perjantai 25. helmikuuta 2011

Pelkoja

Adoptioneuvonnan aikana adoptiolasten henkiset ja fyysiset ongelmat, sairaudet ja mahdolliset hurjat taustatekijät pelottivat minua. Pystyisimmekö me todellakin kasvattamaan hyvin vaikeita asioita kohdanneen lapsen joka on kasvanut erilaisessa kulttuurissa kun omamme ja olemmeko riittävän vahvoja tukemaan häntä aina asioissa jotka ovat meille vielä vieraita. Adoptiolapsi on todennäköisesti kokenut lyhyen elämänsä aikana niin rankkoja asioita, että voin niitä vain kuvitella. Omat vaikeat kokemukseni ovat väistämättä täysin erilaisia kun hylätyn lapsen varhaiset kokemukset. Mietin, että onko meillä edes oikeutta tuoda lapsi toisesta kulttuurista meidän perheeseen ja ottaa hänet omaksi lapseksemme.

Aika, niin kliseiseltä se kuulustaakin, kuitenkin laimentaa joitain pelon tunteita ja tuo uutta perspektiiviä asioihin. Miettimällä asioita monelta eri kannalta ja hankkimalla niistä lisätietoa on helpompi prosessoida niitä omassa päässään. Sen jälkeen asiat saattavat tuntua paljon hallittavimmilta. Monet sairaudet ovat hoidettavissa ja kiintymissuhdeongelmat voivat parantua ajan kanssa. Ja harvoin kaikki on aina vain rankkaa vaan useimmissa asioissa löytyy myös iloa. Ja kun adoptiolasta niin kovasti toivoo, niin lopulta nämä omat pelot alkavat tuntumaan merkitsemättömiltä. Taustatekijöihin liittyvien pelkojen paikalle kasvaa vahvuus siitä että tätä minä haluan ja tähän minä pystyn. Ja lopulta halu tehdä kaikkensa että voisi antaa tasapainoisen kodin lapselle, johon hän kokee kuuluvansa, ylittää kaiken muun. Uskon siihen että elämä itsessään muokkaa meitä kaikkia ja ihmisillä on tapa sopeutua melkein mihin tahansa tilanteeseen.

Silti en pääse kokonaan eroon adoptioon liittyvistä peloista vaikka taustaan liittyvät pohdinnat on jo jätetty tulevaisuuteen sillä ne ovat sitten sen ajan murhe. Tausta on joka tapauksessa kiinteä osa lasta ja sen kanssa eletään, on tilanne mikä tahansa. Mutta entä jos tämä monien vuosien odotus onkin ollut vain turhaa? En voi välillä olla miettimättä sitä, että mitä jos emme saakaan tuota kauan toivottua lasta ollenkaan. On päiviä, jolloin mieleni on tyyni ja varovaisen toiveikas, mutta välillä epäusko valtaa mieleni. Meillä on kuitenkin normaalia suurempi todennäköisyys että hakemuksemme hylätään diagnoosini takia. Vaikka itse sanonkin, että ihmisillä on käsittämätön kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin, niin lapsettomuuden tilaan en vain tahdo sopeutua.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

mua ei huoleta yhtään tulevan ado-lapsen mahdollinen käytösongelma, kun niitä näyttää olevan ihan roppakaupalla sukulaisten ja ystävien bio-lapsissakin. Uhmaikä alkanut 2v ja jatkunut murrosikään ja varhaisaikuisuuteen asti. Karjumista, varastelua, haistattelua, suurta vihaa, huumeita ja katkeruutta...

Adolapsen vanhempaa auttaa positiivinen mieli ja huumorintaju. Rakasta lasta sellaisena kuin hän on. Panosta yhdessäoloon äläkä vaadi lapselta liikoja. Älä odota lapsesta mitään. Anna hänen itse näyttää millainen hän on...

Älä turhia murehdi. Ei ne ongelmat ole toiselta planeetalta :)

paljon voimia. Tiedän miten uuvuttavaa ja rankkaa on odottaa...Synkkiä päiviä on mutta sekaan mahtuu myös aivan mahtavia päiviä...:) :) Kevät tuo aina elämään jotain uutta :)

Green Turtle kirjoitti...

Kiitos kannustavasta viestistä ja viisaista sanoista! Onhan se totta että adoptiolapsi on lapsi siinä missä muutkin, oma persoonansa iloineen ja suruineen, eikä etukäteen murehtiminen auta ketään.

Anonyymi kirjoitti...

Lapsessa on AINA riski, olipa hän biologinen tai adoptoitu. Itse asiassa tavallaan uskon kaiken varoittelupuheen - niin viisasta kuin se tavallaan onkin - myös vääristävän tätä ja luovan vastakkainasettelua tyyliin "täydellinen, kiltti ja suloinen biolapsi - kamala, käytöshäiriöinen adolapsi". Useimmat lapset ovat kai sekoituksia, heissä on hyviä ja huonoja piirteitä ihan kuin meissä aikuisissa.

Hassua muuten että tasapainoisin tuntemani ystävä on tänne Suomeen 2,5 vuotiaana adoptoitu... ;) Nyt tietysti jo aikuinen ja varhaisessa keski-iässä.

Tsemppiä & jaksamista teille! Varmaan tuo diagnoosi-jännitys luo paineen adoptio-odotukseen. Tavallaan on outoa että lapset pidetään mieluummin vaikka lastenkodissa kuin annettaisiin vanhemmille joista toisella on vaikka joku lievä sairaus. Ihan kuin biolapsia ei syntyisi sairaille vanhemmille!

T. Neiti Nimetön

Green Turtle kirjoitti...

Totta, eihän ikinä tiedä millaisen lapsen saa vaikka hänet itse synnyttäisikin. Joka tapauksessa lapsella on aina oikeus perheeseen jossa hänet hyväksytään ja rakastetaan ehdoitta, on lapsi sitten biologinen tai adoptoitu, kiltti tai vaikeakin.

Kiva kuulla, että pienenä Suomeen tuotu ystäväsi on hyvin tasapainoinen aikuinen :)