tiistai 14. syyskuuta 2010

Tunnustuksia

Ihanaa hömppää, olen otettu, Rouva Makkonen on antanut tunnustuksen blogistani, kiitos siitä! Tunnustukseen kuuluu tehtäväksi kertoa seitsemän asiaa itsestään, sekä nimetä seuraavat beutiful bloggerit. On hieman vaikea valita tunnustuksia, sillä kaikki lukemani blogit ovat niin hienoja! Periaatteessa antaisin tunnustuksen kaikille, jotka olen lisännyt omaan blogilistaani.

Beatiful Blogger Award lähtee Rouva Makkoselle (nyt voit ylpeillä ainakin tuplatunnustuksesta :)), Lapsukselle ja Jalientylle



(päätin että näitä lähtee kolme vaikka vielä moni muukin sen olisi ansainnut :))

Ja tässä tunnustuksia:
1. Pidän kaikista hassunnäköisistä eläimistä
2. Tykkään kokeilla uusia makuja keittiössä
3. Olen surkea laulamaan
4. Rakastan kallioita ja käppyrämäntyjä
5. Aamupalan syön melkein aina vasta töissä
6. Minua on huijattu Roomassa
7. En pidä koppavista ja ylimielisistä ihmisistä

lauantai 11. syyskuuta 2010

Adoption kriteerit ja etiikkaa

Adoptiossa saa kuulla kyllästymiseen asti lapsen edusta ja niin se pitääkin olla. Adoptiolapselle haetaan vanhempia eikä toisin päin.

Mutta mikä on sitten lapsen etu? Välillä tuntuu, että mahdollisille adoptiovanhemmille asetetut odotukset eivät kohtaa lapsen edun kanssa. Olen varma siitä että lapsen vuosia kestävä odotus ei ole kenenkään etu. Lapset odottavat lastenkodissa tms ilman perhettä ja tulevat vanhemmat pyörivät heittosäkkeinä byrokratian kiemuroissa. Sosiaalintyöntekijät ylikuormittuvat töistä kun tavallisten töiden lisäksi he saavat hoitaa vielä jatkolupia lupien jälkeenkin.

Onhan se hyvä että adoptiovanhemmille tehdään seula. On lapsen etu, että vanhemmat ovat täysjärkisiä ja ovat siinä kunnossa, että pystyvät hoitamaan lastaan. Olen kuitenkin pöyristynyt Helmen kirjoituksesta, jossa sanotaan, että vaikka syöpä on voitettu, kotiselvitystä ei kuitenkaan voida tehdä ennen kuin syövän 5 vuoden "karenssiaika" on umpeutunut. Tuon logiikan johdosta nimimerkin adoption kokonaisaika olisi n. 10 vuotta. Minusta tuossa pitäisi olla joku ajatus, että adoptioprosessin saisi aloittaa ainakin Suomen puolella kuin muutkin, ja kohdemaat sitten päättävät jatkosta. Kun lapsen olisi aika tulla, niin silloin pitäisi vielä varmistaa erikoislääkäriltä että kaikki on kunnossa ja mahdollinen karenssiaika täynnä. Mahdollisesti adoptioluvankin voisi saada, mutta siinä voisi olla ehto, että tietyn päivämäärän jälkeen lapsen voi vasta saada. Mutta byrokratiassa ei taideta ymmärtää tuollaista logiikkaa, kaikki on vain pino papereita.

Kun adoptiohakijat kuluttavat voimiaan odottaen lasta jota ei välttämättä koskaan tule, niin odotuksesta tulee elämää. En usko että tietyn odotusajan ja pohdintojen jälkeen "vanhemmuusgeeni" paranee ja lapsi saisi paremmat vanhemmat. Ainakaan itse en koe olevani yhtään enemmän tai vähemmän valmis ottamaan vastuuta adoptiolapsesta ja rakastamaan häntä kuin heti neuvonnan jälkeenkään. Ratkaisuni on ollut koko ajan täysin selvä ja kaipuu lapseen on ollut koko ajan ihan yhtä suuri.

Aina löytyy niitä ymmärtäjiä, jotka kuitenkin haluaisivat karsia hakijoita vielä lisää ja laittaa hakijat "paremmuusjärjestykseen" kuten Helmen kirjoituksen kommenteissakin voi havaita. Hakijoita on paljon ja kaikki kontaktit ovat niin pahasti ruuhkautuneet että nopeasti voisi ajatella, että helpoimmalla päästään kun hakijoista otetaan vaan kermat päältä ja jätetään "huonot" hakijat nuolemaan haavojaan ja samalla saadaan jonot lyhyemmäksi. Mutta miten pitkälle voidaan mennä?

Jos laitetaan rinnakkain perusterve pariskunta ja sitten toinen pariskunta, jolla toisella on ollut sairaus/hoitoa tarvitseva sairaus, niin tietenkin perusterve pariskunta on parempi vaihtoehto. Vai onko? Mihin jää henkilön muut ominaisuudet jos hänet luokitellaan pelkästään aikaisempien sairauksiensa mukaan? Mitä sanoisi lapsi? Ne jotka näin mustavalkoisesti haluavat ajatella, niin mitäköhän he ajattelisivat kun yhtäkkiä joutuisivat itse samaan tilanteeseen, sille meille jokaiselle tapahtuu joskus yllättäviä asioita. Jos tällainen tilanne oikeasti tapahtuisi, niin en usko, että he haluaisivat, että ympäristö luokittelisi heidät vain diagnoosin perusteella. Mielestäni heitä ei sen takia pitäisi automaattisesti karsia, koska lapsen etu on niin paljon muutakin.

Minulla on oma lehmä ojassa. Olen juuri se henkilö, joka monen mielestä pitäisi jättää jonon hännille ja sen vuoksi olen myös joutunut perustelemaan olevani kelpo vanhempi ehkä enemmän kun keskimäärin hakijat yleensä. En sosiaalityöntekijälle, mutta lautakunnalle joka näkee minut vain papereissa. Jos niitä vain katsoo, olen yhtä diagnoosini kanssa, koodi Kelakortissa ja lääkärin sotkuinen käsiala resepteissä. Minä olen myös se, joka olin ensin tavallinen ja terve, mutta maailma tuli väliin.

Lopulta olemme kaikki kuitenkin vain ihmisiä, henkilöitä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Diagnoosien kanssa tai ilman. Mielestäni adoptiossa pitäisi aina katsoa kokonaisuuksia, ei yksittäisiä asioita. Mutta onneksi joskus järjestelmässä niin tehdäänkin. Joskus sosiaalityöntekijät osaavat lukea rivien välistä ja antavat meille ei-niin-täydellisille mahdollisuuden.