Levottomuus

Olen ollut koko kevään kohtalaisen levollinen, jotenkin on ollut kova usko siihen että meille tulee vielä joku päivä lapsi adoption kautta. Uusi tunne mulle, mutta totta. Mieleni on täyttänyt usko, että meistä voi joskus tullut perhe.

Olen melkein koko kevään pystynyt keskittymään muuhun kun pelkästään lapsen odottamiseen. Vaikka tietenkin syvällä sisimmässäni odotan koko ajan, tuskin on hetkeä sekuntiakaan kun jollain tasolla mietin tulevaa lastani. Mistä hän tulee, miltä hän näyttää, millainen tausta hänellä? Onhan hänellä asiat edes vähän hyvin? Lähetän ajatuksen voimalla hänelle jaksamista ja rakkautta vaikka hän ei ole edes luonani eikä tule olemaan vielä pitkään aikaan. Mutta hän on jo ehkä olemassa, ehkä joku korkeampi voima tietää jo että hän tulee juuri meidän kotiin? Lapseni, rakastan sinua jo nyt!

Silloin kun adoptiojono liikkuu tämä uskoni on ollut vahva. Jokainen muiden lapsitieto tuo edes hieman meidän unelmaa lähemmäksi todellisuutta.  Mutta silloin kun jono pysyy kauan paikallaan, iskee taas tämä tuttu levottomuus. Päivitän palvelunantajan nettisivuja selaimessani turhan usein. Ei mitään, ei yhtään lapsitietoa vieläkään, eikä niitä ole tullut pitkään aikaan. Se tarkoittaa, että meidän vuoro ei tule vielä pitkään aikaan.

Nyt taas kun edellisesta lapsitiedosta on kauan, en meinaa enää pystyä olla paikallani. Keskittyminen herpaantuu melkein koko ajan. Työt eivät suju. Adoptiopaperisotaan liittyvät asiat ja adoptiolapset täyttävät uneni. Silloin on pakko kirjoittaa.

Mihinköhän tällä kertaa pitäisi laittaa tämä kaikki levottomuuden energia?

Ensimmäinen adoptioneuvontakäynti

Ensimmäinen adoptioneuvontäkäynti kyllä jännitti. Olin jotenkin saanut päähäni että kaikki hakijat ovat epäkelpoisia vanhempia kunnes toisin todistetaan ja  pelkäsin, että olisi pitänyt pystyä erityisesti todistamaan että ollaan kuitenkin ihan hyviä tyyppejä. Ehkä tunne johtui neuvontaan liittyvästä alkuinfosta, jossa kyllä vietiin luu kurkkuun niille, jotka eivät ole varmoja siitä ovatko valmiit adoptioon. Infossa kun puhuttiin vain ongelmista ja siitä kuka on tarpeeksi hyvä vanhempi adoptiolapselle. Rivien välissä luki, että kukaan ei olisi, tai ainakin sillä hetkellä tuntui siltä. Lisäksi ennakkoasennetta saattoi lisätä se, että olimme juuri nähneet mediassa (tv)  hakijan, jolta vietiin mahdollisuus edes aloittaa adoptioneuvonta sen vuoksi, kun mies istui rullatuolissa. Ohjelmassa sosiaalijehu järkeili päätöstä kovasti, mutta en pystyisi allekirjoittaa hänen arvojaan.

Alkuinfosta saadun perhelomakkeen "miksi haluamme lapsen"-kysymys tuntui kompakysymykseltä kaikkien  kokemusten jälkeen. Mutta onko tuohon lapsi-kysymykseen oikeata vastausta? Pitäisikö olla jotenkin erityinen tarve haluta lapsi, mikä on tarpeeksi hyvä syy? Ihminen, joka vahingossa tulee raskaaksi, mikä on hänen vastauksenssa? Tai hänen, jonka toivottu raskaus tapahtuu helposti?

Kaikista nihkeistä ennakko-odotuksista huolimatta ensimmäinen neuvontakäynti meni hyvin. Olimme pelänneet etukäteen etenkin lääkärintodistuksen hylkäämistä, mutta sosiaalityöntekijä sivutti todistuksen nopeasti, kuulemma sen puolesta voitaisiin jatkaa. Muutenkin sosiaalivirkailija oli mukava, ei ollenkaan semmoinen pelottava täti, kun tv-ohjelmassa. Hän vaikutti siltä, että haluaisi antaa meille adoptiolapsen, kuin hän olisi ollut meidän puolellaan, vaikka emme vielä tuntenneet. Hän sai meidät tuntemaan meidät ihan kelvollisiksi ihmisiksi. Ehkä me vastasimme "oikein" tuohon lapsi-kysymykseen?

Neuvontakokemukset kyllä muutti ajatustani adoptioon liittyvistä sosiaalityöntekijöistä, korjasi sen kuvan, minkä mediamaailma oli rikkonut. Ainakin meidän kokemuksemme oli hyvä, ja uskonkin, että he ovat ensisijaisesti mukavia tyyppejä. He antavat myös perspektiivä siihen, millaisessa kodissa lapsella on hyvä olla. Jos siis kritisoin adoptioprosessia, kritiikki koskee itse prosessia ja siihen liittyvässä turhassa byrokratiassa.

Adoptioprosessista ja vähän muustakin

Hyvin olen onnistunut olla ajattelematta koko adoptioasiaa melkein muutaman kuukauden. Kun pitää itsensä kiireisenä niin se onnistuu välillä kohtalaisen hyvin. Turhan paljon työtä, sopivasti harrastuksia ja kaverien tapaamisia.

Huonommin onnistuu ajattelun pakoilu jos hankkii itselleen flunssan. Jos joutuu sängynpohjalle, niin ajatukset alkaa menemään niihin vanhoihin reitteihin.

Miksi tämä adoptio on tehty Suomessa niin vaikeaksi? Miksi näiden kaikkien vuosien jälkeen paperimme ovat vieläkin Suomessa eikä edes kunnollinen odotus ei ole edes päässyt alkamaan. Aikaisemminkin adoptio oli vaikeaa, mutta nykyään se tuntuu olevan mahdontonta. Jos olisimme alkaneet hakemaan adoptiota muutaman vuoden aikaisemmin, koko prosessi olisi ollut paljon nopeampi. Mutta tiedän, että jossittelu on turhaan. Olemme tässä ja nyt ja siihen on sopeuduttava.

Adoptioneuvonnassa kyllä selittiin hyvin lasten oikeuksista sun muista ja on se hyvä että Suomessa varmistetaan kohdemaan lastenkotien taustat ym. ennen kun maata mietitään kohdemaaksi. Lapsen kannalta olisi ikävää saada lapsi, joka olisi joutunut lapsikaupan uhriksi. Mutta silti välillä tuntuu järjettömältä koko Suomen adoptiotoiminta. Ei niinkään neuvonta ja siihen liittyvien paperien tarve ym, koska mielestäni neuvonta oli hyvinkin tarpeellista. Siinä tuli kyllä käydyksi mielessä todella paljon asioita ja on varmasti tarpeellista, että vaikeita asioita joutui prosessoimaan mielessään. Sellainen olisi todella monelle biovanhemmillekin tarpeellista ennen lasten tekoa. Mutta muuten mielestäni maantietelliset/kunnalliset/henkilökemiat ym vaikuttavat adoptioprosessiin liikaa ja Suomen puolen odotus on melkein naurettavaa. Meillä oli onni, että sosiaalityöntekijämme oli todella mukava ja vastaanottavainen ja hänen kanssaan oli mukava keskustella. Mutta kaikilla ei käy niin hyvin että henkilökemiat kohtaavat.

Kun yleistä tietoa on se, että kohdemaat valitsevat sopivat vanhemmat lapselle eikä odotusaika ole ollenkaan sen mukainen että "ensimmäisenä tullut saa ensimmäisenä lapsen" niin edes Suomen puolella voisi olla jonkin lainen "reilu peli". Mutta neuvonnan odotus ja neuvontavälit vaihtelevat alueellisesti ja adoptioluvan saamisen kanssa on suurta vaihtelua. Ja kaiken huipuksi adoptioluvan antavat ihmiset jotka eivät koskaan ole tavanneet hakijoita, päättävät toisten ihmisten tulevaisuudesta. Epäävät tai antavat luvan kuin heillä olisi Jumalan valta. Adoptioon liittyy tietenkin paljon eettisiä kysymyksiä, että kenellä on oikeasti oikeus ottaa toisen lapsi omakseen. Sivuhuomautuksena voisi kyllä myös siinä samalla voisi tietty kysyä kenellä biovanhemmilla on oikeus tulla vanhemmaksi? Ja millä oikeudellä adoptiolupavirasto, ihmiset jotka tekevät vaan työtään, saa päättää kuka saa olla vanhempi?

Adoptiolapsen odottamisen epätietoisuudesta

Ei tekisi mieli tehdä mitään, varsinkaan töissä. Mahtaako johtua syksystä ja pimeydestä? Vai vain epätiedon tuskasta? Syksy on yleensä mun lempparikuukausi, mutta tänä vuonna en osaa nauttia siitä. On niin rankkaa odottaa adoptiolasta kun ei ole tietoa saako sellaista koskaan. Elän jossain puoleksi irrallaan itsestäni, en pysty keskittyä täysin niihin hyviin asioihin mitä elämässäni on, kun mietin vaan kuinka mukavaa jos meitä olisi kolme.

Jossain naisten hömppälehdessä adoptioäiti sanoi, että "adoptio on siinä mielessä hyvä vaihtoehto, koska lapsen saa varmasti". Taitaa olla muutenkin aika yleinen mielipide. Olisikin niin. Olisi niin paljon helpompi odottaa, jos tietäisi mitä odottaa tai edes ajankohdan. Olisi se sitten vaikka kolmen vuoden kuluttua, olisi niin helpompaa odottaa ja täyttää tyhjä syli muilla asioilla.

Mutta koko ajan joutuu miettimään, miten esimerkiksi kohdemaan muuttuva adoptiolaki vaikuttaa odotusaikoihin? Entä jo nyt ruuhkautunut adoptiopalvelu ruuhkautuu entisestään? Entä jos kiintiöön tai kriteereihin tulee muutoksia? Suostuuko ylipäänsä kohdemaa antamaan meille lasta terveyshistoriani takia? Tai entä jos terveydessäni tulee muutos huonompaan?

Olisi edes varapää joka ei miettisi turhia, ja jota voisi käyttää odotuksen ajan. Se sanoisi, että kyllä se lapsi meillä vielä joskus tulee eikä jossittelisi.

Vaikeiden asioiden kohtaamisesta ystävyydessä

Mitta rupee olla täynnä. Onko se oikeasti niin, että ihmiset eivät kestä kohdata ollenkaan muita kun hyviä asioita vai olenko ollut koko elämäni niin pahasti hakusessa ystävien etsimisessä? Olenko yksinkertaisesti valinnut nämä kaikki vuodet täysin väärät ystävät?

Kun sairastuin ja makasin sairaalassa monta kuukautta, aluksi siellä ramppasi ties minkä sortin tallaajaa. Kavereita oli näihin aikoihin paljon ja moni kävi käymässäkin sairaalassa. Mutta kun en tullutkaan kuntoon salamannopeasti, käynnit rupesivat harvenemaan ja lopulta tyrehtyivät kokonaan. Onhan se niin usein, että kun joku on kauhean negatiivinen asioista, niin ihmiset yleensä eivät valitettavasti jaksa häntä. Myös pelkkä sairaus pysäyttää ystävät ja moni ottaa askeleen taaksepäin ja sen olen pahasti kokenut. Ensin yhden askeleen taakse ja sitten enemmän. Itse olen aina yrittänyt näyttää iloista naamaa vaikka fyysisesti olisi ollut kuinka paha olo vaan eli en varmaan muuten ole kovin negatiivista seuraa. Aina jaksan nauraa vaikka olisi mikä vaikka näissä teksteissä ei siltä vaikuttaisikaan. Sairasvuosinani vaikutti siltä, että parikymppisille kavereille oli paljon tärkeämpeää bailata ja näyttää hyvältä kun kysyä kerran miltä susta tuntuu tai ottaa puhelimen kauniiseen käteen kun sairaalareissut oli minulle arkipäivää. Se oli selkeästi liian vaikeaa kavereilta vaikka juuri aikaisemmin oltiin luvattu olla friends for ever. Moni kaveri jäi sille tielleen tai ainakaan henkisesti heitä en enää parhaiksi kavereiksi pitänytkään vaikka silloin tälloin tavataankin.

Kun kunto rupesi paranemaan ja jotain jaksoin alkaa tekemään, niin kaverien kissanristiäisiin aloitettiin taas pyytämään. "Olisi kiva taas nähdä". Ja näin jatkunut tähän päivään. Johtuuko tosiaan siitä, että koska olen "terve" olen taas tullut kivaksi?

Olen viime aikoina alkanut miettimään sitä, että enkö osaa antaa oikeata minää ihmiselle vaan vedän jotain superminä-roolia. Mulla on kaikki aina hyvin, mulle kuuluu hyvää. Jos on jotain pientä ongelmaa, kerron siitä, mutta "positiivisellä sävyllä". Se toimii.

Olen viime aikoina miettinyt tuota että miksi tutustun ihmisiin helposti mutta syvää ystävyyttä en osaa kasvattaa. Onko se minusta kiinni? Saadakseen jotain tarvitaan myös antaa. Olen mielestäni niin tehnyt. Olen kokeillut kuitenkin kepillä jäätä uudelleen ja avautunut taas että ehkä kaikki ei ole niin ok kun ulkokuori näyttää. En tietenkään avaudu liikaa tutuille vaan ystäville, joiden kanssa teinivuosina yhdessä itketty ja naurettu, ystäville 10/20/30 vuosien taakse. Mutta aina silloin jotain tapahtuu. Jos olen vuorotellen ollut kipeänä, surullinen lapsettomuudesta, luu murtunut, keskustelu on loppunut seinään. Moikka nähdään joskus, muttei sitten nähdä. Ihan oikeasti, tää toistuu mulla koko ajan, en tiedä mitä teen väärin. Itse jos kuulen että joku on vaikka on kipeänä tai jotain vaikeampaa, niin kysyn miten voit ja toivotan, että parane pian, tutuille ja vähänemmän tutuille. Itse en koskaan kuule noita sanoja. Onko ihmiset oikeesti vaan niin pahoja vai vaan mun kaverit? Mitä kauheata vikaa mussa on?

Tilanne ei ole ihan täysin niin paha kun annan ymmärtää. On minulla yksi ystävä, joka on oikeasti todella hyvä ihminen joka ei ole koskaan minua satuttanut. Hän on kummilapseni äiti. Ihanan kummilapseni. En usko että hän pystyisi täysin koskaan ymmärtää lapsettomuuden tai fyysisen sairauden taakka, mutta en pyydäkään ihmeitä. Sanotaanhan ettei voi olla yhtä ystävää kaikille ihmisen ominaisuudelle vaan hanki monta kaveria jokaiselle ominaisuudellesi (tai jotain siihen suuntaan). Mutta en vaan ymmärrä sitä, että sadasta tutusta, 10 ystävästä vain yksi pystyy sanomaan "miten oikeasti voit" ja tarkoittaa sitä?

Työpaikan vauvauutiset

Aamun ensimmäinen duunimeili oli että työkaveri on saanut vauvan ja pitäisi tulla laittamaan onnittelukorttiin nimi. Tämä työkaveri on  mies, joten en voinut odottaa tietoa, koska hän ei tietenkään ollut raskaana. En puhu hänen kanssaan muusta kuin työasioista, joten en tiennyt vaimon raskaudesta. Sinänsä hän on hyvä tyyppi ja teen melkein päivittäin työtä hänen kanssa. Miksi tommoinenkin tuntuu tosi pahalta? Ei tee mieli onnitella ollenkaan.  Koska minulla ei ole vauvaa, ei sinne päinkään.

Miksi netti on täynnä lapsettomuusongelmia, mutta tosielämässä kaikilla on lapsia. Mun työpaikalla ei ole yhtään naista jolla ei olisi lapsia. Kaikilla miehilläkin on lapsia, paitsi muutamalla nuoremmalla miehellä jotka ovat sinkkuja / juuri pariutunut. Sanotaan että lapsettomuus on yleinen ilmiö, mutta miksi ihmeessä minun työpaikkani sikiää kun vaan ehtii?

Paha olo

Mulla on koko ajan paha olo. Tämä alkoi joskus keväällä. Aluksi ihmeellisesti uskoin että hei ehkä olen raskaana. Mutta aina kuukautiset alkoi melko ajoissa tai liian ajoissa. Mutta vuoden säädön jälkeen en enää usko siihen pätkääkään. Koska kuukautiset alkaa aina ajoissa. Erikoislääkäri sanoi, että huono olo voi tulla lääkkeistä joita syön. Mutta ei niistä aikaisemmin huonoa oloa tullut ja niitä olen sentään syönyt kauan. Ja perussairauteni on hyvällä tolalla, joten ei se siitäkään pitäisi johtua. Olo pahenee ennen kuukautisten alkua ja viikkoa ennen kuukautisia alkaa kuukautistyylinen kipu. Lisäksi tiputtelua on melkein koko ajan. Itse olen epäillyt endometrioosia, mutta monta lääkäriä on tuhahdellut ettei mulla sellaista ole. Kuulemma kaikki kunnossa sillä puolella. Sen jälkeen olen epäillyt hormonipuutteita mutta samat lääkärit on sanonut, että koska kuukautiset tulevat kohtalaisen säännöllisesti ei puutetta voi olla koska olen nuori vielä. Eikö labroja ole suostuttu ottaa. Eli onko siis ihan normaalia että on tiputtelua koko ajan, ennen kuukautisia viikon verran kipua ja pahoinvointia? Mikä tiettyjä lääkäreitä vaivaa kun eivät halua kuunnella potilaita? Jos heille sanoo jotain, epikriisissa lukee jotain ihan muuta mitä olen sanonut?