torstai 9. kesäkuuta 2011

Nykyajan statuslapset

Taas kerran blogikirjoitukseni aihe lähti mielessäni liikkeelle osin muiden kirjoituksista. Mainio sarjakuvabloggaaja Meinasin kaatua taannoin piirsi hienon sarjakuvan Facebookin lapsiaiheisista hehkutuksista. Jos sitä ei ole vielä katsonut, kannattaa katsoa, siinä nuo onneaan esiin tuovat vanhemmat haluavat koko maailman tietävän omasta kullanmurusestaan ja taustalla tukee monta kymmentä ”tykkääjää”. Ja vastapuolena kyräilee bloggaaja joka haluaisi kertoa että häntä nämä ilonilmaukset enemmänkin masentavat koska elää lapsettomuuden tuskaa mutta silti näyttää ulospäin positiivista naamaa. Tämä on kuin omasta elämästäni ja lukuisten positiivisten kommenttien perusteella aika monen muunkin lapsettoman.

Sarjakuva on silti aika raju hyökkäys niitä lapsellisia vanhempia kohtaan, jotka päivästä toiseen kertovat lapsistaan Facebookin tilapäivityksissään ja sen myötä kai olisi tilastollinen ihme jos ei muutama eriävä mielipide kommenttiviidakkoon mahtuisi. Eräs kommentoija ihmettelee miksi lapsettomuudesta kärsiviä kohtaan pitää olla myötätuntoinen, mutta lapsellisia kohtaan itseltä ei vaadita samaa myötätuntoa. Hän kysyy että eikö lapseton kertoisi tutuille lapsestaan jos hänellä sellainen olisi? Entä pitäisikö onnellisessa parisuhteessa elävän piilottaa puolisonsa sinkkukavereilta, jottei näille tule paha mieli? Entä miten voi käyttäytyä lasten seurassa, jos on niin katkera?

Kiperiä kysymyksiä? Ehkä. Mutta onko se, jonka mielestä lapsettoman pitää kokea täyspäiväistä myötätuntoa lapsellisia kohtaan, tullut mieleen, että lapsettomuuden tuska vastaa enemmänkin läheisen kuolemaa, kokemusta siitä että läheinen ei koskaan enää ole läsnä tai tule koskaan olemaan, ei ”kaikilla-muillakin-on-joskus-ikävä”-fiilis? Tietenkin jokainen on oma persoonansa ja jokaisen kokemus on erilainen, omansa, mutta jos oikeasti haluaa yrittää ymmärtää lapsetonta, niin mielestäni näitä ei voi verrata. Lapseton voi kokea ajatuksissaan tuon pienen kuoleman koko ajan, ja mitä kauemmaksi usko omasta lapsesta hiipuu, sitä mahdottomammaksi tilanne etenee. Itse asiassa luulisi että juuri lapsellinen voisi ymmärtää millaista olisi elämä ilman omia lapsia. Entä jos hänellä ei olisikaan lapsia, mitä hän silloin menettäisi?

Siitä samasta syystä myös vertaus sinkkukaverien ja parisuhteessa elävien kannalta ontuu. Sinkkuus on tietynlainen valinta (ja etukäteen pyydän anteeksi kaikilta sinkuilta, sillä tiedän että asia ei ole ihan näin yksinkertainen, ja sinkkukin voi haluta lapsia kipeästi) mutta tahaton lapsettomuus ei ole valinta, ja tietyn iän jälkeen ei yksinkertaisesti ole mahdollista saada enää lapsia, koko ajan kilpaillaan aikaa vastaan. Lisäksi niin tuossa sarjakuvassa kuin tosielämässäkin, lapsellisella on usein iso joukko näitä tukijoukkoja tykkäämässä, kun taas lapseton usein kipuilee ihan yksin ja vain omassa päässään. Siksi mielestäni on loukkaavaa verrata näitä asioita keskenään.

Mutta mitä Facebookiin tulee, ei olisi reilua lapsellisten kannalta jättää tilaansa päivittämättä vain muutaman lapsettoman takia. Syntymä on ihmeellinen asia ja se varmasti halutaan kertoa koko maailmalle. Itsekin ”tykkään” näistä, satunnaisesti. Itse asiassa sain juuri kuulla pari uutta raskausuutista, molemmat vielä samana päivänä. Ja tiedätkö, katkeruutta ei tullut, olen ihan oikeasti onnellinen näiden parien puolesta, toivon että kaikki menee hyvin ja odotan kovasti sitä että saan nähdä näiden ihmeiden syntyvän maailmaan. Erona muutamaan hyvin tuskalliseen raskausuutiseen oli se, että nämä ihmiset kertoivat minulle raskauksistaan henkilökohtaisesti, vielä melkein ensimmäisenä kaikista ihmisistä vaikka raskausviikkoja ei ollut vielä edes kovin montaa takana ja riski keskenmenollekin vielä kohtalaisen suuri. Minusta tämä jos joku oli luottamuksenosoitus. Toinenkin ero löytyy, nämä ihmiset ovat kuunnelleet myös minua, ystävyyshän on vuorovaikutusta. Nämä iloiset raskausuutiset ovat minulle kaukana niistä hetkistä jotka saivat minut kyynelehtimään kun raskausuutinen tuotiin minulle kylmiltään suuressa joukossa, jossa muut vastaanottajat olivat paljon vähemmän läheisiä uutistentuojalle kuin minä, tai sitten hetkeä kun massatekstari toi uutisen "valmiista" vauvasta ilman mitään ennakkovaroituksia. Ja jos oman kaikkein kovimman suruni keskellä en samalla hetkellä hihkunut ilosta heidän tilanteestaan, en kelvannut enää ystäväksi näille äideille.

Facebookissa ja tosielämässäkään ei minua niinkään ärsytä ja masenna se että odottava vanhempi tai lapsellinen kertoo omista tunteistaan lapseen liittyen tai lapsen jutuista kunhan tiettyä rajaa ei ylitetä. Lapsen suusta kuulee välillä niin hassuja ja söpöjä juttuja että ne piristävät päivää ja olisi sääli olla jakamatta niitä muille. Eikä se lapsen vika ole jos vanhempi ei ota muita huomioon. Mutta sitten kun ihmisestä tulee lapsen elämän kautta elävä kopiokone, jossa kaikki vapaa-aika, työaika ja sosiaalisen median aika menee lapsesta kertomiseen, ja erityisesti siihen miten ihana juuri oma lapsi on, ja muiden tunteet jätetään huomioimatta, on mitta täynnä. Uskon että yleensä tällainen ihminen ei edes tajua ärsyttävänsä muita. Näissä piireissä lapsesta puhuminen on aina inhimillistä ja hyväksyttävää ja jos joku ei sitä jaksa, on automaattisesti katkera tai kylmä ihminen. Jos joku puolestaan kertoisi päivittäin omaisuudestaan, hienoista vaatteistaan, suurista saavutuksistaan tai vaikka laihuudestaan, niin silloin sitä kyllä saa kritisoida ja päivitellä. Vaikka lapsi on tietenkin eri asia kuin edellä luetellut esimerkit ja varmastikin suurin osa ihmisistä pitää lopulta pehmeitä arvoja tärkeimpinä arvoina, niin kehumisen kannalta asia on minusta ihan sama.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

mielenkiintoista pohdintaa taas jälleen kerran. Odotan oikein uusia päivityksiä.
Naamakirja ja sen statuspäivitykset. Miten huomioida toiset, missä määrin se on tarpeellista. Miten huomioin lapsettomat ihan noin yleisemminkin. Kelpoaako lapseton enää ystäväkseni kun on itse lapsen saanut. Kelpaako lapseton sitten ystäväkseni uudelleen kun ja jos hän lapsen saa.
Itse ylipäätänsä mietin sitä että miksi koko ajan pitää omia lapsia ja heidän tekemisiään tilittää jossain. Kyllä minuakin sellainen joskus ärsyttää. Niitä ei ollut kiva lukea silloin kun lapsia ei ollut ja kamppaili asian kanssa. Toisaalta tuskin nämä ihmiset minua loukatakseen niitä sinne kirjoittaa tai kirjoitti.Toisaalta olen utelias ihminen ja jonkin verran niitä on kiva lukea.Toisaalta minkä tahansa asian jatkuva tilittämnen naamakirjaan on jotenkin rasittavaa ja tulee jotenkin elvistelyn maku. Omilla lapsillaankin voi brassailla ja niiden ihanuudella. Tavallaan lapset siis voi olla status jotenkin ikävällä tavalla.Toisaalta miksi iloaan ei jakaisi, mikä minä olen heitä tuomitsemaan. Toisaalta missä menee liiallisen ylpeilyn raja ja onko joidenkin ihmiseten siis tarkoituskin jotenkin tehdä selväksi muille se kuinka hyvin menee.
Syystä tai toisesta äitienpäivästatuspäivitykset on jotensakin inhokkejani. Ei kaikki, mutta osa todella on mielestäni korneja.
Olen adoptiovanhempi ja naamakirjan suhteen olen ottanut kannakseni aiemmin ja muuttuneessakin tilanteessa sen että en kommentoi perheestäni mitään ja en edes sitä mainitse, en vaan halua kertakaikkiaan. En koe tarpeelliseksi niin tehdä, koska ne jotka minut todella tuntee ja joiden kanssa olen tekemisissä muutenkin kun naamakirjassa tietävät jo perheestäni ja minusta muutenkin.Jaan siellä muutenkin todella vähän.Olen myös muita pyytänyt olla kommentoimatta perhettäni jos he niin ovat tehneet. Tällä pyynnölläni olen onnistunut loukkaamaan joitain ihmisiä (suurin osa on ymmärtäneet asian ja suhtautunut pyyntööni ymmärtäen). Olen joidenkin mielestäni outo ja jopa kylmä koska en halua iloani perheestäni naamakirjassa jakaa. "salailuni" on outoa. Se ei käy kaikille. Tämä kommentointi on minua jonkin verran hämmentänyt.Onko tosiaan niin että perheeni on siis oltava julkista.kaikkien on oikeus tietää siis mahdollisesta perheestäni naamakirjassa. Onko minulla oikeutta yksityisyyteeni ja oikeutta itse määritellä omat rajani...missä vaiheessa salamyhkäisyys on siis omituista esim jos vertaa sitä siihen runsaaseen perheen kuulumisten kertomiseen.Niin...en tiedä
E

Anonyymi kirjoitti...

"Hän kysyy että eikö lapseton kertoisi tutuille lapsestaan jos hänellä sellainen olisi?"

Varmaan joo - mutta kohtuudella. Itse olen tahattomasti lapseton, eivätkä minua häiritse satunnaiset lapsiaiheiset päivitykset. Mutta oikeasti - OIKEASTI - ihmettelen ihmisiä, joiden joka ikinen päivitys on lapsiaiheinen. Nyt jos joku alkaa inttää, ettei sellaisia olekaan, niin voin sanoa KYLLÄ ON. Joillakin on jopa omana profiilikuvana lapsen kuva!

Joskus melkein pelottaa niiden vanhempien puolesta, jotka ovat juuri tällaisia lapsi on maailmani-tyyppejä. Voi olla että heidän jälkikasvunsa ottaa myöhemmin rajusti etäisyyttä rajuin konstein, kun vanhemmat ovat olleet tukehduttavia rakkaudessaan.

Ymmärrän tietysti senkin, että vauvavaiheessa lapsi ja vanhempi ovat symbioosissa - se on luonnollista. Muttei se enää oikein huvita, jos lapsi on jo kouluikäinen..

Tietty voi kysyä, että mikä Facebookissa on tärkeintä, viihdyttää toisia ajatelluilla kommenteilla vaan ihan vain sellainen tajunnanvirta, että antaa tulla juuri sen asian, joka mielessä on. Mun mielestäni tässä on tasapainoilun paikka. Koska kyseessä on _sosiaalinen_ media, niin en itse anna ihan ajatuksenvirtaa tulla, vaan mietin myös niitä päivistysteni lukijoita. Muutenhan voisin kirjoittaa vaikka ihan päiväkirjaa perinteisesti, jos lukijoiden tunteista tai reaktioista ei tarvitsisi välittää.

Olen itse onnellisesti naimisissa, mutta en todellakaan joka postauksessa kirjoita miehestäni, koska fb tili on kuitenkin _minun_ tilini. Joskus tulee mainittua, että on yhdessä tehty sitä tai tätä.

t: saara

Anonyymi kirjoitti...

"Siitä samasta syystä myös vertaus sinkkukaverien ja parisuhteessa elävien kannalta ontuu. Sinkkuus on tietynlainen valinta."

Ei se onnu tippaakaan. Sinkkuus on joillekin valinta, niin on lapsettomuuskin. Toisaalta joillekin on äärimmäisen tuskallinen ja kipeä asia, että kumppania ei löydy, vaikka etsii vuosia. On ihmisiä, jotka ovat niin ujoja, etteivät pysty ottamaan lainkaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen, ja vuodet kuluvat. On ihmisiä, jotka ulkonäkönsä / statuksena / muun asian takia jäävät parisuhdemarkkinoilla paitsioon ja palaavat tyhjään kotiin joka ikinen päivä. Ihmisiä, joille ainoa tapa kokea intiimiä läheisyyttä on maksullinen seksi.

Näiden ihmisten mielestä te luultavasti olette hemmoteltuja ja valitatte tyhjästä.

Pointtini on, että tämä "meidän suru on pahempaa kuin teidän suru" -ajattelu on puhtaasti itsekästä, vaikka tietysti se oma tragedia tuntuu aina henk. koht. pahimmalta. Pitäisi vaan myöntää, että jokaisella on omat kipupisteensä. Yhdeltä puuttuu elämänkumppani, toinen ei voi saada lapsia, kolmas on pitkäaikaistyötön, neljännellä ei ole yhtään ystävää.

Itse en esimerkiksi pidä lapsettomuutta tippaakaan suurempana tragediana kuin esimerkiksi sinkkuutta tai työttömyyttä (tai vaikka sitä, että ei allergian takia voi koskaan hankkia lemmikkiä, vaikka haluaisi yli kaiken). Ja ennen kuin alatte ulvoa, etten voi "ikinä ymmärtää", myönnän suoraan että en voikaan. Mutta miksi te sitten väitätte ymmärtävänne toisten ihmisten tragedioita ja katsotte vielä olevanne oikeutettuja julistamaan, että teidän surunne on yhtä paha kuin läheisen kuolema ja jonkun toisen vaan turhaa valitusta?

Mitä Facebookiin tulee, koskaan ei tiedä, milloin viattomaksi tarkoitettu statuspäivitys osuu jonkun kipupisteeseen. Kun kerron, mitä hyvää ruokaa laitoin tänään, se voi pilata päivän syömishäiriötä sairastavalta ystävältäni. Kun kirjoitan urheiluharrastuksestani, jalkavammasta kärsivää kaveriani sattuu.

Toisaalta voi myös klikata sitä pientä ruksia, joka piilottaa lapseensa hurahtaneen kaverin päivitykset seinältäsi.

Green Turtle kirjoitti...

Kiitos kommenteista. E, olen itse asiassa aika otettu siitä mitä sanoit. Jäin itsekin arvuuttelemaan että kelpaako lapseton enää kaikille ystäväksi kun toinen on lapsen saanut. Jos ei, niin kelpaako lapseton sitten ystäväksi uudelleen kun ja jos hän lapsen saa. Itse olen vähän sitä mieltä että jos en kelpaa lapselliselle ystäväksi niin jos joskus saan adoptiolapsen niin miksi suostuisin sen jälkeen alkaa uudelleen ”kaveeraamaan”, jos en välillä ole kelvannut. Tiedän myös itsekin että ei muut kirjoita tai kerro lapsiasioita minua loukatakseen, tämä on vain omaa pientä sisäistä taistelua jossa ensimmäisen huonon ajatuksen jälkeen saatan lähteä jätskille kuten sarjakuvassa. Ja Saara, minustakin sosiaalisessa mediassa on ihan kiva huomioida myös lukija.

Kaikki lapsettomat eivät varmasti allekirjoita juttujani. Silti esimerkiksi yksi tahallisesti lapseton ystäväni on sitä mieltä, että Facebookin rasittavimmat statuskommentit ovat juuri lapsijutut. Itse en ole niin jyrkkä, minusta on joskus ihan hauskaa lukea jotain juttuja lapsista, vaikka jotkut kommentit ärsyttäisivätkin.

Anonyymille sen verran, en osaa sanoa että oliko tämä vihanpurkaus tahallista provokaatiota vai oletko ihan oikeasti sitä mieltä että lapsettomuus on täysin rinnastettavissa siihen että ei voi hankkia koiraa allergian vuoksi? En ole yrittänyt väittää että ymmärrän toisten tragedioita, itse asiassa sanoin että jokaisen suru on omansa. Tässä blogissa käsitellään lapsettomuuden surua, jos sinä et ole sitä kokenut niin miksi haluat tulla tänne kertomaan, ettei se tunnu miltään?

Anonyymi kirjoitti...

Minuakin ihmetyttää tämä anonyymin purkaus. Itse olen lapsettomuudesta kärsivä ihminen, ja vaikka en suurentele suruani (itse asiassa olen monessa suhteessa sen jo käsitellyt), niin ainakin mielenterveysalan ammattilaiset - psykologit ja psykiatrit - vertaavat lapsettomuuden aiheuttamaa surua läheisen kuoleman aiheuttamaan kriisiin. Jostakin luin, että lapsettomuus on yksi pahimmista kriiseistä, jonka ihminen voi kohdata.

Itse olen yrittänyt miettiä kaikkia muita hyviä asioita elämässäni, niin etten keskittyisi vain murehtimaan lapsettomuutta. Ymmärrän kuitenkin hyvin sen, että kaikki eivät siihen heti tai aina pysty. On aika ajattelematonta mennä julistamaan vähätteleviä kommentteja lapsettomuuden surusta juuri tällaiseen blogiin, jossa aihe on kipeästikin tapetilla. En itsekään menisi syömishäiriöisen blogiin saarnaamaan, että sen kun vaan syötte ne 3 ateriaa päivässä, niin häiriö on sillä selvä.

Green Turtle kirjoitti...

Kiitos kommentista Anonyymi(2). Vastaavan jutun itsekin olen lukenut ja siitä kirjoitukseni vertaus tulikin.

Sitä paitsi jos halutaan ajatella että lapsettomat ovat poikkeuksetta itsekkäitä ja katkeria ihmisiä, niin missä meihin törmää tosielämässä? Eiköhän me olla niitä ihan tavallisia ihmisiä, joilla on muutkin surut ja ilot, olemme työkavereita, ystäviä, sukulaisia ja ehkä jopa jonkun mielestä kivoja sellaisia. Ei näitä tunteita kaikille julisteta, mutta jos anonyymisti blogissa niitä ei saa kertoa niin missä sitten?

Anonyymi kirjoitti...

Kommentoin jo pari kertaa aikaisemmin, mutta viestini liene katosivat johonkin....? Minä olen adoptioäiti, enkä mieti yhtään pahoittaako joku lapseton fb ystäväni mieltään lapsesta kertovan statuksen vuoksi. Ekanakin fb:ssä voi suodattaa pois ihmisten statuksia, kenenkään ei ole pakko lukea juttujani. Toisekseen olen tuon yhden anonyymin kanssa osittain samaa mieltä: jokaisella meillä on kipupisteemme. En pysty huomioimaan jokaista fb ystävääni kun humoristisen, kevyeksi tarkoitetun statuksen.

Oma lapseni on erityislapsi erittäin isolla E:llä. Minua ahdistaa joskus ihmisten statukset tyyliin lapseni on nero, nyt se teki tornin, lapseni on nero, nyt se sanoi että äiti on ihana. Ahdistaa, itkettää, surettaa. En silti koe että näiden statusten kirjoittajien pitäisi miettiä että MINULLA on erityislapsi ja MINULLE voi tulla paha mieli.

Some on uutta meille kaikille, ja siellä vallitsevat kirjoittamattomat säännöt vasta muotoutuvat. Vaikka omat fb statukseni koskevat usein lasta, ei lapsi ole silti koko elämäni. Minua loukkaa tuo erään kommentoijan ajatus, lisäksi fb statuksen perusteella tehdyt luonneanalyysit ovat erittäin syvältä, eivätkä varmaan useinkaan pidä paikkaansa.

U

Anonyymi kirjoitti...

Pakko vielä kommentoida kommentteja. Itsekin uskon että ei valittu lapsettomuus on ihmisen yksi suurimmista kolhuista elämässä ja olen lukenut sen myös että asiantuntijat on samaa mieltä. Toki muitakin isoja suruja on. voisin kuvitella että oman lapsen vakava sairaus on aivan kamalaa ja tosi tuskallista. Tässä siis esimerkki eikä noita voi järjestykseen laittaa. Suruja ei voi vertailla yksilötasolla. Itse sain herätyksen asian taas uudelleen kun kävin kampaajalla ja kerroin perheeseemme adoptoidusta lapsesta. Yllätyksekseni kampaaja avautui omasta tilanteesta vuosia sitten. Hän kertoi omasta lapsettomuuskokemuksestaan ja itku silmässä puhui asiastaan. Heillä nyt lapsia on ja he ovat jo isoja melkein aikuisia. Itsekin huomasin taas jälleen kerran ns saman kokeneena että lapsettomuusasia on tosiaan aika iso juttu.Itseasiassa hieman yllätyinkin kun tilanteessa muistot vieläkin niin kipeinä hänellä mielessä oli.Muistutus itsellenikin siitä että olen itsekin aika isoja suruja läpi käynyt aina enää muistakaan.
Lapsettomuus on oikeasti iso asia. Tosin on muitakin suruja jotka on isoja eikä niitäkään voi vähätellä.Siksi en oikein ymmärrä aina sitä miksi suruja on tavallaan joskus vähäteltävä tyyliin "on niitä muillakin vaikeuksia kun lapsettomilla" Lapsettoman suru ei tarkoitsitä että se olisi muiden surujen vähättelyä.
E

Kake kirjoitti...

Tämä on kyllä yksi kiinnostavimmista blogeista! Ja todella paljon pidän myös siitä, että tekstejäsi kommentoidaan paljon :)


Anonyymi kirjoittaa "ihmettelen ihmisiä, joiden joka ikinen päivitys on lapsiaiheinen. Nyt jos joku alkaa inttää, ettei sellaisia olekaan, niin voin sanoa KYLLÄ ON. Joillakin on jopa omana profiilikuvana lapsen kuva!".

Itselläni on nyt hyvin lähellä ihmisiä, jotka ovat vasta saaneet esikoisensa ja molemmat sopivat varmasti oikein mainiosti tähän yo. lokeroon. En kuitenkaan koe tätä mitenkään loukkaavana, ärsyttävänä tai satuttavana vaikka molemmat tietävät tilanteemme ja historiamme. Tällä hetkellä heidän molempien elämän keskipiste on uusi perheenjäsen, molemmat ovat äippälomalla ja pieni ihminen täyttää jokaisen hetken jokaisesta päivästä. Profiilikuvaksikin on varmasti kivempaa laittaa kuva lapsesta kuin omasta yöt valvoneesta vahanaamasta ;)

Vaikka itseänikin yletön hehkutus ärsyttää, yritän aina miettiä asiat ihmisten elämäntilanteen mukaan. En siinä todellakaan aina onnistu!!
Joskus olen itsekin joutunit tekemään valinnan "piilota kommentit käyttäjältä xxx", kun raskauden tai kotiäiteyden hehkutus on mennyt yli. Usein olen valinnan käynyt myös poistamassa kun pahin kiukku on laantunut. Ja usein ärsyttävä hehkutus loppuu luonnostaankin työelämään paluun myötä.

Sydänjää kirjoitti...

Monta kertaa olen käynyt lukemassa tekstin ja kommentit ja miettimään olen asiaa jäänyt. Jäin silloinkin, kun alunperin näin Tytön, joka meinasi kaatua fb-postauksen.

Käsitin tämän sarjakuvan vähän eri tavalla, kuin sitä kommentoinut anonyymi. Niin, että fb (ja elämä) saattaa lapsettoman silmissä näyttää juuri tuollaiselta. Että siellä vaan lisäännytään KAIKKI ja kaikkialla, vedetään jo ties monennellako kierroksella ohi ja itse jää rannalle jälleen kerran. Ei kai kyse olekaan siitä, ettäkö tulisi teeskennellä, ettei omia lapsia ole olemassakaan.

Ylipätään fb on laskenut käsitystäni osasta ihmisiä... Kertooko sitten enemmän minusta vai heistä :)

PNG kirjoitti...

On tietysti paljon sellaista, josta en tiedä. Mutta jos tiedän, niin kyllä minä jätän ystävääni mahdollisesti satuttavan tilapäivityksen kirjoittamatta. Kipupisteestä riippumatta.

x-Haikaranpelätin kirjoitti...

Täällä on käyty keskustelua asiasta joka itseänikin on tänään mietityttänyt. Mun mielestä tuo kyseinen sarjakuva on aivan mahtava, ja se kärjistää juuri niitä ajatuksia joita lapsettoman mielessä liikkuu. Tuntuu että lapsia, vauvoja ja mahoja on joka helvetin tuutissa.

Tosin minä en ymmärrä miksi tuon erään anonyymin kommenttiin raivostuttiin niin paljon. Kaikki ollaan samaa mieltä että surua ei voi laittaa kasteihin, ja että voi olla vaikea tietää miltä tahaton lapsettomuus / tahaton sinkkuus / joku tietty sairaus on jos ei sitä ole kokenut. Ja vaikka onkin, niin on kokenut sen omasta näkökulmastaan. Onhan se provosoivaa verrata lapsettomuutta siihen ettei voi hankkia koiraa, mutta "meillä" lapsettomilla ("me" lainausmerkeissä koska olen niin onnekas että olen lapsettomuusvuosien jälkeen saanut ihanan tyttären, mutta koen silti ajattelevani kuin lapseton monista asioista) on välillä taipumus vaatia erityiskohtelua (jota kutsumme hienotunteisuudeksi), ja pahoittaa mielemme mitä ihmeellisimmistä asioista.

Itse huomasin viimeksi eilen, miten olinkaan liukkailla jäillä kun ystäväni kertoi miten rankkaa heillä on autistisen poikansa kanssa (joka tehtiin eka laakista). Yritin kuunnella, mutta en osaa oikein sanoa mitään fiksua vaikka haluaisinkin, koska minun elämäni suurin kriisi tähän asti on se lapsettomuus.

Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta, ja hyvää juhannusta :)