Pelkoja

Adoptioneuvonnan aikana adoptiolasten henkiset ja fyysiset ongelmat, sairaudet ja mahdolliset hurjat taustatekijät pelottivat minua. Pystyisimmekö me todellakin kasvattamaan hyvin vaikeita asioita kohdanneen lapsen joka on kasvanut erilaisessa kulttuurissa kun omamme ja olemmeko riittävän vahvoja tukemaan häntä aina asioissa jotka ovat meille vielä vieraita. Adoptiolapsi on todennäköisesti kokenut lyhyen elämänsä aikana niin rankkoja asioita, että voin niitä vain kuvitella. Omat vaikeat kokemukseni ovat väistämättä täysin erilaisia kun hylätyn lapsen varhaiset kokemukset. Mietin, että onko meillä edes oikeutta tuoda lapsi toisesta kulttuurista meidän perheeseen ja ottaa hänet omaksi lapseksemme.

Aika, niin kliseiseltä se kuulustaakin, kuitenkin laimentaa joitain pelon tunteita ja tuo uutta perspektiiviä asioihin. Miettimällä asioita monelta eri kannalta ja hankkimalla niistä lisätietoa on helpompi prosessoida niitä omassa päässään. Sen jälkeen asiat saattavat tuntua paljon hallittavimmilta. Monet sairaudet ovat hoidettavissa ja kiintymissuhdeongelmat voivat parantua ajan kanssa. Ja harvoin kaikki on aina vain rankkaa vaan useimmissa asioissa löytyy myös iloa. Ja kun adoptiolasta niin kovasti toivoo, niin lopulta nämä omat pelot alkavat tuntumaan merkitsemättömiltä. Taustatekijöihin liittyvien pelkojen paikalle kasvaa vahvuus siitä että tätä minä haluan ja tähän minä pystyn. Ja lopulta halu tehdä kaikkensa että voisi antaa tasapainoisen kodin lapselle, johon hän kokee kuuluvansa, ylittää kaiken muun. Uskon siihen että elämä itsessään muokkaa meitä kaikkia ja ihmisillä on tapa sopeutua melkein mihin tahansa tilanteeseen.

Silti en pääse kokonaan eroon adoptioon liittyvistä peloista vaikka taustaan liittyvät pohdinnat on jo jätetty tulevaisuuteen sillä ne ovat sitten sen ajan murhe. Tausta on joka tapauksessa kiinteä osa lasta ja sen kanssa eletään, on tilanne mikä tahansa. Mutta entä jos tämä monien vuosien odotus onkin ollut vain turhaa? En voi välillä olla miettimättä sitä, että mitä jos emme saakaan tuota kauan toivottua lasta ollenkaan. On päiviä, jolloin mieleni on tyyni ja varovaisen toiveikas, mutta välillä epäusko valtaa mieleni. Meillä on kuitenkin normaalia suurempi todennäköisyys että hakemuksemme hylätään diagnoosini takia. Vaikka itse sanonkin, että ihmisillä on käsittämätön kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin, niin lapsettomuuden tilaan en vain tahdo sopeutua.

Tuuli kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin

Eilen kun puhelin soi toimistoaikaan, tuli ihmeellinen tunne että nyt SE puhelu tulee. Ihan tyhmää, koska toive siitä puhelusta on vielä ihan liian aikainen. Ja tietenkin puhelu oli jotain ihan muuta, kollega siellä vaan soitteli. Mutta alkaako tämä jännittäminen nyt jo, ihan ennenaikaisesti? Ei meidän "vuoro" vielä pitäisikään olla.

Olen viime aikoina saanut itseni melko kiireiseksi, mikä on yleisesti hyvä asia adoption odottamisen kannalta: Paljon Tekemistä = Vähemmän Ajattelua. Silti välillä jotkut asiat vievät keskittymiseni. Salaa mietin sitä, että ehkä lapsemme on jo syntynyt ja pohdin mitä hän tekee nyt. Samalla suren sitä, että hän ei voi olla luonamme.

Nämä Jenni Vartiaisen sanat uppoavat minuun aika voimakkaasti ja on vaikea olla kyynelehtimättä.

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan"

Ehkä tuuli leikkii lapsemme hiuksillaan juuri nyt.

Väliinputoamista

Tällä hetkellä on semmoinen olo että olen maailman isoin väliinputoaja ja tunteet vellovat laidasta laitaan. Sain juuri suoran kysymyksen vanhalta ystävältä minun ja mieheni lapsentekoaikeista, että voinko edes hankkia lapsia. Kyse oli pelkästään biovanhemmuudesta, kyseinen henkilö ei tiedä mm. meidän adoptioaikeista mitään. Suoraan kysymykseen annoin sitten suoran vastauksen, eli kerroin että en voi hankkiutua raskaaksi. Mutta kun kerran urkitaan niin saanko minäkin urkkia? Olen nimittäin jo tottunut tuohon kysymykseen ja uteluihin, yleensä tätä kysytään multa viimeistään siinä vaiheessa kun kysyjän oma raskaus on juuri alkanut. Tällaista vastausta odotin nytkin.

Vastaus olikin jotain aivan muuta kun mitä odotin. Sain kuulla, että keskenmeno oli tapahtunut juuri. Bioyritystä on takana vuoden verran. Ja että raskasta on.

Olen elänyt lapsettoman elämää ja siihen liittyviä tunteita yli viisi vuotta. Tiedän että oikeita sanoja lohduttamiseen ei ole. Mikä tahansa mitä sanot vaikeassa tilanteessa, voi vastaanottaja kääntää sen lohduttajan vastaiseksi. Olen kuitenkin itse saanut lohtua muista edes vähän samanlaisessa tilanteessa olevista, vaikka suurin osa heistä on netissä. Ja ystävistä, jotka ovat pysyneet eivätkä ole kadonneet sen takia että "me" emme ole lapsiperhe vaikka "he" ovatkin. Minusta aina oikeita sanoja ei ole, usein vain ystävyys ja läsnäolo riittävät. Ei aina ole niin väliä vaikka joku sanoisi väärin jos tarkoitus on hyvä ja pyydetään anteeksi tai puhutaan aidosti ja huomaa että toinen edes yrittää ymmärtää.

Toisten keskenmenoista olen yleisesti ollut hyvin surullinen. Olen myös ajatellut että jollain tavalla lapsettomuuden suru on jollain tavalla samanlaista kaikille, pieni ero on vaan se, että jotkut saavat joskus näkyviin kaksi viivaa tikkuun ja toiset ei koskaan. Ja sitten on tämä meidän pieni ryhmä jotka eivät pääse edes koskaan yrittämään. Silti lapsettomuuden tunne yhdistää. Itse kuulun siihen kastiin, joka ei voi koskaan iloita siitä tuplaviivasta mutta olen kuvitellut kuitenkin pystyväni tuntemaan sen surun, kun viiva ja alkuraskauden oireet katoavat ja iloinen odotus muuttuu ahdistukseksi. Olen ajatellut, että näkymättömän lapsen odotus on aina rankkaa vaikka odotuksessa on sävyvivahteita eikä toisen tuskaa voi laittaa arvojärjestykseen.

Sen takia loukkaannuin salaa siitä, että kaveri ilmoitti, että en voinut ymmärtää tuota keskenmenon rankkuutta vaikka juuri hetki sitä ennen kerroin meidän tarinaa. Pitääkö näitä todellakin lähteä vertailemaan? Missä vaiheessa tuo kahden viikon kestävä raskaus oli niin paljon suurempi tuska kuin yleinen lapsettomuuden tuska ja syy kenelläkin miten lapsettomuus ilmenee? Ja sama henkilö kyllä tietää minun perussairauteni ja sen minkä takia lapsia en voi hankkia. Senkö takia kun olen "sairas", minun pitäisi olla nyt vain onnellinen "terveydestäni" ja muu on sivuseikka? Että muut saa haaveilla lapsesta mutta minä olen jo tilani jo hyväksynyt enkä tarvitse muuta?

Jos jo aikaisemmin olen kokenut että olen väliinputoaja, niin tunne vahvistuu entisestään. Ei ole helppoa sairastua vakavasti nuorena (eikä varmasti milloinkaan) ja se jo jakaa ystävyyttä. Kun siihen lisätään lapsettomuus, ympärillä olevat ihmiset vähenee entisestään. Mutta jos lapsettomuuskin pitää jakaa jotenkin siihen, että kenellä on rankinta, niin sitten en enää tajua mistään mitään!

Lapset työpaikalla

Meillä kävi pari mammalomalaista näyttämässä pieniä palleroitaan työpaikalla. Kaikki työpaikan naiset pyörivät näiden muksujen ympärillä. Kääröt vaihtoivat syliä tiheään.

Aluksi en edes tiennyt kenen skidit olivat, käytävä oli vain täynnä vaunuja ja vauvoja. Vihdoinkin kun toinen äiti tuli paikalle, tunnistin hänet, hän jäi äitiyslomalla kesällä. Hän oli puolituttu työkaveri josta pidin ja luulin että tunne on molemminpuolinen. Kun tunnistin naisen, yritin sitten jäädä keskustelemaan ja kurkata vaunuun. Isot onnittelut ehdin sanoa.

Kunnes lapsellinen kollegani tuli paikalle. Minun tyhmät kysymykset, että miten on mennyt ja mikästuonnimionkaan, lakaistiin maton alle. Yhtäkkiä en ollut enää olemassa. Jäin tyhmänä seisomaan kun lapselliset pääsivät vauhtiin vaihtamaan pilttireseptejä, eikä minua enää tarvittu. Jäin vähäksi aikaa seisomaan, sitten vaan lähdin ja toivottelin hyviä jatkoja, mutta niitä ei edes kuultu.

Nyt en enää oikein ymmärrä. Luulin että sen takia sinne työpaikalle lapsia tuodaan, että voidaan esitellä niitä. Että mahdollisimman moni sanoo että voihellanlettakunonsöötti. Että myös jopa meidän leenasieltäpostituksestakin muistaa ihmetellä kuinka kaunis lapsi on. Jos näin ei ole, niin eikö sitten voi tavata nämä tärkeimmät ihmiset muualla kuin työpaikalla?

Kai tämä vaan pitää hyväksyä, että lapsellisten ja lapsettomien ero on niin iso, että ei me aina mahduta samaan maailmaan, lapsettomat ei ymmärrä lapsellisia ja toisinpäin. Ei tämä nainen ehkä tahallaan jättänyt sanojani tuulen vietäväksi, ehkä hän halusi vain keskustella tämän toisen lapsellisen kollegan kanssa, joka OIKEASTI ymmärtää. Tai ehkä tämä oli sattuma, ehkä huono hetki. Ja itse olen vaan turhan herkkä. Ehkä.

Ihanaa(ko) joulunodotusta ja vähänkö reippaita joulukortteja

On taas se aika vuodesta kun pitäisi olla jotenkin tosi ihana ja lämmin, ostaa joululahjoja ja lähettää kortteja, tehdä kodista kodikas joulukrääsällä ja vielä tehdä herkkuja pakastimeen ja tuhlatatuhlatatuhlata. Entä jos ei tunnu jouluiselta? Minun mielestä joulun ja muutkin pakkojuhlat voisi poistaa kalenterista vaikka kokonaan. En vaan jaksa sitä, että väkisin pitää olla kivaa, vaan päivämäärän takia. Minulle joulu on näistä kaikista pakkojuhlista pahin siksi, että siitä aletaan puhua ja suunnittelemaan niin monta kuukautta aikaisemmin. Eikä kukaan kuitenkaan muista joulun perimmäistä tarkoitusta. Ei siinä mitään, onhan joulussa kivojakin juttuja, on kiva tavata perhettä, syödä hyvin ja polttaa kynttilöitä. Mutta se mieletön tohina minua ahdistaa. Minusta tavallinen arki on mukavaa enkä tarvitse tavaraa ja juhlia ollakseni onnellinen.

Vaikka kuinka kritisoin joulua, teen niin kuin Kunnon Ihminen tekee, eli ahkeroin nätin pinon joulukortteja, tekstaan kauniisti toivotukset ja pakkaan pinon Postin punaiseen joulukorttikirjeeseen. Kortit lähtevät sitten sukulaisille, kavereille ja joillekin unohdetuille, joilta kortti tupsahtaa joulusta jouluun meidänkin postilaatikkoon. En osaa oikein päättää, onko parempi edes muistaa vain joulukortilla vai ei muistaa ollenkaan. Jos lähettäjä ei ole kiinnostunut elämästäni muuten niin pitääkö väkisin muistaa valmiiksi kirjoitetussa joulukortissakaan? Niin ja tietenkin toisinpäin. Kai se on sitä Aikuisten Peliä, pitää olla aina vähän kiinnostunut kaikista ja olla polttamatta siltoja.

Mutta mitä mieltä olette joulukorteista, joissa komeilee skidin naama tonttulakki päässä? Jos se ei ole sinusta aina niin hyvä idea, niin kannattaa lukea Taivaanpiin blogikirjoitus joulukorteista, musta tämä on aika osuva. Itse en ole ehkä yhtä voimakkaasti kärsinyt noista korteista, mutta ymmärrän täysin mitä Taivaanpii tuossa ajaa takaa. En minäkään aina hihku innosta kun joku lähettää kersansa kuvan, varsinkaan jos en ole muutenkaan tekemisissä perheen kanssa. Tavallaan onhan se kiva nähdä kaverien lapsia edes joulukorteissa jos niitä ei muuten näe, mutta silti mieluummin näkisin heidät livenä edes kerran. On se jollain tavoin narsistista lähettää niitä kuvia, jos ei muuten halua olla tekemisissä. Oma lapsi on varmasti aina se maailman ihanin otus, mutta luuleeko tuollaisen kortin lähettäjä että kaikki niin ajattelee myös juuri hänen lapsestaan? Ja mielestäni on suorastaan röyhkeää lähettää vastaava kuva vauvasta, jos jollain on juuri lapsi kuollut/kärsinyt keskenmenon. Se joka sanoo vastaavassa tilanteessa, että "halusi vain ilahduttaa eikä tarkoittanut varmasti pahaa", niin ei kyllä tiedä ihmisten psyykestä yhtään mitään.

Jos meille käy joskus niin onnellisesti, että saamme joskus adoptiolapsen, niin en varmasti lähetä yhtäkään lapsenkuvajoulukorttia. Sen sijaan voisin kuvitella että lähettäisin lapsen itse askarteleman kortin. Vai olisiko jollain tarinaa siitä, että se ei kannata?

Homokeskustelusta ja homojen adoptio-oikeudesta

Olen viime aikoina miettinyt mediassa paljon esiintynyttä Homokeskustelua. En aio kertoa lyhyesti keskustelun sisältöä, sillä oletan että lukijani on sen katsonut itse ja tietää mistä puhutaan. Keskustelu liittyy läheltä myös blogini aiheeseen, koska keskustelussa käytiin läpi myös homojen oikeutta adoptioon.

Tämä blogikirjoitukseni saattaa olla osalle lukijoilleni arka aihe ja mietin tovin ennen kuin aloin kirjoittaa tätä. Olen etukäteen pahoillani, jos tämä sotii jonkun uskoa vastaan, mutta en voi kirjoittaa tätä ilman että viittaan jollain tasolla tässä Raamattuun. Tarkoitukseni ei ole väheksyä kenenkään uskoa. Minusta mediassa vellova keskustelu homojen oikeudesta on kuitenkin hyvä esimerkki monesta muustakin yhteiskunnallisesta ongelmasta ja siihen liittyvästä Raamatun tarkasta tulkinnasta ja ihmisten eriarvoisesta asemasta.

Vaikka tuo Homokeskustelu ei tuonut paljon uutta syvästi uskonnollisten ihmisten ja homojen väliseen kiistaan, se oli hyvin mielenkiintoinen koska vastakkain asettelu oli niin vahva. Ja vaikka yritin olla provosoitumatta, moni kommentti sai minut mietteliääksi.

En pidä siitä, että homot ovat vielä 2000-luvulla lain edessä eriarvoisessa asemassa kuin heterot. Raamattu kyllä sanoo, että homoseksuaalisuus on syntiä, mutta mielestäni nykyajan ihmisten ei pitäisi lukea sanasta sanaan kirjaa, jonka ihmiset ovat kirjoittaneet monta tuhatta vuotta sitten tai ainakaan tuomita muita sen mukaisesti. Myöskään sen jokaista lausetta ei mielestäni pitäisi pitää ainoana totena. Vaikka Raamatussa on paljon hyvää ja jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen uskoon ja siihen liittyviin arvoihin, niin silti minusta on tekopyhää sanoa, että esimerkiksi pappi joka siunaa homojen parisuhteen, tekee syntiä. Se joka niin sanoo, niin eikö silloin hän itse tee syntiä kun tuomitsee toisen?

Minusta yhteiskunnalla ja lainsäädännöllä ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mihin kukakin uskoo. Minusta papilla on oikeus olla vihkimättä homoparisuhteeseen, jos hänen oma henkilökohtainen usko sanoo niin, mutta yhtä hyvin liberaalipapilla pitää olla oikeus vihkiä saman parin avioliittoon kirkossa. "Kaikki ihmiset ovat lain edessä samanarvoisia" ei ole uskottava lause ennen kuin homoseksuaalisille on samat oikeudet yhteiskunnassa. On kirkon sisäinen asia miten henkilökohtaiset arvot jaetaan. On syytä kuitenkin huomata, että kirkkoon kuuluu paljon monen näkökulman omaavia henkilöitä, ei pelkästään niitä, jotka tulkitsevat Raamattua sanatarkasti.

Homojen adoptio-oikeus

Mitä homojen adoptio-oikeuteen tulee, asia ei ole mielestäni yhtä "helppo" kuin homojen vihkioikeus ja avioliitto, sillä nämä asiat pitää aina ajatella lapsen kannalta. Aikoinaan, kun en tuntenut adoptioon liittyviä asioita kovin hyvin, minusta homojen adoptio-oikeus kuulosti ihan hyvältä. Adoptioneuvonnan aikana jouduin miettimään tuota kysymystä mielessäni uudelleen eikä asia ei tuntunut enää niin yksioikoiselta. Mieleeni tulvi näitä tuttuja kysymyksiä: Mitä jos lasta kiusataan, entä millaisen roolimallin he saavat kun elävät ilman isää/äitiä? Entä miten ehjä sateenkaariperheen lapsi on kun tulee aikuisikään? Mietin onko tämä sittenkään hyvä juttu vaikka vastaan en kuitenkaan ollut.

Pitkän pohdinnan jälkeen olen kuitenkin siihen lopputulokseen, että vanhemmuus ei ole sukupuolesta kiinni. Niin kuin vanhemmuus ei ole kiinni iästä, taloudellisesta tilasta, vammasta tai biologisuudestakaan. Joskus nämä tuovat mukaan omat haasteensa, mutta se ei voi olla pelkkä itseisarvo. Samaa rakkautta ja huolenpitoa voi löytyä näissä kaikissa kodeissa. Ja toisin päin, yhteiskunnan hyväksymässä ideaalisessa perheessä kaikki voikin olla lumetta. Saati sellaisissa perheissä, joissa käytetään paljon päihteitä tai käytetään väkivaltaa.

Minusta Homokeskustelussa todettiin hyvin, että homojen adoptio-oikeudessa on todellakin kyse vain oikeudesta, eikä jokainen homo halua tai pystyä hakemaan "nyyttejä Kiinasta". Perinteisessä adoptiossa heteropariskunnat ja yksinhuoltajat tutkitaan perusteellisesti. Adoptioprosessi ei olisi varmasti ainakaan helpompaa homoilla kuin heteroilla eivätkä he varmasti lähtisi turhan helposti rankkaan adoptioprosessiin. Silti lain edessä heillä pitäisi olla yhtäläinen oikeus hakea adoptiota.

Tunnustuksia

Ihanaa hömppää, olen otettu, Rouva Makkonen on antanut tunnustuksen blogistani, kiitos siitä! Tunnustukseen kuuluu tehtäväksi kertoa seitsemän asiaa itsestään, sekä nimetä seuraavat beutiful bloggerit. On hieman vaikea valita tunnustuksia, sillä kaikki lukemani blogit ovat niin hienoja! Periaatteessa antaisin tunnustuksen kaikille, jotka olen lisännyt omaan blogilistaani.

Beatiful Blogger Award lähtee Rouva Makkoselle (nyt voit ylpeillä ainakin tuplatunnustuksesta :)), Lapsukselle ja Jalientylle



(päätin että näitä lähtee kolme vaikka vielä moni muukin sen olisi ansainnut :))

Ja tässä tunnustuksia:
1. Pidän kaikista hassunnäköisistä eläimistä
2. Tykkään kokeilla uusia makuja keittiössä
3. Olen surkea laulamaan
4. Rakastan kallioita ja käppyrämäntyjä
5. Aamupalan syön melkein aina vasta töissä
6. Minua on huijattu Roomassa
7. En pidä koppavista ja ylimielisistä ihmisistä