Sain vihdoinkin potilaskertomuksen klinikalta lääkärin uskomattoman säädön jälkeen. Lääkäri ei koskaan kirjattanut mustaa valkoisella vaan jouduin soitella klinikalle monta kuukautta. Jos en olisi niin tehnyt, todennäköisesti käynnistä tuskin koskaan ei olisi jäänyt mitään todisteita.
Järjestelmällisen patistuksen jälkeen tuo paperi tupsahti postilaatikkoon 2 kuukautta myöhemmin. Uskomatonta toimintaa. Sen lisäksi että kertomus meinasi kokonaan jäädä tekemättä, se oli myös täynnä räikeitä virheitä, siinä oli myös kokonainen kappale selkeästi toiselle potilaalle tarkoitettua tietoa.
Kertomuksessa luki, jos tulisin raskaaksi, tilaston mukaan 5 vuoden kuluttua minulla olisi vaan n. 40 prosenttia olla elossa. Ei kauhean lohduttavaa. Tuo paperi kokonaisuutena toi minulle takaisin nuo kaikki vanhat muistot siitä, kun elämäni oli veitsen terällä. Iltapuuhat jäi sikseen ja aloin vollottamaan lohduttomasti. Vaikka kuinka yritän olla positiivinen, nämä ikävät faktat tupsahtelevat aina silloin tällöin pinnalle enkä aina jaksa olla vain iloinen. Ulkoisesti kyllä, mutta kotona suru joskus iskee.
Ihana mieheni aina sanoo, että on parempi olla surullinen kuin olla vihainen. Suru kuulemma on vaikeampi kohdata. Totta, niin kuin yleensäkin mieheni sanat. Vihainenkin olen ollut, mutta olen nyt lähinnä surullinen. Viha syö sisintää mutta siltikin jotenkin se on helpompi kestää.
Tämän pienen hermoromahduksen jälkeen, olen taas kohtalaisen tyyni. En voi muuta kuin uskoa, että joskus minullekin onni on myötä. Paskat tilastoista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti