Olen ollut koko kevään kohtalaisen levollinen, jotenkin on ollut kova usko siihen että meille tulee vielä joku päivä lapsi adoption kautta. Uusi tunne mulle, mutta totta. Mieleni on täyttänyt usko, että meistä voi joskus tullut perhe.
Olen melkein koko kevään pystynyt keskittymään muuhun kun pelkästään lapsen odottamiseen. Vaikka tietenkin syvällä sisimmässäni odotan koko ajan, tuskin on hetkeä sekuntiakaan kun jollain tasolla mietin tulevaa lastani. Mistä hän tulee, miltä hän näyttää, millainen tausta hänellä? Onhan hänellä asiat edes vähän hyvin? Lähetän ajatuksen voimalla hänelle jaksamista ja rakkautta vaikka hän ei ole edes luonani eikä tule olemaan vielä pitkään aikaan. Mutta hän on jo ehkä olemassa, ehkä joku korkeampi voima tietää jo että hän tulee juuri meidän kotiin? Lapseni, rakastan sinua jo nyt!
Silloin kun adoptiojono liikkuu tämä uskoni on ollut vahva. Jokainen muiden lapsitieto tuo edes hieman meidän unelmaa lähemmäksi todellisuutta. Mutta silloin kun jono pysyy kauan paikallaan, iskee taas tämä tuttu levottomuus. Päivitän palvelunantajan nettisivuja selaimessani turhan usein. Ei mitään, ei yhtään lapsitietoa vieläkään, eikä niitä ole tullut pitkään aikaan. Se tarkoittaa, että meidän vuoro ei tule vielä pitkään aikaan.
Nyt taas kun edellisesta lapsitiedosta on kauan, en meinaa enää pystyä olla paikallani. Keskittyminen herpaantuu melkein koko ajan. Työt eivät suju. Adoptiopaperisotaan liittyvät asiat ja adoptiolapset täyttävät uneni. Silloin on pakko kirjoittaa.
Mihinköhän tällä kertaa pitäisi laittaa tämä kaikki levottomuuden energia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti