Toinen kierros

Näiden kaikkien adoptio-odotusvuosien aikana suurin osa kavereista on alkanut odottaa esikoistaan ja nyt jo iso osa odottaa jo toista lastaan tai sen ovat jo saaneet. Kohtalon ivaako vaan se, että kun aloitimme prosessin, minulla ei tainnut olla vielä montakaan kaveria, jotka olisivat edes haaveilleet ensimmäisestä skidistä. Kun noita pystymahoja alkoi tupsahtaa näkyville monta vuotta sitten, niin se teki mut melkein joka kerta aluksi surulliseksi. Ja kateus, tuo alhainen tunne iski kasvoihin ja kysyi miksi muiden elämä on niin helppoa ja mun pelkkää taistelua: sairautta ja sen seurauksena lapsettomuutta.

En ole kuitenkaan katkera vaan olen oppinut paljon. En myöskään ole oikeastaan koskaan ajatellut niin, että lapseni pitäisi olla minun biologisesti eli raskaus sinänsä ei tehnyt tuota surun tunnetta. Minusta adoptio on aina ollut ihan yhtä hyvä tapa perustaa perhe kuin itse synnyttäminen. En ymmärrä naisia, jotka kovaan ääneen kertoo sitä että nainen on nainen vasta kun on synnyttänyt. Minusta tuossa yritetään kertoa että on parempi kuin muut ja se jos joku on minusta yököttävää. Tuon surun enemmänkin toi toisten elämän helppous tai enemmän oman tilanteen vaikeus. Ja usein suru helpotti vasta kun asiasta oikeasti voitiin keskustella asioiden oikeilla nimillä ja tuo raskaana oleva ymmärsi minunkin tilanteen. Vasta silloin pystyin itsekin iloita toisten raskausuutisista. Aina ei ymmärrystä molemmin puolin tapahtunut ja olen läheisen ystävän sen vuoksi menettänyt. Se on myös surullista.

Toinen kierros tuntuu helpommalta. Adoptioprosessin alussa kaikki oli epävarmaa ja välillä hyvinkin epätoivoista mutta tällä hetkellä on toivoa. Mutta on tähän kaverien toiseen kierrokseenkin mahtunut ihmettelyäkin. Vähän aikaa sitten minulle tuli tekstiviesti vanhalta ystävältä, jossa hehkutettiin pikkupojan syntymää, naisen toinen. Olin ällikällä lyöty: en tiennyt että kyseinen kaveri oli edes raskaana! Siinä jäi aamupuuro syömättä kun vollotin miehen kainalossa, että enkä ole edes sen arvoinen että mulle kerrotaan noin isosta asiasta. Kun rauhoituin, ymmärsin onnitella uuden perheenjäsenen johdosta mutta sarkastisesti lisäsin että ajattelit sitten yllättää. Kaveri siinä sitten kysyi, että eikö mulle ole kertonut.

Onneksi aina uutiset eivät kuitenkaan tule näin. Kävin viikko sitten ulkomaalaisen kaverini luona jolla on pari vuotias tyttö. Tuo pieni tyttö muisti mut edelliseltä kerralta ja toisteli mun nimeä vieraalla kielellä koko ajan ja teki hassuja ilmeitä. Aivan mainio tuo pienokainen, hän vei melkein sydämeni! Vähän näytti siltä että kaveri olisi vähän "lihonnut" ja kaveri pian kertoikin että hän odottaa jo toista lastaan. Sama kaveri oli edellisen tapaamisen yhteydessä kysellyt multa paljon meidän adoptioprosessin etenemisestä ja sanonut mulle niin uskomattomat sanat: Musta tuntuu että te onnistutte ja susta tulee ihana äiti! Ihanuudesta en tiedä, mutta tuntuu mahtavalta kun joku kannustaa. Innolla odotan myös tuota kaverin toista pienokaista!

Sanoisin, että pienet asiat merkitsevät ja määrittelevät miten onnellinen voi olla toisten lapsitiedoista. Tämä on vähän kinkkinen juttu sinänsä, koska ymmärrän sen, että ne kaverit jotka ovat tulleet raskaaksi helposti, enkä ole ollut mielettömän onnellinen heidän puolestaan, hekään eivät ehkä halua olla onnellisia minun puolestani tai olla edes tekemisissä. Heillä on oma elämä elättävänä pienokaisen kanssa joka on (toivottavasti) heille tärkein asia maailmassa. Mutta silti minusta kaikkein ikävintä on se, jos joku yrittää olla liikaa varuillaan lapsettomien kanssa. En nyt tarkoita että mitä tahansa kannattaa möläyttää mutta jos ei koskaan uskalla kysyä/kertoa, niin ei siitä mitään tule, ei ainakaan kestävää ystävyyttä. En tiedä unohtiko tuo kaveri oikeasti kertoa minulle raskaudestaan vai oliko tuo tarkoituksellista, mutta ei tuo minusta kovin luottamusta herättävää ole. Minusta on parempi kuitenkin sanoa vaikka jotain tyhmää ja tajuta se ja pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilanne kun vaan pitää etäisyyttä. Sillä kukaan ei ole täydellinen. Iso osa asioista voi kuitenkin korjata jos on vaan tarpeeksi halua siihen.

Paperien keräämisestä

Odotusaika kotiselvityksestä siihen että saa ruveta keräämään papereita kohdemaahan, tuntuu äärettömän pitkältä. Kun paperit on vielä Suomessa niin tietää että mitään ei voi tapahtua, ei ainakaan mitään positiivista yllätystä. Prosessin odotusaika Suomen puolella tuntuu niin turhauttavalta, joskus suorastaan älyttömältä. Jonossa odottelu on ymmärrettävää koska hakijoita on niin paljon, mutta joskus siinä reiluus on kaukana. Mutta näin viisaat ihmiset asian sopineet ja siihen on vaan tyydyttävä. Joihin asioihin ei vaan itse voi vaikuttaa ja melkein koko adoptioprosessi on pääosin tällainen asia.

Kun sitten tuo lupa paperien keräämiseen tuli, tunne oli mainio! Tuon jälkeen kyllä stressihormoni rupesi jylläämään, koska niin monta asiaa piti yhtäkkiä tehdä ja niin monta asiakirjaa tuli täyttää. Kuitenkin tämä vaihe oli pitkästä aikaa adoptioprosessissa sellainen, johon itse saattoi jonkin verran vaikuttaa. Viimeksi tällainen vaihe oli adoptioneuvonta, silloin saattoi vaikuttaa itse ainakin siihen millaista kuvaa sosiaalityöntekijälle antaa. Mutta kotiselvityksen jälkeen oltiinkin taas tyhjän päällä, monta vuotta pelkästään turhauttavaa odotusta. Mutta sitten kun lupa asiakirjojen keräämiseen tuli, saattoi vihdoinkin taas itse vaikuttaa prosessiin edes hieman. Ainakin saattoi valita millaisia valokuvia valitaan ja lähetetään kohdemaahan, millainen oma kirje kirjoitetaan sekä miten nopeasti hoidetaan viralliset asiat. Päätimme että meidän toimesta asiat eivät mene tässä kohdassa hitaasti ja laitoimmekin asiat täydellä höyryllä eteenpäin kun tuo lupa tuli. Saimmekin paperit kerätyksi meidän mielestä melko nopeasti. Ja kun paperit vietiin palvelunantajalle, niin ei mennyt enää montaa päivää kun kohdemaa oli vastaanottaneet meidän paperit.

Valokuvien ottaminen ja valitseminen tuotti kyllä vähän pään vaivaa. Digikuva-aikoina ei ole ongelmaa kuvien määrästä eikä laadusta vaan enemmänkin siitä että millaisia kuvia kovalevy on tulvillaan. On kuvia matkoista, luonnosta sekä kavereista. On rentoja hassuttelukuvia sekä juhlakuvia. Mutta makrokuva sudenkorennosta, ilmeilykuva sohvan nurkasta tai minä lyhyessä kesämekossa pyramidin edessä ei taida ole tarpeeksi edustava. Eikä mies kalja-pullojen ympäröimänä polttareissa. Turvauduimmekin aika monessa kuvassa poserauskuviin jotka oli otettu juuri näitä asiakirjavalokuvia varten. Vaikka olenkin yleensä sitä mieltä että poserauskuvat ovat aika tylsiä. Aidoimmat kuvat saadaan ehdottomasti silloin kun kuvassa olevat henkilöt eivät tiedä että heitä kuvataan. Jonkinlainen kuvapaketti saatiin kuitenkin aikaiseksi mutta en yhtään osaa sanoa ovatko ne tarpeeksi edustavia. Ei ole vertauskohtia millaisia kuvia yleensä ihmisillä on.

Oman kirjeen kirjoittaminen kohdemaahan ei myöskään ollut helppoa. Tai ei se ollut myöskään kovin vaikeata koska kirjoitimme ihan fiilispohjalta mutta kyllähän sitä joutui miettimään, että ei tulisi sanotuksi mitään tyhmää. On kuitenkin kyse siitä niin isosta asiasta kuin lapsesta. Ja kirjoittaisi miten hienosti/huonosti tahansa niin eihän sitä koskaan tiedä millainen vastaanottaja on ja mitä hän arvostaa.

Olivat sitten asiakirjat hyviä tai huonoja, joka tapauksessa niistä tuli meidän näköisiä. Eikä niitä voi enää muuttaa ja vaikka voisikin niin tuskin niistä tulisi myöhemmin erinäköisiä. Mutta mitenköhän paljon oikeasti kotiselvitys ja omat asiakirjat oikeasti vaikuttaa lapsitietoihin? Palvelunantajan tiedon mukaisesti lapsitieto ei tule järjestyksessä vaan aina etsitään lapselle sopivat vanhemmat mutta kuitenkin papereita katsotaan suunnilleen aikajärjestyksessä. Mitenköhän paljon merkitystä on siihen kuinka erilaiset paperit on toisiin verrattuna?

Adoptio mediassa

Käteeni osui eilen vanha Anna-lehti, helmikuun 2010 numero. Artikkelissa kerrottiin perheestä, jotka olivat saaneet adoption kautta veljekset Etiopiasta. Artikkeli oli mukava ja lämminhenkinen ja siitä jäi hyvä mieli, mutta jäin ihmettelemään infolaatikkoa, mikä oli artikkelin marginaalissa. Siinä sanottiin, että adoptioprosessin kesto on 2-4 vuotta. Perhe oli saanut veljekset kahdessa vuodessa, mutta se ei tarkoita sitä että adoptioprosessi kestäisi nykyään tuon verran. Vai kuka oikeesti saa lapsen nykyään niin "nopeesti" kun kansainvälisessä adoptiossa pelkästään Suomen puolella jonotellaan jo reilusti enemmän kuin kaksi vuotta? Ja sitten sen jälkeen odotellaan ulkomailla toinen puoli.Vai onko todellakin vielä sellaisia kuntia joissa alkupaperien lähettämiseen adoptiolupaan kestää todellakin alle vuoden? Mä ainakin kun olen kuvitellut että nykyään prosessi kestää minimissään tuon 4 vuotta. Tai taitaa mahdollisuus saada sn-lapseen tulla nopeammin kun 4 v?

Toinen mikä usein mediassa mietityttää, on adoption hinta. Niin kuin tuossa infolaatikossakin. Musta on jotenkin hassua että aina kun adoptiosta puhutaan, puhutaan hinnasta mutta usein ei perustella sitä millään. Kerrotaan vaan suuri summa. Tuon myötä asiaa tuntematon voi kuvitella että lapsia ostetaan, että lapsella olisi hintalappu. Itsekin kuvittelin aikoinaan ennen adoptioprosessia, että itse palvelumaksu olisi paljon suurempi. Vaikka suurin osa "hinnasta" tulee kuitenkin hakumatkasta ja siihen liittyvistä kustannuksista ja loput ihan tavallisia palvelumaksuja jotka ovat ihan loogisia ja virkatodistuksista sun muista (onhan noita tietty rassaavaa kerätä ja tuleehan niillekin turhan iso potti kaikkineen). Mutta matkan hinta minusta on kuitenkin vähän eri asia. Jollekin tuo matka voi olla pakollinen paha, mutta jollekin varmasti myös ihana kokemus ja minusta sitä ei voi laskea vaan yhteen muiden kanssa.

En tietenkään yritä sanoa, että on samantekevää paljonko adoption maksaa. Onhan adoptioon kuluva raha iso ja perus biolapsen saaja ei yleensä joudu pulittamaan semmosia summia ja laittaahan se tietty ihmisiä eri arvoiseen asemaan. Ja kyllähän adoptio- ja biolapsen saaminen pitäisi olla samanarvoista ja sitä pitäisi tukea samalla tavalla yhteiskunnassa. Mutta olisi vaan mukavaa, kun olisi paremmin kerrottu, että lapselle ei todellakaan ole hintaa.

Pieniä ymmärryksen rippeitä

Adoptioprosessin aikana olen monta kertaa pettynyt vanhojen ystävien tapaan ottaa vastaan adoptiolapsen odottamiseen ja lapsettomuuteen liittyviä asioita. Taannoin kerroin ystävälleni adoptioneuvontakäynnistä jossa käsiteltiin rasismia. Mietin ääneen mitenköhän rankkaa lapsella myöhemmin olisi kun hän kohtaisi rasismia ja mitenköhän sen kanssa pitäisi toimia. Kaverini vastasi nyrpeänä: "Nykyään Suomessa on niin paljon erivärisiä ihmisiä, että kansainväliselllä adoptiolapsella ei varmasti ole mitään ongelmia nykymaailmassa että ihan turha miettiä tuommoisia" ja vaihtoi aihetta.

Ehkä on turha miettiä vielä. Tämä ystävä näki yhden näkökulman mutta ei halunnut miettiä muuta. Eihän asia ole itselleen ollenkaan ajankohtainen. Ehkä vika on vain minussa, kun odotan läheisiltäni enemmän. Että voidaan puhua muustakin kun työstä ja mukavasta vapaa-ajasta. Varsinkin vanhimpien ja lähempien kavereiden kanssa luulisi että muustakin voi puhua. Luulen että ystävyys on sitä, muun muassa. Mutta olen ollut monta kertaa väärässä.

Mutta onneksi välillä sitten saa yllättyä positiivisesti. Voi käydä niin että joku, jota ensimmäisenä ei tulisi mieleen, saattaakin olla henkilö, jonka kanssa pääsee samalle aaltopituudelle tässäkin aiheessa. Tapasin vanhan työkaverin, jonka kanssa kahvitellaan melko harvoin. Hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, mutta hän ei todellakaan ole ihminen, joka paijailee jokaista lasta ja pitää jokaista lasta automaattisesti ihanana. Enemmänkin henkilö, joka ei tykkää lapsista (niin hän sanoi aikoinaan), mutta "oma on varmasti eri asia".  Hän sitten sai lapsen, ensi yrityksellään. Ja ihme ja kumma, minulle tuo ei ollut kova paikka. En osaa sanoa mistä johtuu, että joidenkin raskausuutiset ovat minulle neutraaleja tai jopa voin olla onnellinen heidän puolesta kuten tässäkin tapauksessa. Jostain syystä hänelle oli helppoa puhua myös adoptioon liittyvistä tuntemuksistani. Keskustelun aikana hän sanoi mulle että "ymmärrän täysin miltä susta tuntuu". Ensimmäistä kertaa joku sanoi nämä sanat. Eihän hän tietenkään voi ymmärtää täysin, mutta minulle riitti, että hän kuunteli ja yritti ymmärtää eikä vaihtanut aihetta.

Ehkä lapseton ja adoptio-odottaja voi joskus löytää ymmärrystä muualtakin kuin vertaistukiryhmästä, jopa bio-lapsellisten keskuudesta.  Joskus on vaan vaikea löytää sitä, jonka kanssa voi oikeasti keskustella näistä asioista, välillä tuntuu että nämä uskotut ystävät eivät olekaan niitä ymmärtäjiä ja toisinpäin. Ehkä nämä kaverit joiden kanssa ollaan leikitty leikkejä tarhasta lähtien, ei välttämättä ole se paras ymmärtämään näitä adoptio-odotuksen tuntoja. Vaikka onhan se vähän surullista jos monen vuodenkymmenen vuoden ystävyys heikkenee sen takia, että kumpikaan ei enää ymmärrä toisiaan. Mutta ehkä joskus on hyvä päästä myös irti.

Aika

Aika on kumma juttu. Välillä se kuluu niin nopeasti ja välillä niin tuskastuttavan hitaasti. Varsinkin adoptioprosessissa lähellä tiettyä kiintopistetta aika tuntuu pysähtyvän. Aika juuri ennen adoptioneuvontakäyntiä, adoptioluvan odottelu tai paperien keräämisen luvan odottelu taitaa olla kaikkein ikävintä tässä prosessissa. Kun yhdestä kiintopisteestä pääsee eteenpäin, voin ehkä taas hieman rauhoittua.

Mutta en nyt. Miksi kukaan ei edes soita! Voisin edes pikkuhetken kuvitella että puhelu olisi SE puhelu!

Levottomuus

Olen ollut koko kevään kohtalaisen levollinen, jotenkin on ollut kova usko siihen että meille tulee vielä joku päivä lapsi adoption kautta. Uusi tunne mulle, mutta totta. Mieleni on täyttänyt usko, että meistä voi joskus tullut perhe.

Olen melkein koko kevään pystynyt keskittymään muuhun kun pelkästään lapsen odottamiseen. Vaikka tietenkin syvällä sisimmässäni odotan koko ajan, tuskin on hetkeä sekuntiakaan kun jollain tasolla mietin tulevaa lastani. Mistä hän tulee, miltä hän näyttää, millainen tausta hänellä? Onhan hänellä asiat edes vähän hyvin? Lähetän ajatuksen voimalla hänelle jaksamista ja rakkautta vaikka hän ei ole edes luonani eikä tule olemaan vielä pitkään aikaan. Mutta hän on jo ehkä olemassa, ehkä joku korkeampi voima tietää jo että hän tulee juuri meidän kotiin? Lapseni, rakastan sinua jo nyt!

Silloin kun adoptiojono liikkuu tämä uskoni on ollut vahva. Jokainen muiden lapsitieto tuo edes hieman meidän unelmaa lähemmäksi todellisuutta.  Mutta silloin kun jono pysyy kauan paikallaan, iskee taas tämä tuttu levottomuus. Päivitän palvelunantajan nettisivuja selaimessani turhan usein. Ei mitään, ei yhtään lapsitietoa vieläkään, eikä niitä ole tullut pitkään aikaan. Se tarkoittaa, että meidän vuoro ei tule vielä pitkään aikaan.

Nyt taas kun edellisesta lapsitiedosta on kauan, en meinaa enää pystyä olla paikallani. Keskittyminen herpaantuu melkein koko ajan. Työt eivät suju. Adoptiopaperisotaan liittyvät asiat ja adoptiolapset täyttävät uneni. Silloin on pakko kirjoittaa.

Mihinköhän tällä kertaa pitäisi laittaa tämä kaikki levottomuuden energia?

Ensimmäinen adoptioneuvontakäynti

Ensimmäinen adoptioneuvontäkäynti kyllä jännitti. Olin jotenkin saanut päähäni että kaikki hakijat ovat epäkelpoisia vanhempia kunnes toisin todistetaan ja  pelkäsin, että olisi pitänyt pystyä erityisesti todistamaan että ollaan kuitenkin ihan hyviä tyyppejä. Ehkä tunne johtui neuvontaan liittyvästä alkuinfosta, jossa kyllä vietiin luu kurkkuun niille, jotka eivät ole varmoja siitä ovatko valmiit adoptioon. Infossa kun puhuttiin vain ongelmista ja siitä kuka on tarpeeksi hyvä vanhempi adoptiolapselle. Rivien välissä luki, että kukaan ei olisi, tai ainakin sillä hetkellä tuntui siltä. Lisäksi ennakkoasennetta saattoi lisätä se, että olimme juuri nähneet mediassa (tv)  hakijan, jolta vietiin mahdollisuus edes aloittaa adoptioneuvonta sen vuoksi, kun mies istui rullatuolissa. Ohjelmassa sosiaalijehu järkeili päätöstä kovasti, mutta en pystyisi allekirjoittaa hänen arvojaan.

Alkuinfosta saadun perhelomakkeen "miksi haluamme lapsen"-kysymys tuntui kompakysymykseltä kaikkien  kokemusten jälkeen. Mutta onko tuohon lapsi-kysymykseen oikeata vastausta? Pitäisikö olla jotenkin erityinen tarve haluta lapsi, mikä on tarpeeksi hyvä syy? Ihminen, joka vahingossa tulee raskaaksi, mikä on hänen vastauksenssa? Tai hänen, jonka toivottu raskaus tapahtuu helposti?

Kaikista nihkeistä ennakko-odotuksista huolimatta ensimmäinen neuvontakäynti meni hyvin. Olimme pelänneet etukäteen etenkin lääkärintodistuksen hylkäämistä, mutta sosiaalityöntekijä sivutti todistuksen nopeasti, kuulemma sen puolesta voitaisiin jatkaa. Muutenkin sosiaalivirkailija oli mukava, ei ollenkaan semmoinen pelottava täti, kun tv-ohjelmassa. Hän vaikutti siltä, että haluaisi antaa meille adoptiolapsen, kuin hän olisi ollut meidän puolellaan, vaikka emme vielä tuntenneet. Hän sai meidät tuntemaan meidät ihan kelvollisiksi ihmisiksi. Ehkä me vastasimme "oikein" tuohon lapsi-kysymykseen?

Neuvontakokemukset kyllä muutti ajatustani adoptioon liittyvistä sosiaalityöntekijöistä, korjasi sen kuvan, minkä mediamaailma oli rikkonut. Ainakin meidän kokemuksemme oli hyvä, ja uskonkin, että he ovat ensisijaisesti mukavia tyyppejä. He antavat myös perspektiivä siihen, millaisessa kodissa lapsella on hyvä olla. Jos siis kritisoin adoptioprosessia, kritiikki koskee itse prosessia ja siihen liittyvässä turhassa byrokratiassa.