Adoptiolapsen odottamisen epätietoisuudesta

Ei tekisi mieli tehdä mitään, varsinkaan töissä. Mahtaako johtua syksystä ja pimeydestä? Vai vain epätiedon tuskasta? Syksy on yleensä mun lempparikuukausi, mutta tänä vuonna en osaa nauttia siitä. On niin rankkaa odottaa adoptiolasta kun ei ole tietoa saako sellaista koskaan. Elän jossain puoleksi irrallaan itsestäni, en pysty keskittyä täysin niihin hyviin asioihin mitä elämässäni on, kun mietin vaan kuinka mukavaa jos meitä olisi kolme.

Jossain naisten hömppälehdessä adoptioäiti sanoi, että "adoptio on siinä mielessä hyvä vaihtoehto, koska lapsen saa varmasti". Taitaa olla muutenkin aika yleinen mielipide. Olisikin niin. Olisi niin paljon helpompi odottaa, jos tietäisi mitä odottaa tai edes ajankohdan. Olisi se sitten vaikka kolmen vuoden kuluttua, olisi niin helpompaa odottaa ja täyttää tyhjä syli muilla asioilla.

Mutta koko ajan joutuu miettimään, miten esimerkiksi kohdemaan muuttuva adoptiolaki vaikuttaa odotusaikoihin? Entä jo nyt ruuhkautunut adoptiopalvelu ruuhkautuu entisestään? Entä jos kiintiöön tai kriteereihin tulee muutoksia? Suostuuko ylipäänsä kohdemaa antamaan meille lasta terveyshistoriani takia? Tai entä jos terveydessäni tulee muutos huonompaan?

Olisi edes varapää joka ei miettisi turhia, ja jota voisi käyttää odotuksen ajan. Se sanoisi, että kyllä se lapsi meillä vielä joskus tulee eikä jossittelisi.

Vaikeiden asioiden kohtaamisesta ystävyydessä

Mitta rupee olla täynnä. Onko se oikeasti niin, että ihmiset eivät kestä kohdata ollenkaan muita kun hyviä asioita vai olenko ollut koko elämäni niin pahasti hakusessa ystävien etsimisessä? Olenko yksinkertaisesti valinnut nämä kaikki vuodet täysin väärät ystävät?

Kun sairastuin ja makasin sairaalassa monta kuukautta, aluksi siellä ramppasi ties minkä sortin tallaajaa. Kavereita oli näihin aikoihin paljon ja moni kävi käymässäkin sairaalassa. Mutta kun en tullutkaan kuntoon salamannopeasti, käynnit rupesivat harvenemaan ja lopulta tyrehtyivät kokonaan. Onhan se niin usein, että kun joku on kauhean negatiivinen asioista, niin ihmiset yleensä eivät valitettavasti jaksa häntä. Myös pelkkä sairaus pysäyttää ystävät ja moni ottaa askeleen taaksepäin ja sen olen pahasti kokenut. Ensin yhden askeleen taakse ja sitten enemmän. Itse olen aina yrittänyt näyttää iloista naamaa vaikka fyysisesti olisi ollut kuinka paha olo vaan eli en varmaan muuten ole kovin negatiivista seuraa. Aina jaksan nauraa vaikka olisi mikä vaikka näissä teksteissä ei siltä vaikuttaisikaan. Sairasvuosinani vaikutti siltä, että parikymppisille kavereille oli paljon tärkeämpeää bailata ja näyttää hyvältä kun kysyä kerran miltä susta tuntuu tai ottaa puhelimen kauniiseen käteen kun sairaalareissut oli minulle arkipäivää. Se oli selkeästi liian vaikeaa kavereilta vaikka juuri aikaisemmin oltiin luvattu olla friends for ever. Moni kaveri jäi sille tielleen tai ainakaan henkisesti heitä en enää parhaiksi kavereiksi pitänytkään vaikka silloin tälloin tavataankin.

Kun kunto rupesi paranemaan ja jotain jaksoin alkaa tekemään, niin kaverien kissanristiäisiin aloitettiin taas pyytämään. "Olisi kiva taas nähdä". Ja näin jatkunut tähän päivään. Johtuuko tosiaan siitä, että koska olen "terve" olen taas tullut kivaksi?

Olen viime aikoina alkanut miettimään sitä, että enkö osaa antaa oikeata minää ihmiselle vaan vedän jotain superminä-roolia. Mulla on kaikki aina hyvin, mulle kuuluu hyvää. Jos on jotain pientä ongelmaa, kerron siitä, mutta "positiivisellä sävyllä". Se toimii.

Olen viime aikoina miettinyt tuota että miksi tutustun ihmisiin helposti mutta syvää ystävyyttä en osaa kasvattaa. Onko se minusta kiinni? Saadakseen jotain tarvitaan myös antaa. Olen mielestäni niin tehnyt. Olen kokeillut kuitenkin kepillä jäätä uudelleen ja avautunut taas että ehkä kaikki ei ole niin ok kun ulkokuori näyttää. En tietenkään avaudu liikaa tutuille vaan ystäville, joiden kanssa teinivuosina yhdessä itketty ja naurettu, ystäville 10/20/30 vuosien taakse. Mutta aina silloin jotain tapahtuu. Jos olen vuorotellen ollut kipeänä, surullinen lapsettomuudesta, luu murtunut, keskustelu on loppunut seinään. Moikka nähdään joskus, muttei sitten nähdä. Ihan oikeasti, tää toistuu mulla koko ajan, en tiedä mitä teen väärin. Itse jos kuulen että joku on vaikka on kipeänä tai jotain vaikeampaa, niin kysyn miten voit ja toivotan, että parane pian, tutuille ja vähänemmän tutuille. Itse en koskaan kuule noita sanoja. Onko ihmiset oikeesti vaan niin pahoja vai vaan mun kaverit? Mitä kauheata vikaa mussa on?

Tilanne ei ole ihan täysin niin paha kun annan ymmärtää. On minulla yksi ystävä, joka on oikeasti todella hyvä ihminen joka ei ole koskaan minua satuttanut. Hän on kummilapseni äiti. Ihanan kummilapseni. En usko että hän pystyisi täysin koskaan ymmärtää lapsettomuuden tai fyysisen sairauden taakka, mutta en pyydäkään ihmeitä. Sanotaanhan ettei voi olla yhtä ystävää kaikille ihmisen ominaisuudelle vaan hanki monta kaveria jokaiselle ominaisuudellesi (tai jotain siihen suuntaan). Mutta en vaan ymmärrä sitä, että sadasta tutusta, 10 ystävästä vain yksi pystyy sanomaan "miten oikeasti voit" ja tarkoittaa sitä?

Työpaikan vauvauutiset

Aamun ensimmäinen duunimeili oli että työkaveri on saanut vauvan ja pitäisi tulla laittamaan onnittelukorttiin nimi. Tämä työkaveri on  mies, joten en voinut odottaa tietoa, koska hän ei tietenkään ollut raskaana. En puhu hänen kanssaan muusta kuin työasioista, joten en tiennyt vaimon raskaudesta. Sinänsä hän on hyvä tyyppi ja teen melkein päivittäin työtä hänen kanssa. Miksi tommoinenkin tuntuu tosi pahalta? Ei tee mieli onnitella ollenkaan.  Koska minulla ei ole vauvaa, ei sinne päinkään.

Miksi netti on täynnä lapsettomuusongelmia, mutta tosielämässä kaikilla on lapsia. Mun työpaikalla ei ole yhtään naista jolla ei olisi lapsia. Kaikilla miehilläkin on lapsia, paitsi muutamalla nuoremmalla miehellä jotka ovat sinkkuja / juuri pariutunut. Sanotaan että lapsettomuus on yleinen ilmiö, mutta miksi ihmeessä minun työpaikkani sikiää kun vaan ehtii?

Paha olo

Mulla on koko ajan paha olo. Tämä alkoi joskus keväällä. Aluksi ihmeellisesti uskoin että hei ehkä olen raskaana. Mutta aina kuukautiset alkoi melko ajoissa tai liian ajoissa. Mutta vuoden säädön jälkeen en enää usko siihen pätkääkään. Koska kuukautiset alkaa aina ajoissa. Erikoislääkäri sanoi, että huono olo voi tulla lääkkeistä joita syön. Mutta ei niistä aikaisemmin huonoa oloa tullut ja niitä olen sentään syönyt kauan. Ja perussairauteni on hyvällä tolalla, joten ei se siitäkään pitäisi johtua. Olo pahenee ennen kuukautisten alkua ja viikkoa ennen kuukautisia alkaa kuukautistyylinen kipu. Lisäksi tiputtelua on melkein koko ajan. Itse olen epäillyt endometrioosia, mutta monta lääkäriä on tuhahdellut ettei mulla sellaista ole. Kuulemma kaikki kunnossa sillä puolella. Sen jälkeen olen epäillyt hormonipuutteita mutta samat lääkärit on sanonut, että koska kuukautiset tulevat kohtalaisen säännöllisesti ei puutetta voi olla koska olen nuori vielä. Eikö labroja ole suostuttu ottaa. Eli onko siis ihan normaalia että on tiputtelua koko ajan, ennen kuukautisia viikon verran kipua ja pahoinvointia? Mikä tiettyjä lääkäreitä vaivaa kun eivät halua kuunnella potilaita? Jos heille sanoo jotain, epikriisissa lukee jotain ihan muuta mitä olen sanonut?

Uni

Näin unta että lähdettiin hakemaan adopitolasta ulkomailta.Yhtäkkiä saatiinkin neljä adoptiolasta vaikka lähdettiin vain yhtä hakemaan. Odotin pientä mustaa lasta mutta yhtäkkiä mun eteen tuotiin 6v valkoinen poika ja sanottiin että se on minun. Olin aluksi hämilläni iästä ja väristä mutta sitten tajusin että tämä on juuri se mitä haluan, sillä lapsi on minun! Yhtäkkiä lapsia oli enemmän, seuraava oli vauvaikäinen musta lapsi, lisäksi 13v musta tyttö ja 17 v. valkoinen tyttö. Tuo teini-ikäinen sanoi minulla että hän ei halua tulla Suomeen, sillä Suomi ei ole hänen kotimaa ollenkaan ja hänellä oli kova koti-ikävä oikeata kotimaatansa. Olin kauhean surullinen tytön puolesta enkä oikein tiennyt miten olisin voinut lohduttaa. Tiesin että lapsi pitää kuitenkin tuoda kotiin ja ajattelin että jotenkin kuitenkin pystyisin auttaa häntä jottei hän kokisi olevansa niin väärässä paikassa.

Kun päästiin kotiin tajusin, että meillä ei ole tilaa neljälle lapselle ja piti alkaa hankkimaan uutta taloa koska kaikki lapset halusivat omat huoneet. Huomasin myös ettei meillä mieheni kanssa ei ollut enää yhtään aikaan kaksistaan ja mietin miten kivaa olisi kuin ehtisi vain halata häntä, mutta oli liian kova kiire siihenkään. Kuitenkin tajusin kuinka onnellinen olin, kun minulla oli yhtäkkiä neljä lasta ja mietin että kyllä parisuhteeseen jossain välissä on aikaa. Rupesin jo järjestelemään ettei tarvitse enää olla töissä ollenkaan vaan tehdä kaikkensa näiden lasten eteen.

Aamulla kun heräsin tuo uni tuntui todella todelliselta ja olin tosi onnellinen. Sain edes unessani olla hetkellisesti neljän lapsen äitinä. En ole kyllä koskaan ajattellut että minulla pitäisi olla noin monta lasta, saisi edes joskus yhden.

En osaa ajatella olisiko eroa siitä olisiko lapseni biologisesti omani vai adoption kautta. Musta tai valkoinen. Olisin vaan niin maailman onnellisin, jos saisin vain lapsen.

Hermoromahdus

Sain vihdoinkin potilaskertomuksen klinikalta lääkärin uskomattoman säädön jälkeen. Lääkäri ei koskaan kirjattanut mustaa valkoisella vaan jouduin soitella klinikalle monta kuukautta. Jos en olisi niin tehnyt, todennäköisesti käynnistä tuskin koskaan ei olisi jäänyt mitään todisteita.

Järjestelmällisen patistuksen jälkeen tuo paperi tupsahti postilaatikkoon 2 kuukautta myöhemmin. Uskomatonta toimintaa. Sen lisäksi että kertomus meinasi kokonaan jäädä tekemättä, se oli myös täynnä räikeitä virheitä, siinä oli myös kokonainen kappale selkeästi toiselle potilaalle tarkoitettua tietoa.

Kertomuksessa luki, jos tulisin raskaaksi, tilaston mukaan 5 vuoden kuluttua minulla olisi vaan n. 40 prosenttia olla elossa. Ei kauhean lohduttavaa. Tuo paperi kokonaisuutena toi minulle takaisin nuo kaikki vanhat muistot siitä, kun elämäni oli veitsen terällä. Iltapuuhat jäi sikseen ja aloin vollottamaan lohduttomasti. Vaikka kuinka yritän olla positiivinen, nämä ikävät faktat tupsahtelevat aina silloin tällöin pinnalle enkä aina jaksa olla vain iloinen. Ulkoisesti kyllä, mutta kotona suru joskus iskee.

Ihana mieheni aina sanoo, että on parempi olla surullinen kuin olla vihainen. Suru kuulemma on vaikeampi kohdata. Totta, niin kuin yleensäkin mieheni sanat. Vihainenkin olen ollut, mutta olen nyt lähinnä surullinen. Viha syö sisintää mutta siltikin jotenkin se on helpompi kestää.

Tämän pienen hermoromahduksen jälkeen, olen taas kohtalaisen tyyni. En voi muuta kuin uskoa, että joskus minullekin onni on myötä. Paskat tilastoista!

Vertaistukea eri ulottuvuudessa?

Luulen, että yksinäisyyden ja lapsettomuuden tunteessa on jotain samaa. Nämä ihmiset vain ovat niin eri maailmoissa, että harvoin ne kohtaavat. Parittomien ja parillisten maailmoissa. Paitsi ehkä silloin kuin sama tunne tulee samasta henkilöstä.

Ihmiset jotka eivät ole lapsettomuutta kokeneet, päästävät helposti sammakkoja suustaan. Keksitään helppoja ratkaisuja lapsettomuuden ongelmaan: "Onhan elämässä muutakin kivaa, voi vaikka matkustella!" tai "ei tää lasten hoito aina helppoa ole". Kun ihmisen koko olotila järkkyy, ei silloin paljon uudet matkat auta ja lapseton tekisi mitä tahansa kun voisi hoitaa lasta vaikka kuinka olisi rankkaa.

Miten helposti sama henkilö sanoo yksinäisyydensä kanssa taistelijalle, että "ei tämä pari suhde aina helppo ole kun joutuu joustamaan"? " Että hanki kiva harrastus?" Ei siinä mitään, hyvällä onnella yksinäisen verkkoon harrastuksen tms kautta voi jäädä joku, ja siinä voi yksinäisyys jäädä sillä hetkellä taka-alalle. Mutta yksinäisyyden tunnetta ei poisteta harrastuksella eikä sillä että keksitään helppoja ratkaisuja sen sijaan että kuunneltaisiin ja oltaisiin tukena.

En tiedä. Voin olla väärässä. Kuitenkin sinkkuaikoinani ja joskus yksinäisyyden tunteen kohdattaessa, ajattelin, että jos minulla olisi joku joka ymmärtäisi, elämä olisi helpompaa. Ja sitten kun löysin hänet, totta todella, niin elämästä tulikin omalla tavalla helpompaa. Tyhjyys katosi. Samalla tavalla nyt koen kaipuun lapseen. Ajattelen, että se olisi autuus.

Ymmärrän että elämässä on muutakin. Kivoja asioita. Tyhmiä asioita. Asioita, joiden kanssa vaan pitää elää. Mutta tästä lapsettomuuden tunteesta ei vaan pääse eteenpäin. Miten tuon kanssa jaksaa?

Lapsettomien / lapsellisten maailman ero

Olen pähkäillyt pääni puhki lapsellisten ja tahattomasti lapsettomien maailmaa ja kuilua siinä välillä. Itse kuulun siihen lapsettomien pieneen vähemmistöön, lapsettomuuden kuiluun, jossa koko ajan putoan syvemmälle. Netti on täynnä lapsettomien kokemuksia, peilaan itseäni heihin, heihin samastun. Tuskaa negasta, surua muiden plussista, ihmisten tilannetajun puutetta.

Alan olla varovainen jo etukäteen. Pelkään jo sitä, että kaverit, jotka eivät vielä ole perustaneet perhettä, tekevät sen pian enkä halua ottaa yhteyttä heihin. Se on kuitenkin edessä sitten kun he ovat saaneet bailata tarpeeksi.

Samalla mietin miten lapselliset kokee lapsettomat. Heillä on perhe hoidettavana, heillä on omat ongelmansa. Ei kai he halua itselleen taakkaa lapsettomien murheisiin, eikä sitä miten lapseton kokee heidän onnensa. Samalla lapseton kokee uskomatonta tuskaa, jota lapsellinen ei voi ymmärtää. Mutta näin lapsettomien ja lapsellisten välinen ero kasvaa entisestään.

Todellista ymmärrystä on vaikeata löytää. Lähinnä ymmärrystä tulee läheltä, ihmiseltä joka elää tätä elämää kanssani. Mieheltäni. Samoin samassa tilanteessa olevat / olleet voivat ymmärtää, mutta heitä olen löytänyt vain netistä. En ole koskaan kuullut että joku tuttu olisi itse ruvennut kertomaan lapsettomuudestaan. Siitä on vaikea kertoa ja varsinkin näistä tunteista. Nämä tunteet eivät ole hyväksyttyjä, koska lapsen pitää olla aina taivaan lahja, vaikka se olisi toisen.

En halua, että lapsellisten ja lapsettomien ero on näin räikeä, enkä halua muuttua katkeraksi. Haluan olla onnellinen toisten onnesta, plussasta, kääröstä, taaperosta. Mutta silti samaan aikaan juuri tuo onni satuttaa niin paljon, että tekee mieli vaan käpristyä nurkkaan ja muuttaa unimaailmaan. En jaksa iloita enkä silti pysty muuttumaan.

Mietin välillä, miksi toisten lapsitiedot tuntuu erilaiselta kun toisten. Onko esimerkiksi helpompaa saada lapsitieto ihmiseltä, jonka elämässä on ollut muita rankkoja asioita? Mielestäni on. Entä onko helpompi saada tuo tieto ihmiseltä, joka on ollut osa elämääni rankkojen kokemusten aikana, ymmärtänyt, tukenut? Samoin, on. Toisaalta ihminen, joka on aina toisten ongelmista tuhahdellut kun on saanut itse kaiken aina niin helposti, tällaisten helppojen raskaudet on mielestäni vaikeampi niellä. Typerää, mutta mielestäni näin on.

Onkohan onnellisuus vakio?

Onkohan onnellisuus vakio? Onkohan jokaisella alaraja ja yläraja, joiden väliin onnellisuuden tunne pitää mahtua, toisilla vaan tuo yläraja ja alaraja on korkeampi kuin toisilla ja toisilla matalampi? Silloin kuin menee todella huonosti, niin jossain välissä on pakko onnistua, jotta keskiarvo pysyisi muuttumattomana? Jos taas menee koko ajan hyvin, niin silloin onnellisuusvakio on korkea. Jos taas menee koko ajan huonosti niin onnellisuusvakio on matala.

Tällaisia ajatuksia mun pieni pää miettii, kun mietin elämän reiluutta ja epäreiluutta. Tietty porukka porhaltaa elämän läpi ilman suuria ongelmia, sairautta, yksinäisyyttä, lapsettomuutta, You name it. Niillä on ehkä korkeampi onnellisuusvakio kun niillä jotka joutuu käydä kaiken läpi pohjamutia myöten. Onnellisuuden tunne ei tietenkään ole vaan fakta vaan on osin kyse siitä miten asiat näkee. Mutta kyse ei voi olla vaan asenteesta?

Monen vuoden sairaalarupeaman jälkeen olen hyväksynyt fyysisen sairauteni ja koen olevani jopa etuoikeutettu kun olen parantunut niin hyvin. Kaikilla ei mene näin hyvin. Olen myös kokenut sen takia kasvanut henkisesti. Sanoisin että asenteeni on hyvä. Muutenkin elämätilanne on hyvä, ulkopuolisesti kukaan ei voisi nähdä tuskaa sisälläni. Mutta tämän takia lapsi on niin kivisen polun takana. Ehkä mahdottoman. Ja se tekee niin kipeää.

Iltalehden uutisissa sanottiin, että tutkimuksen mukaan onnellisuuden tunne kasvaa iän myötä. Voiko se kasvaa vaikka tahattomasti lapseton ei saa koskaan lasta. Lapsi on niin perustavan laatuinen asia, että minusta on vaikea uskoa sitä.