Vaikeiden asioiden kohtaamisesta ystävyydessä

Mitta rupee olla täynnä. Onko se oikeasti niin, että ihmiset eivät kestä kohdata ollenkaan muita kun hyviä asioita vai olenko ollut koko elämäni niin pahasti hakusessa ystävien etsimisessä? Olenko yksinkertaisesti valinnut nämä kaikki vuodet täysin väärät ystävät?

Kun sairastuin ja makasin sairaalassa monta kuukautta, aluksi siellä ramppasi ties minkä sortin tallaajaa. Kavereita oli näihin aikoihin paljon ja moni kävi käymässäkin sairaalassa. Mutta kun en tullutkaan kuntoon salamannopeasti, käynnit rupesivat harvenemaan ja lopulta tyrehtyivät kokonaan. Onhan se niin usein, että kun joku on kauhean negatiivinen asioista, niin ihmiset yleensä eivät valitettavasti jaksa häntä. Myös pelkkä sairaus pysäyttää ystävät ja moni ottaa askeleen taaksepäin ja sen olen pahasti kokenut. Ensin yhden askeleen taakse ja sitten enemmän. Itse olen aina yrittänyt näyttää iloista naamaa vaikka fyysisesti olisi ollut kuinka paha olo vaan eli en varmaan muuten ole kovin negatiivista seuraa. Aina jaksan nauraa vaikka olisi mikä vaikka näissä teksteissä ei siltä vaikuttaisikaan. Sairasvuosinani vaikutti siltä, että parikymppisille kavereille oli paljon tärkeämpeää bailata ja näyttää hyvältä kun kysyä kerran miltä susta tuntuu tai ottaa puhelimen kauniiseen käteen kun sairaalareissut oli minulle arkipäivää. Se oli selkeästi liian vaikeaa kavereilta vaikka juuri aikaisemmin oltiin luvattu olla friends for ever. Moni kaveri jäi sille tielleen tai ainakaan henkisesti heitä en enää parhaiksi kavereiksi pitänytkään vaikka silloin tälloin tavataankin.

Kun kunto rupesi paranemaan ja jotain jaksoin alkaa tekemään, niin kaverien kissanristiäisiin aloitettiin taas pyytämään. "Olisi kiva taas nähdä". Ja näin jatkunut tähän päivään. Johtuuko tosiaan siitä, että koska olen "terve" olen taas tullut kivaksi?

Olen viime aikoina alkanut miettimään sitä, että enkö osaa antaa oikeata minää ihmiselle vaan vedän jotain superminä-roolia. Mulla on kaikki aina hyvin, mulle kuuluu hyvää. Jos on jotain pientä ongelmaa, kerron siitä, mutta "positiivisellä sävyllä". Se toimii.

Olen viime aikoina miettinyt tuota että miksi tutustun ihmisiin helposti mutta syvää ystävyyttä en osaa kasvattaa. Onko se minusta kiinni? Saadakseen jotain tarvitaan myös antaa. Olen mielestäni niin tehnyt. Olen kokeillut kuitenkin kepillä jäätä uudelleen ja avautunut taas että ehkä kaikki ei ole niin ok kun ulkokuori näyttää. En tietenkään avaudu liikaa tutuille vaan ystäville, joiden kanssa teinivuosina yhdessä itketty ja naurettu, ystäville 10/20/30 vuosien taakse. Mutta aina silloin jotain tapahtuu. Jos olen vuorotellen ollut kipeänä, surullinen lapsettomuudesta, luu murtunut, keskustelu on loppunut seinään. Moikka nähdään joskus, muttei sitten nähdä. Ihan oikeasti, tää toistuu mulla koko ajan, en tiedä mitä teen väärin. Itse jos kuulen että joku on vaikka on kipeänä tai jotain vaikeampaa, niin kysyn miten voit ja toivotan, että parane pian, tutuille ja vähänemmän tutuille. Itse en koskaan kuule noita sanoja. Onko ihmiset oikeesti vaan niin pahoja vai vaan mun kaverit? Mitä kauheata vikaa mussa on?

Tilanne ei ole ihan täysin niin paha kun annan ymmärtää. On minulla yksi ystävä, joka on oikeasti todella hyvä ihminen joka ei ole koskaan minua satuttanut. Hän on kummilapseni äiti. Ihanan kummilapseni. En usko että hän pystyisi täysin koskaan ymmärtää lapsettomuuden tai fyysisen sairauden taakka, mutta en pyydäkään ihmeitä. Sanotaanhan ettei voi olla yhtä ystävää kaikille ihmisen ominaisuudelle vaan hanki monta kaveria jokaiselle ominaisuudellesi (tai jotain siihen suuntaan). Mutta en vaan ymmärrä sitä, että sadasta tutusta, 10 ystävästä vain yksi pystyy sanomaan "miten oikeasti voit" ja tarkoittaa sitä?