Onkohan onnellisuus vakio?

Onkohan onnellisuus vakio? Onkohan jokaisella alaraja ja yläraja, joiden väliin onnellisuuden tunne pitää mahtua, toisilla vaan tuo yläraja ja alaraja on korkeampi kuin toisilla ja toisilla matalampi? Silloin kuin menee todella huonosti, niin jossain välissä on pakko onnistua, jotta keskiarvo pysyisi muuttumattomana? Jos taas menee koko ajan hyvin, niin silloin onnellisuusvakio on korkea. Jos taas menee koko ajan huonosti niin onnellisuusvakio on matala.

Tällaisia ajatuksia mun pieni pää miettii, kun mietin elämän reiluutta ja epäreiluutta. Tietty porukka porhaltaa elämän läpi ilman suuria ongelmia, sairautta, yksinäisyyttä, lapsettomuutta, You name it. Niillä on ehkä korkeampi onnellisuusvakio kun niillä jotka joutuu käydä kaiken läpi pohjamutia myöten. Onnellisuuden tunne ei tietenkään ole vaan fakta vaan on osin kyse siitä miten asiat näkee. Mutta kyse ei voi olla vaan asenteesta?

Monen vuoden sairaalarupeaman jälkeen olen hyväksynyt fyysisen sairauteni ja koen olevani jopa etuoikeutettu kun olen parantunut niin hyvin. Kaikilla ei mene näin hyvin. Olen myös kokenut sen takia kasvanut henkisesti. Sanoisin että asenteeni on hyvä. Muutenkin elämätilanne on hyvä, ulkopuolisesti kukaan ei voisi nähdä tuskaa sisälläni. Mutta tämän takia lapsi on niin kivisen polun takana. Ehkä mahdottoman. Ja se tekee niin kipeää.

Iltalehden uutisissa sanottiin, että tutkimuksen mukaan onnellisuuden tunne kasvaa iän myötä. Voiko se kasvaa vaikka tahattomasti lapseton ei saa koskaan lasta. Lapsi on niin perustavan laatuinen asia, että minusta on vaikea uskoa sitä.