perjantai 21. tammikuuta 2011

Väliinputoamista

Tällä hetkellä on semmoinen olo että olen maailman isoin väliinputoaja ja tunteet vellovat laidasta laitaan. Sain juuri suoran kysymyksen vanhalta ystävältä minun ja mieheni lapsentekoaikeista, että voinko edes hankkia lapsia. Kyse oli pelkästään biovanhemmuudesta, kyseinen henkilö ei tiedä mm. meidän adoptioaikeista mitään. Suoraan kysymykseen annoin sitten suoran vastauksen, eli kerroin että en voi hankkiutua raskaaksi. Mutta kun kerran urkitaan niin saanko minäkin urkkia? Olen nimittäin jo tottunut tuohon kysymykseen ja uteluihin, yleensä tätä kysytään multa viimeistään siinä vaiheessa kun kysyjän oma raskaus on juuri alkanut. Tällaista vastausta odotin nytkin.

Vastaus olikin jotain aivan muuta kun mitä odotin. Sain kuulla, että keskenmeno oli tapahtunut juuri. Bioyritystä on takana vuoden verran. Ja että raskasta on.

Olen elänyt lapsettoman elämää ja siihen liittyviä tunteita yli viisi vuotta. Tiedän että oikeita sanoja lohduttamiseen ei ole. Mikä tahansa mitä sanot vaikeassa tilanteessa, voi vastaanottaja kääntää sen lohduttajan vastaiseksi. Olen kuitenkin itse saanut lohtua muista edes vähän samanlaisessa tilanteessa olevista, vaikka suurin osa heistä on netissä. Ja ystävistä, jotka ovat pysyneet eivätkä ole kadonneet sen takia että "me" emme ole lapsiperhe vaikka "he" ovatkin. Minusta aina oikeita sanoja ei ole, usein vain ystävyys ja läsnäolo riittävät. Ei aina ole niin väliä vaikka joku sanoisi väärin jos tarkoitus on hyvä ja pyydetään anteeksi tai puhutaan aidosti ja huomaa että toinen edes yrittää ymmärtää.

Toisten keskenmenoista olen yleisesti ollut hyvin surullinen. Olen myös ajatellut että jollain tavalla lapsettomuuden suru on jollain tavalla samanlaista kaikille, pieni ero on vaan se, että jotkut saavat joskus näkyviin kaksi viivaa tikkuun ja toiset ei koskaan. Ja sitten on tämä meidän pieni ryhmä jotka eivät pääse edes koskaan yrittämään. Silti lapsettomuuden tunne yhdistää. Itse kuulun siihen kastiin, joka ei voi koskaan iloita siitä tuplaviivasta mutta olen kuvitellut kuitenkin pystyväni tuntemaan sen surun, kun viiva ja alkuraskauden oireet katoavat ja iloinen odotus muuttuu ahdistukseksi. Olen ajatellut, että näkymättömän lapsen odotus on aina rankkaa vaikka odotuksessa on sävyvivahteita eikä toisen tuskaa voi laittaa arvojärjestykseen.

Sen takia loukkaannuin salaa siitä, että kaveri ilmoitti, että en voinut ymmärtää tuota keskenmenon rankkuutta vaikka juuri hetki sitä ennen kerroin meidän tarinaa. Pitääkö näitä todellakin lähteä vertailemaan? Missä vaiheessa tuo kahden viikon kestävä raskaus oli niin paljon suurempi tuska kuin yleinen lapsettomuuden tuska ja syy kenelläkin miten lapsettomuus ilmenee? Ja sama henkilö kyllä tietää minun perussairauteni ja sen minkä takia lapsia en voi hankkia. Senkö takia kun olen "sairas", minun pitäisi olla nyt vain onnellinen "terveydestäni" ja muu on sivuseikka? Että muut saa haaveilla lapsesta mutta minä olen jo tilani jo hyväksynyt enkä tarvitse muuta?

Jos jo aikaisemmin olen kokenut että olen väliinputoaja, niin tunne vahvistuu entisestään. Ei ole helppoa sairastua vakavasti nuorena (eikä varmasti milloinkaan) ja se jo jakaa ystävyyttä. Kun siihen lisätään lapsettomuus, ympärillä olevat ihmiset vähenee entisestään. Mutta jos lapsettomuuskin pitää jakaa jotenkin siihen, että kenellä on rankinta, niin sitten en enää tajua mistään mitään!

11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Musta olisi myös ollut kiva nähdä ne kaksi viivaa. Vaikka vain pariviikkoa. Olisihan se antanut toivoa siitä että joku raskaus voisikin vaikka jatkua. Luulen, että ystävälläsi on ihan hyvät mahikset tulla raskaaksi.

Meillä kaikenkaikkiaan 5v lapsi ollut toiveissa, joista 3v adoptio-odotusta. Ulkopuolisuuden tunne on ihan valtava kaikkialla ja tällähetkellä olen korviamyötentäynnä lapsettomuutta. Tekisi mieli irtisanoa itsensä töistä, vetää kotona verhot ikkunoiden eteen ja olla pois kaikesta lapsikeskustelusta ja ennenkaikkea niiltä uteluilta "onko kuulunut mitään". Tuon lauseen jälkeen kysyjä voi jutella vapaasti koko lapsensa kehityshistorian. Kaikista pahinta kun ei tiedä tuleeko lapsi huomenna, ensiviikolla vai 5v kuluttu. argh. Lapsen etu on tärkeä, kaiken muun voi unohtaa...mitään muuta ei ole...

Tsemppii sulle. Tiedän ihan tasan tarkkaan miltä susta tuntuu!

Anonyymi kirjoitti...

Niin. Ei minustakaan voi vertailla kummalla on rankempaa.Tuota vois loputtomiin miettiä onko kummalla rankempaa. Onko se että lapsi menee kesken ja ei siksi saa lasta juuri nyt vai se että ei ole mitään mahdollisuutta saada biologista lasta ei edes mahdollisuutta raskauteen ja sitä kautta iloiseen perhetapahtumaan. Kumpi on kamalampaa mene ja tiedä. Kärsimyksiä ei voi vertailla täysin vaikka on kyllä niinkin että toinen voi lapsen yrittämisessä päästä helpomalla kuin toinen mutta jokainen tilanne on kuitenkin sille kenelle se sattuu ainutkertaisen kamala siinä tilanteessa missä on.
Oikeastaan kenenkään kokemuksia ei voi täysin toinen ymmärtää koska se on mahdotonta. Jokainen ihminen kokee omalla ainutlaatuisella tavalla.
Itse myös ajattelen että en voi ymmärtää ihan totaalista lapsettomuutta koska itselläni on nyt lapsi vaikka olen aikoineni aika paljon mielestäni kärsinytkin lapsettomuuden takia, mutta en tiedä sitä että kun jokainen oljenkorsi on käytetty ja on vaan hyväksyttävä että lasta ei tule mitään kautta koskaan. En tiedä mitä se on kun kaikki tiet on nousseet pystyyn, vaikka tiedän kyllä lapsettomuuden tuskasta mutta en sittä että kaikki mahdollisuudet meni. Niitäkin tuttuja minulla on....
Kuitenkaan se ei hyödytä mitään se vertailu se ei rakenna mitään. No ehkä oivalsit pointtini.
Surullista kuitenkin että vertailu vie ojasta allikkoon ja kuilu vaan syvenee jasamoin myös yksinäisyys
E

Mayo kirjoitti...

Huokaisin täällä pitkään ja hartaasti. Kaikki ikävät tilanteet tulivat taas ajatuksiini. Ne on pysyvästi kirjoitettu niillä kuuluisilla tulikirjaimilla mieleen. En voi sille mitään, mutta kun joku ihminen sanoi tai teki jotain loukkaavaa silloin kauan sitten, hän on leimaantunut sen mukaan mielessäni eli se ihminen sai pysyvän tahran.

Ei meidän ole pakko kestää sitä, että joku itkee ensimmäisiä kuukautisiaan sen jälkeen kun on vasta ruvennut yrittämään tai alkaa surra lapsettomuuttaan, kun on pari kuukautta yrittänyt ja uskoo siltä pohjalta ymmärtävänsä, vaikka saa sitten lapsia.

Oikein paljon iloa ja rohkeutta sinulle elämässä ja tukeva halaus.

Anonyymi kirjoitti...

Nuo ovat ärsyttäviä juttuja nuo "mulla on rankempaa kuin sulla".. :( Kunpa me ihmiset voisimme lakata vertailemasta esim. lapsettomuuden tuskaa (oli se sitten sellaista lapsettomuutta, ettei koskaan plussaa tai kesken meneviä raskauksia). Samassa veneessähän kuitenkin olemme, eli lasta ei tule.

KAIKKI lapsettomuuskokeukset ovat tuskallisia ja ne voivat eristää ihmisen maailmasta ja muista. Itsekin olen suoraan sanottuna joutunut luopumaan monista ystävyyksistä - lapsiperheet pääsääntöisesti tykkäävät hengailla keskenään - ja se sattuu. Siksi kai meidän lapsettomien varsinkin kannattaisi pitää yhtä.

Itse olen kehittänyt omasta mielestäni (!) diplomaattisen tavan vastata kun joku kertoo elämänsä vastoinkäymisestä. Sanon että olen pahoillani ja surullinen hänen puolestaan ja etten voi edes kuvitella hänen kokemansa tuskan määrää. Sehän on totta, kun emme me pääse toistemme päiden tai sydämien sisään! Yleensä ottaen sellainen "rohkaisu" ei koskaan auta, että "ajattele että sulla on kuitenkin sun terveys/miehesi/omakotitalo/työpaikka". Muutenkaan ei aina ole edes tarvetta "rohkaista" - miksi ihminen ei saisi surra kun surettaa? Varmasti nuo onnen aiheet oivaltaa itse sitten kun on SEN AIKA, ei aiemmin eikä myöhemmin.

Itse kammoan ajatusta keskenmenosta, mutta kivaa ei ole sekään, kun ei koskaan hoidoissa plussaa. Mulla on nyt viimeinen hoito menossa ja tuntuu aika ankealta, kun on kai yksinkertaisesti _kelvoton_ saamaan lasta. Ei ne vaan kiinnity kohtuun, ne alkiot. :( -Sitten on se adoptio-asia, mutta alan olla niin kypsä koko tähän prosessiin, että en tiedä tahdonko edes hakeutua adojonoon. Tuntuu että jos ei nyt tärppää, niin ollaan sitten kahdestaan miehen kanssa. Ei oikein inspiroi ajatus joutua sossualan ihmisten pyöritettäväksi kun on ensin vuosikaudet ollut lekureiden karusellissa pyörimässä. Kunnioitan silti ja arvostan, ihailen, adoptiovanhempia heidän sinnikkyytensä ja rohkeutensa vuoksi!

T: Mätäkohtu

Anonyymi kirjoitti...

Niin, sinä et voi ymmärtää miltä tuntuu kokea keskenmeno eikä se toinen voi ymmärtää, miltä tuntuu, kun ei koskaan ole voinut edes yrittää raskautumista (eikä hän ainakaan tällä hetkellä voi myöskään ymmärtää, miltä tuntuu olla keskellä epämääräisen pitkää adoptiotaivalta).

Olisi tosiaan hienoa, jos voitaisiin vain nostaa kädet pystyyn ja myöntää, ettei toisen kokemusmaailmaa voida täysin jakaa, varsinkin kun koettelemukset ovat keskenään noinkin erilaiset. Jos se voitaisiin myöntää neutraalisti, ilman minkäänlaista syyllistävää sävyä ("et varmaan kärsi niin paljon kuin minä"). Lohduttaa ja tukea kun voi toinen toistaan, vaikka toisen nahoissa kukaan ei pysty olemaan.

Voimia odotukseesi!

esme kirjoitti...

Meillä hoidoista vain kemiallisia raskauksia ja nyt odotellaan sitä Puhelua mekin. Toiset perheet perustetaan 9 kk:ssa ja toiset pidemmän kaavan mukaan - useasti olen toivonut hiljaa mielessäni sprinttereiltä empatiaa meitä pitkänmatkalaisia kohtaan.

Iloista odotusta meille kaikille!

Anonyymi kirjoitti...

Sekä lapsettomuuden, että keskenmenoja kokeneena en voi olla jättämättä kommenttia. Pisti silmääni tekstistäsi lause "Missä vaiheessa tuo kahden viikon kestävä raskaus oli niin paljon suurempi tuska kuin yleinen lapsettomuuden tuska ja syy kenelläkin miten lapsettomuus ilmenee?"

Toivoisin, ettet vähättele keskenmenon aiheuttamaa tuskaa. Totta se on, ettei sitä voi täysin ymmärtää, ellei ole kokenut.

Lapsettomuuden tuska on erilaista, kun keskenmenon jälkeinen kipu. Jälkimmäisessä kipu tulee rymähtäen, kerralla, salvaten hengen. Lapsettomuuden kipu on aaltoilevaa, välillä tuntuu paremmalta, välillä huonommalta. Samalla tavalla kummassakin menetetään se toivottu lapsi. Km:ien jälkeen olen ollut enemmän rikki, kuin koskaan aiemmin. Toisaalta niiden kipu hellittää aikanaan tavallisen surutyön kaavan mukaan, kun taas lapsettomuuden kipu ei hellitä välttämättä koskaan.

Tuskinpa ystäväsi tarkoitti vähätellä sinunkaan tilannettasi kuten kuvaat. Tai mistäpä minä sen tiedän. Jos hänen kokemuksensa oli tuore, hän oli luultavasti ihan vereslihalla edelleen. Omalla kohdallani olin ihan täynnä vihaa ja kenelläkään ei ollut oikeita sanoja.

Green Turtle kirjoitti...

Viimeiselle Anonyymille: en vähättele keskenmenon hetkellistä tuskaa, se on varmasti kamalaa ja sattuu sillä hetkellä enemmän kun mikään. Tarkoituksena oli vaan tuoda esiin se, että jokainen kokee lapsettomuuden hieman eri tavalla koska ihmiset ovat erilaisia eikä mielestäni toisten tuskia tarvitsisi vertailla, kaikille tahattomasti lapsettomille tuskaa riittää ihan riittämiin ilman toisten lapsettomien syyttelyä ja arvostelua. Minä en voi ymmärtää täysin sinun keskenmenon tuskaa (ja tosiaan nyt puhun keskenmenosta, en mm. kohtukuolemasta tai kuolleen lapsen synnyttämisestä vaikka senkin voin vaan kuvitella), sinä puolestaan et voi ymmärtää miltä tuntuu kun oma elimistö on käynyt sellaisen ”koulun” jonka takia pelkkä raskauden yrittäminen on mahdotonta, ja syytä minkä takia. Halutessani voin kuitenkin yrittää mennä toisen asemaan ja sen kautta kuvitella miltä se voi tuntua, koska uskon siihen että kuitenkin lapsettomuuden tunteissa on aina jotain yhdistävää, on syy mikä tahansa. Mielestäni vertaistuen vahvuus on juuri siinä, että halutaan ymmärtää vaikka loppupeleissä toisten kokemukset ovat aina toisten kokemuksia.

Minulle lapsettomuudessa on kauheinta toivon hiipuminen, jos viivaa ei koskaan ilmesty vuosien yrityksen jälkeenkään tai keskenmenoja on niin monta että ei voi enää uskoa että mikään alkava raskaus jatkuisi riittävästi. Ja se, että adoption mahdollisuus myös katoaa sekin. Jos omaa lasta tai perhettä ei ehkä koskaan saa, on se joka tapauksessa kamalaa.

Green Turtle kirjoitti...

Kiitos myös muille kommentoijille Anonyymi 1, E, Maya, Mätäkohtu, Anonyymi 2 ja Esme, oli kiva kuulla teidän mielipiteitä ja huomata ettei ole näiden asioiden kanssa ihan yksin.

Mukavaa kevättä kaikille!

Anonyymi kirjoitti...

Suru ja menetys on samanlaista kaikille. Näkökulma on eri, yhdelle lapsettomuus on sitä ettei ole koskaan saanut kokea plussaamista ja toiselle sitä ettei koskaan ole saanut synnyttää elävää lasta. Julmuutta, että keskenmenon kokenut sanoo ettei lapseton voi ymmärtää sitä tuskaa. Vaikka on omasta pettymyksestään niin vereslihalla, samassa veneessä ollaan niin kauan kunnes saa oman nyytin kainaloonsa. Ja senkin jälkeen pitäisi löytyä sisaruutta niitä kohtaan, joita ei siunata omalla lapsella.

Anonyymi kirjoitti...

Itse sekä keskenmenon että lapsettomuuden tuskan kokeneena voin sanoa, että kyllä se yksi keskenmeno sinne lapsettomuuden kokemukseen hukkuu. Aikoinaan keskenmennyt raskaus valoi jopa toivoa hoitoihin: minun on mahdollista raskautua. Siihen se kuitenkin jäi, ei tullut tulosta meidän hoidoista. Nyt ollaan adptiomatkan alussa, ensimmäitä neuvontaa ollaan odotettu puolisen vuotta ja aika on jo sovittu.

Iera