sunnuntai 21. elokuuta 2011

Mielikuvalapsi

Adoptio-odotuksessa vuodet vierivät hitaasti ja tuntuu että alkuinfosta, adoptioneuvonnasta ja adoptioluvan saamisesta olisi ikuisuus. Tämän hetken täyttää puhdas odotus, odotus lapsesta jonka kuvia näen joka puolella mutta hän ei ole kuitenkaan meidän todellisuuttamme. Olen nähnyt satunnaisesti mielikuvia lapsestamme koko adoptioprosessin ajan, olen kuvitellut millainen hän on, miltä hän näyttää ja miten hän voi. Ikähaarukka on mielessäni vaihdellut, samoin sukupuoli ja terveydentila mutta silti hän on aina tuntunut läheiseltä. Vaikka minulla ei ole selkeää kuvaa hänestä, tietyt piirteet hänessä ovat aina vahvoja. Välillä kuvat ovat haalistuneet ja melkein täysin kadonneet, välillä taas ne ovat täyttäneet koko ajatusmaailmani ja unenikin. Joskus pieni ihminen pitää minua kädestä kiinni kävelylenkillä tai meinaa kadota marketin hyllyjen taakse ja ajatuksissani etsin häntä. Yksin ollessani kuva voimistuu, pieni ihminen höpöttää minulle kun yritän keskittyä siihen mitä sillä hetkellä teenkään. Välillä hän nauraa ja kertoo tarinaa ja toisella kerralla hän kiukuttelee. Tekee mieli puhua yksin ääneen mutta en tee sitä kuitenkaan. Tajuan että tämä ei ole totta enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan.

Alkuinfossa ja adoptioneuvonnassa varoiteltiin siitä että kohdemaiden tilanteet voivat muuttua yllättäenkin eikä kovin aikaisin kannata kiintyä tiettyyn kohdemaahan. Mielikuvan muuttaminen ei usein tapahdu kovin helposti, luopuminen vie aikansa. Heti alusta alkaen yritin pitää mieleni avoimena kaikkien maiden kohdalta ja miettiä vaihtoehtoja adoptiomatkallemme. Minulla ei ollut sinänsä merkitystä mistä maasta lapsemme olisi, tärkeintä meille oli että saisimme lapsen ylipäänsä. Mutta vaikka kuinka meitä varoiteltiin kiintymästä tiettyyn maahan, tietty maanosa tuntui minusta alusta asti omimmalta enkä oikeastaan koskaan ole päässyt siitä mielikuvasta yli. Muitakin maita vilisteli päässäni ja hämärästi näin myös muunlaiset kasvot edessäni. Lopulta kuitenkin sinne eniten omalta tuntuvaan maahan paperimme aikoinaan sitten lähtivät. En osaa sanoa olisiko mielikuvalapsemme nyt ihan erilainen jos lopulta olisimme päättäneet toisin. Jotenkin uskon että olisi, mutta kaipuu lapseen olisi samanlaista ja yhtä voimakasta.

Mielikuva harvoin vastaa todellisuutta. Miksi kuitenkin päähäni tulee silti näitä ajatuksia? Miksi ylipäänsä jämähdimme heti tähän maanosaan? Vääristänkö todellisuutta kun näen unessani aina tietyt, maalle tunnusomaiset kasvonpiirteet? Ja olisiko parempi että mieleni olisi yhä avoin myös lapsen toisenlaiselle etniselle taustalle? Toisaalta mietin, että minusta on myös lapsen etu että ollaan oikeasti kiinnostuneita hänen juuristaan ja kulttuuristaan, ja on aika luonnollista valita maa joka on lähintä sydäntä jos se on vain muuten mahdollista. Mutta vaikka olisimme lähettäneet paperimme toiseen maahan, uskon että mielikuva lapsesta olisi silti ihan yhtä rakas.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mistä maasta lapsenne sitten tulee? Mikset ole avoin kaikille vaihtoehdoille?

Green Turtle kirjoitti...

Olisin kyllä avoin kaikille vaihtoehdoille, mutta Suomessa adoptioprosessi menee niin, että pitää valita ainoastaan yksi kohdemaa jonne paperit lopulta lähetetään.

Lähettäisin paperit vaikka kaikkiin maailman maihin jos se olisi vain mahdollista :)

Anonyymi kirjoitti...

En tarkoittanut ihan tuota. Kirjoitit "Ja olisiko parempi että mieleni olisi yhä avoin myös lapsen toisenlaiselle etniselle taustalle"

Itse olen kohdannut ennakkoluuloja adoptoidessani afrikasta. Minulta on kysytty "miksei kiinasta, taimaasta ym?" Tai sanottu ihan suoraan, että "älkää afrikasta". Nyt kun lapsi on suomessa, minulta kysytään usein "saiko maan itse valita?" Tämän kysymyksen koen myös niin, että maavalintaani pidetään jotenkin erikoisena...

Green Turtle kirjoitti...

Toivottavasti kirjoituksestani ei jäänyt sellaista kuvaa, että minusta joku tietty maa olisi parempi kuin joku toinen. Minulla oli ehkä huono sanavalinta tuo "toisenlainen etninen tausta", enemmänkin tarkoitus oli sanoa "toisenlainen kulttuuritausta", sillä siitä lähtien kun paperimme kohdemaahamme lähtivät, on entistä enemmän alkanut kiinnostaa sen maan historia ja kaikki mitä siihen maahan liittyy. Tässä vaiheessa on siis vaikea olla "avoin" muille maille, mutta se ei tarkoita sitä että en sinänsä olisi avoin mille tahansa muullekin maalle. Olen vain muodostanut niin voimakkaan kuvan tulevasta lapsestamme että en osaa nähdä häntä muun näköisenä. Toivottavasti en ole muodostanut jo liian voimakasta kuvaa, sillä sehän ei kuitenkaan täysin vastaa todellisuutta kun/jos lapsi saapuu.

Olen itsekin saanut kritiikkiä maavalinnastamme eikä se tuntunut kivalta. Saimme kuulla samanlaiset kysymykset kuin sinullekin esitetyt.

Mayo kirjoitti...

Eihän siinä mitää pahaa ole, jos ajatukset suuntautuvat tiettyyn paikkaan? Oma valintamme oli niin itsestään selvä, että en edes osaa vastata, kun joku kysyy "miksi". Kuvittele vain ihan rauhassa : )

esme kirjoitti...

Omaa intuitiota on hyvä kuunnella, eikä sitä minun mielestäni tarvitse perustella kenellekään. Olen vuosien ajan jo yrittänyt keksiä yleispätevää ja diplomaattista vastausta typeriin kysymyksiin.. sellaista mistä ei jää itselle eikä toiselle tukalaa oloa eikä tarvetta selitellä/pahoitella.

Tosin viime aikoina olen jo vakavasti alkanut harkitsemaan sammakoiden viljelyä ;) sammakko sammakosta lienee kohtuullista käytöstä kuitenkin.

Green Turtle kirjoitti...

Kiitos viesteistä Mayo ja Esme!

En ajattelekaan että siinä olisi mitään pahaa että ajatukset suuntautuvat tiettyyn paikkaan, onhan todennäköisintä että lapsi tulee juuri sieltä missä paperit ovat. Yleensä olenkin toiveikas, mutta välillä vaan mietityttää että mitä sitten jos lasta ei tulekaan, adoptiossa kaikki on kuitenkin paljon sattuman kauppaa. Mutta ehkä pitäisi vain unohtaa jos-elämä ja alkaa elää kun–elämää.

Yleisesti olen kuullut vain positiivisia kommentteja meidän adoptiohaaveesta. Mutta jos joku viljelee sammakoita, niin mietin itsekin että pitääkö silloinkin aina olla diplomaattinen. Kerron yleensä aina nätisti kun kysytään, mutta silloin toinen pääsee pälkähästä eikä huomaa edes jos kysymys harmitti. Voisiko esimerkiksi kysymykseen että miksi ei tietystä maasta, vastata vaan vastakysymyksellä ”Miksi ei”? Vastuu palaa silloin alkuperäiselle kyselijälle, minusta ainakin olisi mielenkiintoista kuulla kyselijän miksi ei. Hyvässä tapauksessa kysymys nimittäin voi olla kuitenkin ihan vilpitön eikä itsekään tarvitse siitä myöhemmin murehtia, huonossa tapauksessa voi olla syytäkin loukkaantua.