Pelkoja

Adoptioneuvonnan aikana adoptiolasten henkiset ja fyysiset ongelmat, sairaudet ja mahdolliset hurjat taustatekijät pelottivat minua. Pystyisimmekö me todellakin kasvattamaan hyvin vaikeita asioita kohdanneen lapsen joka on kasvanut erilaisessa kulttuurissa kun omamme ja olemmeko riittävän vahvoja tukemaan häntä aina asioissa jotka ovat meille vielä vieraita. Adoptiolapsi on todennäköisesti kokenut lyhyen elämänsä aikana niin rankkoja asioita, että voin niitä vain kuvitella. Omat vaikeat kokemukseni ovat väistämättä täysin erilaisia kun hylätyn lapsen varhaiset kokemukset. Mietin, että onko meillä edes oikeutta tuoda lapsi toisesta kulttuurista meidän perheeseen ja ottaa hänet omaksi lapseksemme.

Aika, niin kliseiseltä se kuulustaakin, kuitenkin laimentaa joitain pelon tunteita ja tuo uutta perspektiiviä asioihin. Miettimällä asioita monelta eri kannalta ja hankkimalla niistä lisätietoa on helpompi prosessoida niitä omassa päässään. Sen jälkeen asiat saattavat tuntua paljon hallittavimmilta. Monet sairaudet ovat hoidettavissa ja kiintymissuhdeongelmat voivat parantua ajan kanssa. Ja harvoin kaikki on aina vain rankkaa vaan useimmissa asioissa löytyy myös iloa. Ja kun adoptiolasta niin kovasti toivoo, niin lopulta nämä omat pelot alkavat tuntumaan merkitsemättömiltä. Taustatekijöihin liittyvien pelkojen paikalle kasvaa vahvuus siitä että tätä minä haluan ja tähän minä pystyn. Ja lopulta halu tehdä kaikkensa että voisi antaa tasapainoisen kodin lapselle, johon hän kokee kuuluvansa, ylittää kaiken muun. Uskon siihen että elämä itsessään muokkaa meitä kaikkia ja ihmisillä on tapa sopeutua melkein mihin tahansa tilanteeseen.

Silti en pääse kokonaan eroon adoptioon liittyvistä peloista vaikka taustaan liittyvät pohdinnat on jo jätetty tulevaisuuteen sillä ne ovat sitten sen ajan murhe. Tausta on joka tapauksessa kiinteä osa lasta ja sen kanssa eletään, on tilanne mikä tahansa. Mutta entä jos tämä monien vuosien odotus onkin ollut vain turhaa? En voi välillä olla miettimättä sitä, että mitä jos emme saakaan tuota kauan toivottua lasta ollenkaan. On päiviä, jolloin mieleni on tyyni ja varovaisen toiveikas, mutta välillä epäusko valtaa mieleni. Meillä on kuitenkin normaalia suurempi todennäköisyys että hakemuksemme hylätään diagnoosini takia. Vaikka itse sanonkin, että ihmisillä on käsittämätön kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin, niin lapsettomuuden tilaan en vain tahdo sopeutua.