Tapaus Kaikkosen adoptio ja kaksi ja puoli mielipidettä

Antti Kaikkosen adoption kariutumisesta on noussut mediakohu ja tämä aihe tuntuu jakavan mielipiteitä. Jo kauan on ollut tiedossa, että hän saattaa saada rikossyytteen, mutta silti adoptioprosessi on jatkunut tähän saakka. Adoptionhakijana olen miettinyt, että onko sittenkin poliitikolla erityisvapauksia kun prosessia ei ole jäädytetty tai lopetettu jo aikaisemmin vaikka varmasti adoptioviranomaisilla on ollut tieto asiasta ja muut adoptionhakijat joutuvat selvittelemään pikkuasioitakin.

En sinänsä halua ottaa kantaa siihen onko Kaikkosten adoptioprosessin jäädytys oikeutettu vai ei. Totta on kuitenkin se, että viranomaiset kyselevät asioita muiltakin adoptiohakijoilta ja joskus tämä johtaa ylimääräiseen odotukseen. Monelta adoptionhakijalta pyydetään lisäselvityksiä toinen toisensa perään ja  jotkut taas ovat jo lähtökohtaisesti kelvottomia adoptiotaipaleelle ominaisuuksiensa takia jotka eivät suoraan vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi. Prosessi pitkittyy aina kun lisäselvityksiä vaaditaan ja laaditaan. Lisäselvitykset ovat usein aikaavieviä kun selvitellään eri tahoilta ovatko hakijat sopivia aloittamaan tai jatkamaan prosessia. Kaikki selvitykset pitkittävät prosessia entisestään, toiset enemmän, toiset vähemmän. Esimerkiksi syöpähoitojen loppumisen jälkeen pitää odottaa usean vuoden karenssiaika ennen kuin voi aloittaa prosessin. Joku toinen taas tulee raskaaksi ja saa keskenmenon kesken prosessin ja sen jälkeisiä henkisiä traumoja joudutaan selvittelemään viranomaisille vaikka asia olisi rankka sellaisenaankin.  Joku taas saattaa erota ja aloittaa prosessin uudelleen alusta yksinhakijana ja se tekee odotusajasta melkein mahdottoman pitkän. Pitkittyneiden odotusaikojen takia jollekin puolestaan tulee ikä vastaan. On siis lukuisia syitä minkä takia adoptio viivästyy ja mahdollisesti peruuntuukin ja rikossyyte on vain yksi niistä. Jokainen ”kyseenalainen” hakija joutuu selvittämään tilanteen viranomaisten kanssa ja taistella oman sietokykynsä rajamailla tätä adoptiopyörää vastaan.

Nyt kun Kaikkosten adoptio on jäädytetty kohdemaassa oikeudenkäyntiin asti, niin kuulostaa siltä että normaali viranomaiskäytäntö on tapahtunut. Eri asia on sitten se, että ovatko adoptioprosessin käytännöt oikein ja sitä hoitavat viranomaiset aina oikeassa. Julkisuuden henkilönä Kaikkosen tilanne on vain erilainen kuin suurimmalla osalla hakijoista koska media on kiinnostunut aiheesta ja hyvä niin. Myös suuren yleisön myötätunto pariskuntaa kohtaan heräsi tämän takia. Jos joku alunperin piti oikeusjupakkaa ikävänä, niin tämän jälkeen mahdollisesti ajattelee, että ei se nyt niin iso juttu sitten ollutkaan. Ihmiset näyttäisivät ajattelevan, että ei tämä tapaus eivätkä monet muutkaan adoptionhakijoiden tapausten erityispiirteet suoraan vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi. Jotkut puolustavat Kaikkosten adoptio-oikeutta ja ovat vahvasti sitä mieltä, että parin oikeutta on loukattu, sillä syyte ei ole vielä tuomio. Joidenkin mielestä myös adoptiolaki on auttamattomasti vanhentunut ja pienten asioiden ei pitäisi vaikuttaa hakijoiden adoptiokelpoisuuteen tai odotusajan pidentymiseen. Monella kuitenkin huomattavasti pienempikin asia on siihen vaikuttanut.

Silloin kun adoptioprosessi on jäissä eikä lopetettu, niin hakija voi saada adoptiolapsen myöhemmin jos ei tule lisää mutkia matkaan. Hermoja odottamiseen kuitenkin tarvitaan, koska prosessi on lyhimmilläänkin pitkä ja valmiiksi stressaavasta prosessista voi tulla henkisesti täysin mahdoton. Voi vain spekuloida Kaikkosten tapauksessa mitä ylimääräinen odotus ajallisesti tarkoittaa. Jos paperit ovat lähteneet kohdemaahan vasta vähän aikaa sitten, niin todennäköisesti odotusta olisi ollut vielä paljon jäljellä ja voi olla että rauennut syyte ei edes vaikuttaisi lopulliseen odotusaikaan.

On Kaikkosten tapauksesta tai muista jäädytetyistä tai lopetetuista adoptioprosesseista mitä mieltä tahansa, niin se ei kuitenkaan vähennä niitä inhimillisiä tunteita joita hakijat käyvät läpi kun adoptioprosessi mahdollisesti loppuu kesken kaiken. Pitää olla aika kylmä ihminen jos ajattelee että lapseton on saanut mitä ansaitsee. Vaikka kyseenalaisuuksiakin olisi tapahtunut, niin silti en toivoisi kenelläkään jokseenkin täyspäiselle ihmiselle sitä että hartaasti toivottu lapsi ei saapuisikaan, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Harva ulkopuolinen kuitenkaan osaa kuvitella mielessään kuinka rankka tämä prosessi on, varsinkaan jos toivottua lopputulosta ei tule. Joku ehkä osaa kuvitella mielessään kuinka suuri suru on synnyttää kuollut lapsi, mutta kuinka moni kykenee ymmärtämään adoptiokeskenmenon ja siihen liittyvät tunteet? Löytyykö silloin tukea yhteiskunnalta tai läheisiltä?

Matchayksestä ja adoptiolasten odotusajoista

Yksi adoptio-odottajan raskaimmista asioista on minusta se, että lapselle ei ole vuoronumeroa eikä takuuta siitä että tuleeko lasta koskaan. Toisten lapsiesitykset tuovat lohtua, koska ne kertovat adoptiojonojen liikkuvan, mutta toisaalta ne saattavat myös tuoda lisää paineita omasta tilanteesta. Silloin kun itseään reilusti aikaisemmin adoptioprosessin aloittanut hakija saa lapsitiedon, tulee väkisinkin mieleen että miksi me emme kelpaa vaan joudumme edelleen odottamaan, ehkä ikuisesti.

Olen kuullut monen jo adoptiolapsen saaneen kertovan, että lapsi oli matchatty selkeästi juuri oikeaan perheeseen ja että lapsi tuntuu juuri oikealta. Palvelunantaja kertoo, että lapselle etsitään sopivaa perhettä, siksi adoptiolapsella ei ole vuoronumeroa ja kovasti kaikki painottavat että lapset eivät tule järjestyksessä. Mutta mitkä ovat nämä maagiset kriteerit lapsien ja vanhempien yhdistämisessä? Miksi toiset perheet saavat lapsitiedon toisia nopeammin? Onko niin että parhaat hakijat saavat parhaat lapset ensin?

Odotusahdistuksessani aloin tutkia löytyykö netistä mitään matchaykseen liittyvää materiaalia ja löysin lopulta mielenkiintoisen artikkelin Answering a call, jossa kerrotaan best practices-tyylisiä ohjenuoria siitä miten lapsi ja perhe saatetaan yhteen. Artikkelissa kerrotaan mm matchayksen historiaa ja nykykäytäntöjä. Artikkelin mukaan aikoinaan matchayksen tärkeimpinä kriteereinä pidettiin fyysisiä ominaisuuksia kuten rotua, ihon väriä, pituutta ja hiusten väriä, myös äly on ollut tärkeässä roolissa ja uskonto on ollut jopa tärkein kriteeri. Silloin ei tullut mieleenkään että valkoinen pariskunta olisi ottanut ”vääränvärisen” lapsen. Nykyään matchaykseen on tullut käyttöön uusia menetelmiä ja fyysisten ominaisuuksien sijaan pidetään tärkeimpinä mm. vanhempi-lapsi yhteensopivuutta, henkilökohtaisia vahvuuksia, elämäntapaa, lapsen erityistarpeita ja perheen odotuksia. Suvaitsevaisuus erilaisiin käytöksiin, joustavuus ja realistiset toiveet lapsesta ovat artikkelin mukaan avainsanoja. Myöskään hakijan vammaisuus tai yksinhuoltajuus ei vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi.

Kuulostaapa hienolta, eivätkö täydellisimmät vanhemmat saakaan adoptiolapsia nopeimmin? Onko sittenkin niin että adoptiohakijan ei tarvitsekaan olla täydellinen, vaan hyvä hakija on kokenut myös vastoinkäymisiä ja selviytynyt niistä ja on riittävän joustava? Artikkelin mukaan näin on. Kaikki lapset ovat samanarvoisia eikä lapsia voi laittaa paremmuusjärjestykseen ja sen takia myöskään adoptiomatchayksessä ei mielestäni pitäisi laittaa lapselle eikä hakijalle leimaa otsaan ”huono lapsi koska huonot vanhemmat odottivat sinua niin kauan” vaan puhua kaikista adoptiolapsista samanarvoisina.

Jos siis unohdetaan hakijoiden ja lasten paremmuusjärjestys, niin miten ihmeessä sitten matchays lopulta tapahtuu? Miten esimerkiksi tuo utopistiselta kuulostava vanhempi-lapsi yhteensopivuus ja elämäntapa testataan jos lapsi asuu toisella puolella maailmaa lastenkodissa ja hakija puolestaan muutama rivi tekstiä kotiselvityksessä? Periaatteessa tuo yhteensopivuus kuulostaa hienolta, musikaalinen hakija matchataan musiikista tykkäävään lapsen kanssa, vilkas lapsi puolestaan urheilulliseen perheeseen ja käytösongelmainen lapsi perheeseen joka on hyvin kärsivällinen. Hmm, näinköhän? Ehkä myös se lapsi joka ei ole koskaan musiikista kuullut kokee musiikillisen herätyksen sopivassa perheessä ja toisaalta se alun perin musikaalinen lapsi ei myöhemmin olekaan siitä kiinnostunut. Hakijakin voi periaatteessa kertoa sosiaalityöntekijälle neuvontavaiheessa mitä haluaa ja nämä vuosien takaiset tekstit jäävät elämään omaa elämäänsä toisella puolella maailmaa. Siellä kohdemaan adoptiovastaava lukee hakijoiden kotiselvityksen ja muodostaa kuvan perheestä, sitten lukee lapsen todennäköisesti kovin puutteelliset tiedot ja matchaa. Ehkä tutkii kovin tarkasti, ehkä hutiloi. Ehkä onnistuu, ehkä ei.

Vaikka kuinka puhutaan että matchays on tarkkaa puuhaa, epäilen. Lastenkotilapsista kuten muistakaan lapsista ei välttämättä pysty sanomaan pienenä millainen hän tulee olemaan myöhemmin, joten uskon että matchays on paljolti arpapeliä vaikka perheet kokisivatkin että lapsi on tullut oikeaan perheeseen. Uskon että matchays on paljon sattuman, Jumalan, Merenhengen ja adoptiotyöntekijöiden ”mustatuntuu”-fiilistä ja siten tavallista paperityötä vain. Onnellinen on se, joka kokee ja tuntee että valinta oli oikea.

“Many willing families are already available
and interested in being adoptive parents, but
agencies are ruling them out on the basis of reasons
that may be more important to the social
worker than the child.”

25 asiaa

Ihanainen Toiveissa antoi blogissaan minulle haasteen vähän aikaa sitten mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Kuten haasteeseen kuuluu, pitäisi kirjoittaa itsestään 25 asiaa ja haastaa sen lisäksi viisi muuta kirjoittajaa.

1. Salaa toivoin että minulle ei tule tätä haastetta, koska en halua että minua tunnistetaan ja 25 asiaa on paljon.

2. Silti minusta on kiva täyttää tällaisia haasteita.

3. Toisinaan olen ihan koukussa bloggaukseen, toisinaan yritän pysyä erossa kaikesta siihen liittyvästä.

4. Kukaan tosielämän ystävistäni ei tiedä että bloggaan.

5. Suvaitsemattomuus, mustavalkoisuus ja tekopyhyys suututtavat minua.

6. En pidä siitä että kirjoituksista (kuten blogeissa, keskusteluissa ja mediassakin) otetaan erilleen yksi lause ilman kokonaisuutta ja irrallista lausetta kritisoidaan ja asia käännetään toiseksi.

7. En myöskään pidä siitä että juorutaan ja puhutaan pahaa selän takana, haluaisin että asioista puhuttaisiin enemmän suoraan mutta kuitenkin toisia kunnioittaen.

8. En kuvittele olevani aina oikeassa ja minusta on kiva keskustella myös vaikeista asioista.

 9. Jos saan hyvät argumentit, saatan muuttaa mielipidettäni, mutta perusarvojani kukaan ei pysty muuttamaan ja uskallan seistä niiden takana.

10. Pidän kirjoittamisesta.

11. Alakoulussa luokan pojat ryöstivät päiväkirjani ja lukivat sitä ääneen porukassa.

12. Kun lapsena minulta murtui leikeissä luu, en itkenyt enkä kertonut kenellekään.

13. En ikinä jaksa keskittyä minkäänlaisiin käyttöohjeisiin vaan pistän mieluummin jonkun tekemään vähänkin teknisemmän homman

14. Kaapeissani on liikaa vaatteita. Nyt olen luvannut itselleni olla ostamatta niitä ollenkaan. Lupaukseni on pitänyt vaihtelevalla menestyksellä.

15. Ajattelin adoptiota mahdollisena vaihtoehtona minulle jo ennen kuin täytin 20 vuotta.

16. Minua ei meinaa saada aamuisin hereille mitenkään, torkku herättää minut aina uudelleen ja uudelleen.

17. Kun olin pieni, minulla oli paljon harrastuksia.

18. Tykkään puhua ruoasta ja syödä.

19. Minua joskus harmittaa ne ihmiset jotka sanovat "älä valita, kaikki on itsestä kiinni", koska fakta on että joihinkin asioihin ei oikeasti voi itse vaikuttaa. Omaan asenteeseen voi vaikuttaa.

20. Olen joskus halunnut opiskella arabiaa.

21. Yksi lempikoruistani on kaverini tekemät korvakorut.

22. En omista Aalto-maljakkoa.

23. Olen harkinnut pitäisikö minun vaihtaa työpaikkaa.

24. Olen hieman kateellinen ihmisille joiden elämä on mennyt siten kuin ovat halunneet. Silti en vaihtaisi omaa elämääni muuksi.

25. Vaikka blogissani valitan lapsettomuutta ja monien ihmisten ymmärtämättömyyttä, olen kuitenkin iloinen ja onnellinen ihminen.

Haasteeseen kuuluvat 5 haastetta lähtevät seuraaville 7 henkilölle: Tunteellinen Siili, Eileithyia, Unina, Kohti, Eväsreppu, Rouva M ja Onni Ilona. Toiveissa:n sanoin: Älkää ottako haasteesta paineita, jokainen meistä tasapainoilee sen suhteen, kuinka tunnistettavaksi haluaa itsensä tehdä.

Toinen todellisuus

Välillä mietin millaista elämä olisi ollut jos meille olisi tullut lapsi heti kun lapsia ”tilattiin”, ilman että minulla olisi edes ollut kunnolla tietoa lapsettomuudesta. Heti vauvakuumeen iskettyä olisin vähän puuhannut pedissä ja muutaman yrityskuukauden jälkeen siitä olisin kiljahtanut onnesta vessakäynnin jälkeen. Sitten olisi alkanut yhteensä yhdeksän kuukauden odotus, enkä olisi koko ajan pelännyt että raskaus voi mennä kesken. Ehkä olisin joskus kuullut lapsettomista pariskunnista, mutta en olisi edes ollut ajatellut että se voisi osua omalle kohdalle. Välillä ehkä olisin miettinyt että toivottavasti lapsi on terve ja että onko se tyttö vai poika ja millaisiin harrastuksiin lapsi sitten vietäisiin. Odotusaikana olisin sisustanut lastenhuonetta ja uskaltanut ostaa vauvanvaatteita, juuri oikean kokoisia. Olisin tiennyt myös milloin voin vielä lähteä lomamatkalle ja milloin lopetetaan työt. Blogini aihe olisi pyörinyt lastenhuoneen sisustuksen, vauvanvaatteiden ja mahakuvien ympärillä ja kerran olisin pahoittanut mieleni koska läheinen ystäväni ei olisi onnitellut minua riittävän iloisesti raskausuutiseni jälkeen.

Jos kuvailemani todellisuus olisi ollut minun todellisuuttani, niin ymmärtäisinkö lapsettomuuden katkeruutta ja sitä että koko maailma ei olisi ehkä mukana onnessani? Olisinko jaksanut miettiä millä tavalla satuttaisin vähiten lapsetonta ystävääni kun olisin kertonut raskaudestani? Olisinko jaksanut olla olkapäänä ja tukena tai edes ystävänä tälle ihmiselle jonka elämä ei olisi mennyt kuin sadussa jos oma elämäni olisi pyörinyt vaippapakettien ja rattaiden mallien ympärillä? Olisinko ottanut uudelleen yhteyttä lapsettomaan ystävääni jos hän ei olisi jaksanut lähteä vauvakutsuilleni?

En tiedä, en osaa sanoa mitä olisin tehnyt.

Jälkiruoka-aika

Kiitti Rouva M maukkaasta tunnustuksesta! Tunnustukseen kuuluu, että pitää paljastaa itsestään kolme asiaa; lempiväri, lempiruoka, sekä paikka jossa haluaisi käydä.

Hmm....

Onpas nämä vaikeita koska rakastan värejä ja ruokaa sekä kiinnostaa lähes kaikki paikat! Jos nyt joku pitäisi valita niin valitaan sitten vihreä, feta-salaatti ja Japani (ja tietenkin adoption kohdemaa).

Asiaan kuuluu myös jakaa tunnustus eteenpäin:

Tykkään monesta blogista, mutta tällä kertaa tunnustus lähtee sijaisäitinä toimivalle Eväsrepulle. Tykkään siitä että blogissa kerrotaan lapsettomalle koskettavia mielenkiintoisia ajankohtaisia asioita syyllistämättä ketään sekä kuvataan omakohtaisia ja lämminhenkisiä hetkiä sijaislapsesta. Sijaisvanhemmuus on alkanut kiinnostaa enemmän tämän blogin ansiosta.

Myös Rouva M:lle annan tunnustuksen vaikka luonnollisesti tämä ei vaadi enää lisätunnustuksia :). Hän kirjoittaa vaikeita lapsettomuuskokemuksiaan kauniin henkilökohtaisesti ja tunteella, mutta jos mahdollista niin kuitenkin positiivisesti ja vähän itseironisesti. Toivoisin niin kovasti että tässä blogissa olisi lopulta onnellinen loppu.  

Lisäksi blogilistallani on muitakin hienoja blogeja jolle antaisin mielelläni tunnustuksen :)

Mielikuvalapsi

Adoptio-odotuksessa vuodet vierivät hitaasti ja tuntuu että alkuinfosta, adoptioneuvonnasta ja adoptioluvan saamisesta olisi ikuisuus. Tämän hetken täyttää puhdas odotus, odotus lapsesta jonka kuvia näen joka puolella mutta hän ei ole kuitenkaan meidän todellisuuttamme. Olen nähnyt satunnaisesti mielikuvia lapsestamme koko adoptioprosessin ajan, olen kuvitellut millainen hän on, miltä hän näyttää ja miten hän voi. Ikähaarukka on mielessäni vaihdellut, samoin sukupuoli ja terveydentila mutta silti hän on aina tuntunut läheiseltä. Vaikka minulla ei ole selkeää kuvaa hänestä, tietyt piirteet hänessä ovat aina vahvoja. Välillä kuvat ovat haalistuneet ja melkein täysin kadonneet, välillä taas ne ovat täyttäneet koko ajatusmaailmani ja unenikin. Joskus pieni ihminen pitää minua kädestä kiinni kävelylenkillä tai meinaa kadota marketin hyllyjen taakse ja ajatuksissani etsin häntä. Yksin ollessani kuva voimistuu, pieni ihminen höpöttää minulle kun yritän keskittyä siihen mitä sillä hetkellä teenkään. Välillä hän nauraa ja kertoo tarinaa ja toisella kerralla hän kiukuttelee. Tekee mieli puhua yksin ääneen mutta en tee sitä kuitenkaan. Tajuan että tämä ei ole totta enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan.

Alkuinfossa ja adoptioneuvonnassa varoiteltiin siitä että kohdemaiden tilanteet voivat muuttua yllättäenkin eikä kovin aikaisin kannata kiintyä tiettyyn kohdemaahan. Mielikuvan muuttaminen ei usein tapahdu kovin helposti, luopuminen vie aikansa. Heti alusta alkaen yritin pitää mieleni avoimena kaikkien maiden kohdalta ja miettiä vaihtoehtoja adoptiomatkallemme. Minulla ei ollut sinänsä merkitystä mistä maasta lapsemme olisi, tärkeintä meille oli että saisimme lapsen ylipäänsä. Mutta vaikka kuinka meitä varoiteltiin kiintymästä tiettyyn maahan, tietty maanosa tuntui minusta alusta asti omimmalta enkä oikeastaan koskaan ole päässyt siitä mielikuvasta yli. Muitakin maita vilisteli päässäni ja hämärästi näin myös muunlaiset kasvot edessäni. Lopulta kuitenkin sinne eniten omalta tuntuvaan maahan paperimme aikoinaan sitten lähtivät. En osaa sanoa olisiko mielikuvalapsemme nyt ihan erilainen jos lopulta olisimme päättäneet toisin. Jotenkin uskon että olisi, mutta kaipuu lapseen olisi samanlaista ja yhtä voimakasta.

Mielikuva harvoin vastaa todellisuutta. Miksi kuitenkin päähäni tulee silti näitä ajatuksia? Miksi ylipäänsä jämähdimme heti tähän maanosaan? Vääristänkö todellisuutta kun näen unessani aina tietyt, maalle tunnusomaiset kasvonpiirteet? Ja olisiko parempi että mieleni olisi yhä avoin myös lapsen toisenlaiselle etniselle taustalle? Toisaalta mietin, että minusta on myös lapsen etu että ollaan oikeasti kiinnostuneita hänen juuristaan ja kulttuuristaan, ja on aika luonnollista valita maa joka on lähintä sydäntä jos se on vain muuten mahdollista. Mutta vaikka olisimme lähettäneet paperimme toiseen maahan, uskon että mielikuva lapsesta olisi silti ihan yhtä rakas.

Nykyajan statuslapset

Taas kerran blogikirjoitukseni aihe lähti mielessäni liikkeelle osin muiden kirjoituksista. Mainio sarjakuvabloggaaja Meinasin kaatua taannoin piirsi hienon sarjakuvan Facebookin lapsiaiheisista hehkutuksista. Jos sitä ei ole vielä katsonut, kannattaa katsoa, siinä nuo onneaan esiin tuovat vanhemmat haluavat koko maailman tietävän omasta kullanmurusestaan ja taustalla tukee monta kymmentä ”tykkääjää”. Ja vastapuolena kyräilee bloggaaja joka haluaisi kertoa että häntä nämä ilonilmaukset enemmänkin masentavat koska elää lapsettomuuden tuskaa mutta silti näyttää ulospäin positiivista naamaa. Tämä on kuin omasta elämästäni ja lukuisten positiivisten kommenttien perusteella aika monen muunkin lapsettoman.

Sarjakuva on silti aika raju hyökkäys niitä lapsellisia vanhempia kohtaan, jotka päivästä toiseen kertovat lapsistaan Facebookin tilapäivityksissään ja sen myötä kai olisi tilastollinen ihme jos ei muutama eriävä mielipide kommenttiviidakkoon mahtuisi. Eräs kommentoija ihmettelee miksi lapsettomuudesta kärsiviä kohtaan pitää olla myötätuntoinen, mutta lapsellisia kohtaan itseltä ei vaadita samaa myötätuntoa. Hän kysyy että eikö lapseton kertoisi tutuille lapsestaan jos hänellä sellainen olisi? Entä pitäisikö onnellisessa parisuhteessa elävän piilottaa puolisonsa sinkkukavereilta, jottei näille tule paha mieli? Entä miten voi käyttäytyä lasten seurassa, jos on niin katkera?

Kiperiä kysymyksiä? Ehkä. Mutta onko se, jonka mielestä lapsettoman pitää kokea täyspäiväistä myötätuntoa lapsellisia kohtaan, tullut mieleen, että lapsettomuuden tuska vastaa enemmänkin läheisen kuolemaa, kokemusta siitä että läheinen ei koskaan enää ole läsnä tai tule koskaan olemaan, ei ”kaikilla-muillakin-on-joskus-ikävä”-fiilis? Tietenkin jokainen on oma persoonansa ja jokaisen kokemus on erilainen, omansa, mutta jos oikeasti haluaa yrittää ymmärtää lapsetonta, niin mielestäni näitä ei voi verrata. Lapseton voi kokea ajatuksissaan tuon pienen kuoleman koko ajan, ja mitä kauemmaksi usko omasta lapsesta hiipuu, sitä mahdottomammaksi tilanne etenee. Itse asiassa luulisi että juuri lapsellinen voisi ymmärtää millaista olisi elämä ilman omia lapsia. Entä jos hänellä ei olisikaan lapsia, mitä hän silloin menettäisi?

Siitä samasta syystä myös vertaus sinkkukaverien ja parisuhteessa elävien kannalta ontuu. Sinkkuus on tietynlainen valinta (ja etukäteen pyydän anteeksi kaikilta sinkuilta, sillä tiedän että asia ei ole ihan näin yksinkertainen, ja sinkkukin voi haluta lapsia kipeästi) mutta tahaton lapsettomuus ei ole valinta, ja tietyn iän jälkeen ei yksinkertaisesti ole mahdollista saada enää lapsia, koko ajan kilpaillaan aikaa vastaan. Lisäksi niin tuossa sarjakuvassa kuin tosielämässäkin, lapsellisella on usein iso joukko näitä tukijoukkoja tykkäämässä, kun taas lapseton usein kipuilee ihan yksin ja vain omassa päässään. Siksi mielestäni on loukkaavaa verrata näitä asioita keskenään.

Mutta mitä Facebookiin tulee, ei olisi reilua lapsellisten kannalta jättää tilaansa päivittämättä vain muutaman lapsettoman takia. Syntymä on ihmeellinen asia ja se varmasti halutaan kertoa koko maailmalle. Itsekin ”tykkään” näistä, satunnaisesti. Itse asiassa sain juuri kuulla pari uutta raskausuutista, molemmat vielä samana päivänä. Ja tiedätkö, katkeruutta ei tullut, olen ihan oikeasti onnellinen näiden parien puolesta, toivon että kaikki menee hyvin ja odotan kovasti sitä että saan nähdä näiden ihmeiden syntyvän maailmaan. Erona muutamaan hyvin tuskalliseen raskausuutiseen oli se, että nämä ihmiset kertoivat minulle raskauksistaan henkilökohtaisesti, vielä melkein ensimmäisenä kaikista ihmisistä vaikka raskausviikkoja ei ollut vielä edes kovin montaa takana ja riski keskenmenollekin vielä kohtalaisen suuri. Minusta tämä jos joku oli luottamuksenosoitus. Toinenkin ero löytyy, nämä ihmiset ovat kuunnelleet myös minua, ystävyyshän on vuorovaikutusta. Nämä iloiset raskausuutiset ovat minulle kaukana niistä hetkistä jotka saivat minut kyynelehtimään kun raskausuutinen tuotiin minulle kylmiltään suuressa joukossa, jossa muut vastaanottajat olivat paljon vähemmän läheisiä uutistentuojalle kuin minä, tai sitten hetkeä kun massatekstari toi uutisen "valmiista" vauvasta ilman mitään ennakkovaroituksia. Ja jos oman kaikkein kovimman suruni keskellä en samalla hetkellä hihkunut ilosta heidän tilanteestaan, en kelvannut enää ystäväksi näille äideille.

Facebookissa ja tosielämässäkään ei minua niinkään ärsytä ja masenna se että odottava vanhempi tai lapsellinen kertoo omista tunteistaan lapseen liittyen tai lapsen jutuista kunhan tiettyä rajaa ei ylitetä. Lapsen suusta kuulee välillä niin hassuja ja söpöjä juttuja että ne piristävät päivää ja olisi sääli olla jakamatta niitä muille. Eikä se lapsen vika ole jos vanhempi ei ota muita huomioon. Mutta sitten kun ihmisestä tulee lapsen elämän kautta elävä kopiokone, jossa kaikki vapaa-aika, työaika ja sosiaalisen median aika menee lapsesta kertomiseen, ja erityisesti siihen miten ihana juuri oma lapsi on, ja muiden tunteet jätetään huomioimatta, on mitta täynnä. Uskon että yleensä tällainen ihminen ei edes tajua ärsyttävänsä muita. Näissä piireissä lapsesta puhuminen on aina inhimillistä ja hyväksyttävää ja jos joku ei sitä jaksa, on automaattisesti katkera tai kylmä ihminen. Jos joku puolestaan kertoisi päivittäin omaisuudestaan, hienoista vaatteistaan, suurista saavutuksistaan tai vaikka laihuudestaan, niin silloin sitä kyllä saa kritisoida ja päivitellä. Vaikka lapsi on tietenkin eri asia kuin edellä luetellut esimerkit ja varmastikin suurin osa ihmisistä pitää lopulta pehmeitä arvoja tärkeimpinä arvoina, niin kehumisen kannalta asia on minusta ihan sama.