuin biolapsen kasvattaminen. Mutta siitä huolimatta haluaa uskoa siihen että oma adoptio edes jotenkin ”onnistuu”, ei kai sitä muuten tälle matkalle lähtisi. Mutta entä jos meidän tuleva lapsemme kokee kuten Sinitaivas, katkeruutta ja vihaa?

Adoptiokielen ensimmäinen sana taitaa olla ”Lapsen etu”. Välillä tuntuu, että tuo lapsen etu on yhtä sanahelinää ja adoptiossa siitä puhutaan kyllästymiseen asti. Kun termiä käytetään kaikkeen, on riski että siitä tulee sanonta, ei lopputarkoitus. Silti adoptiossa pitää aina asettaa lapsen etu ensimmäiseksi, mutta kuka sen edun määrittelee? Määritteleekö sen sosiaaliviranomainen, adoption hakija vai adoptiolautakunta vai joku ihan muu? Onko meillä aikuisilla tosiaan oikeus määritellä lapsen elämä aikuisuuteen asti ja päättää kuka saa kenenkin lapsen? Moni ihminen sanoo esimerkiksi että lapselle on paras asua perheessä, palvelunantajat puolestaan sanovat kansainvälinen adoptioperheen olevan lapselle kolmanneksi paras vaihtoehto elää, bioperheen ja kotimaan adoptioperheen jälkeen. Mutta onko lapselle perhe aina tärkeämpi kuin juuret? Onko lapsen etu lähettää hänet kauas pois synnyinmaastaan vaikka hänen tilanteensa kotimaassa olisi huono? Ihminen on aina itsekäs, mutta onko adoptiolapsen haluava normaalia itsekkäämpi ihminen? Toisaalta olisiko sekään oikein, että aikuinen jättäisi orpolapsen lastenkotiin tai kadulle, heijaamaan itseään, ilman aikuisen hoivaa, vaikka tietäisi että hänellä olisi mahdollisuus ihan omaan perheeseen? Lapset ovat lapsia, he eivät pärjää yksin ja tarvitsevat aina aikuisia rinnalleen.

Adoptio on eettisesti vaikea asia ja sitä pitää pureskella monelta eri kannalta. Todennäköisesti kukaan ei voi sanoa olevansa täysin oikeassa. Oikeastaan ajattelen, että onnellisissakin adoptiotarinoissa varmaan jossain elämänvaiheessa adoptiolapsi kyseenalaistaa koko adoption. Mutta kuinka siitä eteenpäin, jokaisen asianosaisen kai pitää vain kuunnella omaa sydäntään ja miettiä mikä on omasta mielestä oikein. Harva asia maailmassa on täysin mustavalkoista.

p.s. Olen toistaiseksi julkaissut kaikki anonyymien kirjoitukset ja kommenteissa vilisee nyt paljon nimimerkittömiä anonyymeja. Olisi mukavaa että anonyymit kirjoittaisitte nimimerkin tekstinne loppuun jos vielä kirjoitatte!

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minun lapseni on vielä hyvin pieni, ja koska minulla kuitenkin jo on lapsi, ajattelen asiaa tietysti ainoastaan hänen kauttaan. En pysty enää(jos ikinä pystyinkään?) ajattelemaan asiaa eettisesti ja moniulotteisesti. Lapseni oli tullessaan psyykkisesti ERITTÄIN huonossa kunnossa, on sitä pajon vieläkin. Minua kuristaa kurkusta ja hengitykseni meinaa salpautua jos edes ajattelen sitä toista vaihtoehtoa. Että hän olisi siellä laitoksessa edelleen, erittäin erityistarpeisena, uuden laitosvaihdon edessä taas kerran. Mikään näkökulma ei saa minua ajattelemaan että massiivinen laitos olisi lapselleni parempi kuin koti. Koti, joka ei suinkaan ole täydellinen.

U

Anonyymi kirjoitti...

Luin edellisen postauksen kommentit, myös Sinitaivaan. En mitenkään vähättele hänen kokemustaan, mutta tahdon tuoda esiin toisen näkökulman: nimittäin kaikki lapset eivät ole tyytyväisiä myöskään biovanhempiinsa!!! Varmasti adoptoivaa paria alkaa arveluttaa lukiessa huonosta kokemuksesta, mutta kyse on vanhemman ja lapsen suhteesta, ei niinkään ADOPTIOvanhemman ja ADOPTIOlapsen suhteesta. Siinä asiat voivat joko mennä pieleen tai toimia. Olipa kyseessä biologinen side tai ei.

Tietenkään biologiseen raskauteen tai synnytykseen ei liity tunnetta lapsen juurten katkaisemisesta. Mutta silti: onko bioraskauskaan yhtään sen "epäitsekkäämpi" tapa saada lapsi?

Me nykyajan ihmiset voimme pohtia ja pähkäillä ja vaihdella näkökulmia, koska meillä on siihen varaa. Joskus se on hyvä asia ja joskus ei.

Puhun asiaa kun puhun siitä, että biovanhemmuuskaan ei aina takaa lapselle hyvää kokemusta vanhemmistaan. Molemmat vanhempani jäivät minulle todella etäiseksi - olen siis vanhempieni biologinen lapsi - ja etenkin äidin kanssa välit ovat suorastaan huonot. En koe häntä "äidikseni", vaikka toki tiedän hänen sitä olevan biologisessa mielessä. En osaa kuvitella että elämäni olisi ollut tämän huonompaa (ei tosin välttämättä parempaakaan) vaikka olisin ollut adoptiolapsena joillakin muilla ihmisillä.

Mitä vanhemmaksi tulen (nyt olen kolmekymppinen) niin sen vähemmän oikeastaan biologinen side merkitsee minulle. Ihmisellä voi olla sisaruksia, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä, ja sitten taas ystäviä ilman biosidettä, jotka merkitsevät KAIKKEA.

Tahdon rohkaista adoptiovanhempia heidän tiellään. Kaikesta huolimatta!

T: Siiri

Anonyymi kirjoitti...

Mahtavaa että olet saanut blogiisi runsaasti kommentteja! Ajatuksia herättäviä adoptioblogeja ei niin montaa suomessa olekaan, on tosi hienoa että uskallat pohdiskella aihetta monesta näkökulmasta. Toivottavasti odotuksenne sujuisi toiveikkaissa tunnelmissa.

Siirille kommentoin, että adoptoituna oleminen on erilaista kuin etäisten biovanhempien kasvattamana oleminen. Varsinkin ulkomailta adoptoitu on suomessa lähes aina marginaalissa. Ainoita tummaihoisia/aasialaistaustaisia suvuissaan, usein ainoana erirotuisena vanhempien koko tuttavapiirissä. Usein myös ainoana ulkomaalaistaustaisena päivähoitoryhmässään tai koululuokassaan.

Useimmat adoptiovanhemmat haluavat tehdä parhaansa lasten kanssa. Parhaansa tekemisessä auttaa kun kuuntelee herkällä korvalla myös aikuisten adoptoitujen kokemuksia. Niitä kriittisiäkin. Jos onnistuu kuuntelemaan, jotumatta puolustuskannalle, oppii paljon. Ei auta hyssytellä, että bioperheissäkin kasvaneilla voi asiat mennä vinoon.

Kuuntelemalla aikuisia adoptoituja vanhemmat voivat perehtyä hyvin adoptiosta aiheutuviin erilaisuuden kokemuksiin ja auttaa lapsiaan sitten kun he näitä asioita omassa elämässään eri tavoin käyvät läpi.

Haluaisin ajatella että kaikki adoptoineet uskovat adoptiohetkellä, että lapsen etu on tapahtumassa. Ja jos eivät usko, että heillä olisi rohkeutta keskeyttää prosessi. Adoptio ja ihanan lapsen kasvattaminen on parasta mitä minulle on tapahtunut. Uskon että se on myös parasta mitä lapselleni on tapahtunut, huomioon ottaen sen että hän ei voinut kasvaa biologisessa perheessään eikä hänelle etsimisestä huolimatta löytynyt kotimaastaan adoptioperhettä. Hän sai meidät ja me teemme parhaamme. Mutta parhaansa tekeminen takoittaa adoptioon realistisesti suhtautumista. Rakkaus auttaa mutta se ei yksin riitä, täytyy olla tietoa ja ymmärrystä ja toimintaakin, tietoisia valintoja.

Ella

Anonyymi kirjoitti...

Samoilla linjoilla kuin U. Meillä on kaksi adoptiolasta, joitten tulevaisuus ei olisi mitenkään voinut olla edes siedettävä, jos eivät olisi pois kotimaastaan lähteneet. Toki on mahdotonta tietää, mikä heidän tulevaisuutensa täällä tulee olemaan, mutta nyt ainakin tarjoutuu mahdollisuus.

Vanhempi lapsistamme oli niin täynnä vihaa, että hänellä olisi ollut vain yksi tie. Hän olisi kerännyt lastenkodissa aina vain lisää vihaa itseensä ja sitten lopuksi päätynyt kadulle. :( Nuorempi taas oli "lastenkotimasennuksensa" takia hyvää vauhtia hankkimassa itselleen kehitysvammadiagnoosia, joten kovin hyvä elämä häntäkään ei olisi odottanut... Tällä hetkellä molempien kanssa näyttää hyvältä. Viha on kadonnut ja lapsi saa terapiaa ja muuta apua. Samoin kehitysvammadiagnoosin uhka on täysin väistynyt. Apaattisesta ja jälkeenjääneestä lapsesta on tullut pirteä ja hän on jo lähes saavuttanut taidoissa muut ikäisensä.

S

Kake kirjoitti...

Moikka, edellisestä kommentistani. Makkosella todettiin/puhkesi silloin prosessin alussa v.2009 krooninen sairaus, ja kun PeLan rehellinen kommentti oli että luultavasti saamme kyllä luvan Suomesta, mutta emme koskaan lasta kohdemaasta (koska olemme vain yksi epätäydellinen raportti paperilla muiden täydellisten joukossa) jätimme koko homman siihen.

Mayo kirjoitti...

Adoptiolapseni ovat 23 ja 18. Kävin syksyllä heidän kanssaa heidän kotimaassaan. Annoin heille kaikki eväät ottaa selville sukulaisensa. Heitä ei kiinnosta. He ovat entistä onnellisempia täällä Suomessa. He eivät ole koskaan kyseenalaistaneet adoptiotaan. He ovat onnellisia ja ylpeitä kolumbialaisuudestaan ja suomalaisuudestaan. Meillä ei ole koskaan jauhettu ja jankutettu tätä asiaa, mutta ei ole koskaan salattukaan. Kaikki hyvin, uskokaa pois. Ei pidä tehdä vaikeaa asiasta, joka ei sellainen ole : )

Green Turtle kirjoitti...

Ella, U, S ja Mayo, tarinanne ovat ihania, lapset ovat saaneet kodin, on todellakin vaikea ajatella että lapsilla olisi ollut parempi olla lastenkodissa.

Ellalle vielä kiitos kannustavasta kommentista, olen pitkälle samaa mieltä kanssasi :)

Pointtina ei lainkaan ollutkaan kritisoida adoptiovanhempia valinnastaan vaan pohtia sitä että (vanhempi)adoptiolapsi saattaa kokea jossain vaiheessa elämässä myös negatiivisia tunteita adoptiosta vaikka hänen kotimaassa asiat olisivat todella huonosti. Aina ei varmasti näitä negatiivisia ajatuksia tule ja hyvä niin.