Yksi adoptio-odottajan raskaimmista asioista on minusta se, että lapselle ei ole vuoronumeroa eikä takuuta siitä että tuleeko lasta koskaan. Toisten lapsiesitykset tuovat lohtua, koska ne kertovat adoptiojonojen liikkuvan, mutta toisaalta ne saattavat myös tuoda lisää paineita omasta tilanteesta. Silloin kun itseään reilusti aikaisemmin adoptioprosessin aloittanut hakija saa lapsitiedon, tulee väkisinkin mieleen että miksi me emme kelpaa vaan joudumme edelleen odottamaan, ehkä ikuisesti.
Olen kuullut monen jo adoptiolapsen saaneen kertovan, että lapsi oli matchatty selkeästi juuri oikeaan perheeseen ja että lapsi tuntuu juuri oikealta. Palvelunantaja kertoo, että lapselle etsitään sopivaa perhettä, siksi adoptiolapsella ei ole vuoronumeroa ja kovasti kaikki painottavat että lapset eivät tule järjestyksessä. Mutta mitkä ovat nämä maagiset kriteerit lapsien ja vanhempien yhdistämisessä? Miksi toiset perheet saavat lapsitiedon toisia nopeammin? Onko niin että parhaat hakijat saavat parhaat lapset ensin?
Odotusahdistuksessani aloin tutkia löytyykö netistä mitään matchaykseen liittyvää materiaalia ja löysin lopulta mielenkiintoisen artikkelin
Answering a call, jossa kerrotaan best practices-tyylisiä ohjenuoria siitä miten lapsi ja perhe saatetaan yhteen. Artikkelissa kerrotaan mm matchayksen historiaa ja nykykäytäntöjä. Artikkelin mukaan aikoinaan matchayksen tärkeimpinä kriteereinä pidettiin fyysisiä ominaisuuksia kuten rotua, ihon väriä, pituutta ja hiusten väriä, myös äly on ollut tärkeässä roolissa ja uskonto on ollut jopa tärkein kriteeri. Silloin ei tullut mieleenkään että valkoinen pariskunta olisi ottanut ”vääränvärisen” lapsen. Nykyään matchaykseen on tullut käyttöön uusia menetelmiä ja fyysisten ominaisuuksien sijaan pidetään tärkeimpinä mm. vanhempi-lapsi yhteensopivuutta, henkilökohtaisia vahvuuksia, elämäntapaa, lapsen erityistarpeita ja perheen odotuksia. Suvaitsevaisuus erilaisiin käytöksiin, joustavuus ja realistiset toiveet lapsesta ovat artikkelin mukaan avainsanoja. Myöskään hakijan vammaisuus tai yksinhuoltajuus ei vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi.
Kuulostaapa hienolta, eivätkö täydellisimmät vanhemmat saakaan adoptiolapsia nopeimmin? Onko sittenkin niin että adoptiohakijan ei tarvitsekaan olla täydellinen, vaan hyvä hakija on kokenut myös vastoinkäymisiä ja selviytynyt niistä ja on riittävän joustava? Artikkelin mukaan näin on. Kaikki lapset ovat samanarvoisia eikä lapsia voi laittaa paremmuusjärjestykseen ja sen takia myöskään adoptiomatchayksessä ei mielestäni pitäisi laittaa lapselle eikä hakijalle leimaa otsaan ”huono lapsi koska huonot vanhemmat odottivat sinua niin kauan” vaan puhua kaikista adoptiolapsista samanarvoisina.
Jos siis unohdetaan hakijoiden ja lasten paremmuusjärjestys, niin miten ihmeessä sitten matchays lopulta tapahtuu? Miten esimerkiksi tuo utopistiselta kuulostava vanhempi-lapsi yhteensopivuus ja elämäntapa testataan jos lapsi asuu toisella puolella maailmaa lastenkodissa ja hakija puolestaan muutama rivi tekstiä kotiselvityksessä? Periaatteessa tuo yhteensopivuus kuulostaa hienolta, musikaalinen hakija matchataan musiikista tykkäävään lapsen kanssa, vilkas lapsi puolestaan urheilulliseen perheeseen ja käytösongelmainen lapsi perheeseen joka on hyvin kärsivällinen. Hmm, näinköhän? Ehkä myös se lapsi joka ei ole koskaan musiikista kuullut kokee musiikillisen herätyksen sopivassa perheessä ja toisaalta se alun perin musikaalinen lapsi ei myöhemmin olekaan siitä kiinnostunut. Hakijakin voi periaatteessa kertoa sosiaalityöntekijälle neuvontavaiheessa mitä haluaa ja nämä vuosien takaiset tekstit jäävät elämään omaa elämäänsä toisella puolella maailmaa. Siellä kohdemaan adoptiovastaava lukee hakijoiden kotiselvityksen ja muodostaa kuvan perheestä, sitten lukee lapsen todennäköisesti kovin puutteelliset tiedot ja matchaa. Ehkä tutkii kovin tarkasti, ehkä hutiloi. Ehkä onnistuu, ehkä ei.
Vaikka kuinka puhutaan että matchays on tarkkaa puuhaa, epäilen. Lastenkotilapsista kuten muistakaan lapsista ei välttämättä pysty sanomaan pienenä millainen hän tulee olemaan myöhemmin, joten uskon että matchays on paljolti arpapeliä vaikka perheet kokisivatkin että lapsi on tullut oikeaan perheeseen. Uskon että matchays on paljon sattuman, Jumalan, Merenhengen ja adoptiotyöntekijöiden ”mustatuntuu”-fiilistä ja siten tavallista paperityötä vain. Onnellinen on se, joka kokee ja tuntee että valinta oli oikea.
“Many willing families are already available
and interested in being adoptive parents, but
agencies are ruling them out on the basis of reasons
that may be more important to the social
worker than the child.”