Toinen todellisuus

Välillä mietin millaista elämä olisi ollut jos meille olisi tullut lapsi heti kun lapsia ”tilattiin”, ilman että minulla olisi edes ollut kunnolla tietoa lapsettomuudesta. Heti vauvakuumeen iskettyä olisin vähän puuhannut pedissä ja muutaman yrityskuukauden jälkeen siitä olisin kiljahtanut onnesta vessakäynnin jälkeen. Sitten olisi alkanut yhteensä yhdeksän kuukauden odotus, enkä olisi koko ajan pelännyt että raskaus voi mennä kesken. Ehkä olisin joskus kuullut lapsettomista pariskunnista, mutta en olisi edes ollut ajatellut että se voisi osua omalle kohdalle. Välillä ehkä olisin miettinyt että toivottavasti lapsi on terve ja että onko se tyttö vai poika ja millaisiin harrastuksiin lapsi sitten vietäisiin. Odotusaikana olisin sisustanut lastenhuonetta ja uskaltanut ostaa vauvanvaatteita, juuri oikean kokoisia. Olisin tiennyt myös milloin voin vielä lähteä lomamatkalle ja milloin lopetetaan työt. Blogini aihe olisi pyörinyt lastenhuoneen sisustuksen, vauvanvaatteiden ja mahakuvien ympärillä ja kerran olisin pahoittanut mieleni koska läheinen ystäväni ei olisi onnitellut minua riittävän iloisesti raskausuutiseni jälkeen.

Jos kuvailemani todellisuus olisi ollut minun todellisuuttani, niin ymmärtäisinkö lapsettomuuden katkeruutta ja sitä että koko maailma ei olisi ehkä mukana onnessani? Olisinko jaksanut miettiä millä tavalla satuttaisin vähiten lapsetonta ystävääni kun olisin kertonut raskaudestani? Olisinko jaksanut olla olkapäänä ja tukena tai edes ystävänä tälle ihmiselle jonka elämä ei olisi mennyt kuin sadussa jos oma elämäni olisi pyörinyt vaippapakettien ja rattaiden mallien ympärillä? Olisinko ottanut uudelleen yhteyttä lapsettomaan ystävääni jos hän ei olisi jaksanut lähteä vauvakutsuilleni?

En tiedä, en osaa sanoa mitä olisin tehnyt.

Jälkiruoka-aika

Kiitti Rouva M maukkaasta tunnustuksesta! Tunnustukseen kuuluu, että pitää paljastaa itsestään kolme asiaa; lempiväri, lempiruoka, sekä paikka jossa haluaisi käydä.

Hmm....

Onpas nämä vaikeita koska rakastan värejä ja ruokaa sekä kiinnostaa lähes kaikki paikat! Jos nyt joku pitäisi valita niin valitaan sitten vihreä, feta-salaatti ja Japani (ja tietenkin adoption kohdemaa).

Asiaan kuuluu myös jakaa tunnustus eteenpäin:

Tykkään monesta blogista, mutta tällä kertaa tunnustus lähtee sijaisäitinä toimivalle Eväsrepulle. Tykkään siitä että blogissa kerrotaan lapsettomalle koskettavia mielenkiintoisia ajankohtaisia asioita syyllistämättä ketään sekä kuvataan omakohtaisia ja lämminhenkisiä hetkiä sijaislapsesta. Sijaisvanhemmuus on alkanut kiinnostaa enemmän tämän blogin ansiosta.

Myös Rouva M:lle annan tunnustuksen vaikka luonnollisesti tämä ei vaadi enää lisätunnustuksia :). Hän kirjoittaa vaikeita lapsettomuuskokemuksiaan kauniin henkilökohtaisesti ja tunteella, mutta jos mahdollista niin kuitenkin positiivisesti ja vähän itseironisesti. Toivoisin niin kovasti että tässä blogissa olisi lopulta onnellinen loppu.  

Lisäksi blogilistallani on muitakin hienoja blogeja jolle antaisin mielelläni tunnustuksen :)

Mielikuvalapsi

Adoptio-odotuksessa vuodet vierivät hitaasti ja tuntuu että alkuinfosta, adoptioneuvonnasta ja adoptioluvan saamisesta olisi ikuisuus. Tämän hetken täyttää puhdas odotus, odotus lapsesta jonka kuvia näen joka puolella mutta hän ei ole kuitenkaan meidän todellisuuttamme. Olen nähnyt satunnaisesti mielikuvia lapsestamme koko adoptioprosessin ajan, olen kuvitellut millainen hän on, miltä hän näyttää ja miten hän voi. Ikähaarukka on mielessäni vaihdellut, samoin sukupuoli ja terveydentila mutta silti hän on aina tuntunut läheiseltä. Vaikka minulla ei ole selkeää kuvaa hänestä, tietyt piirteet hänessä ovat aina vahvoja. Välillä kuvat ovat haalistuneet ja melkein täysin kadonneet, välillä taas ne ovat täyttäneet koko ajatusmaailmani ja unenikin. Joskus pieni ihminen pitää minua kädestä kiinni kävelylenkillä tai meinaa kadota marketin hyllyjen taakse ja ajatuksissani etsin häntä. Yksin ollessani kuva voimistuu, pieni ihminen höpöttää minulle kun yritän keskittyä siihen mitä sillä hetkellä teenkään. Välillä hän nauraa ja kertoo tarinaa ja toisella kerralla hän kiukuttelee. Tekee mieli puhua yksin ääneen mutta en tee sitä kuitenkaan. Tajuan että tämä ei ole totta enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan.

Alkuinfossa ja adoptioneuvonnassa varoiteltiin siitä että kohdemaiden tilanteet voivat muuttua yllättäenkin eikä kovin aikaisin kannata kiintyä tiettyyn kohdemaahan. Mielikuvan muuttaminen ei usein tapahdu kovin helposti, luopuminen vie aikansa. Heti alusta alkaen yritin pitää mieleni avoimena kaikkien maiden kohdalta ja miettiä vaihtoehtoja adoptiomatkallemme. Minulla ei ollut sinänsä merkitystä mistä maasta lapsemme olisi, tärkeintä meille oli että saisimme lapsen ylipäänsä. Mutta vaikka kuinka meitä varoiteltiin kiintymästä tiettyyn maahan, tietty maanosa tuntui minusta alusta asti omimmalta enkä oikeastaan koskaan ole päässyt siitä mielikuvasta yli. Muitakin maita vilisteli päässäni ja hämärästi näin myös muunlaiset kasvot edessäni. Lopulta kuitenkin sinne eniten omalta tuntuvaan maahan paperimme aikoinaan sitten lähtivät. En osaa sanoa olisiko mielikuvalapsemme nyt ihan erilainen jos lopulta olisimme päättäneet toisin. Jotenkin uskon että olisi, mutta kaipuu lapseen olisi samanlaista ja yhtä voimakasta.

Mielikuva harvoin vastaa todellisuutta. Miksi kuitenkin päähäni tulee silti näitä ajatuksia? Miksi ylipäänsä jämähdimme heti tähän maanosaan? Vääristänkö todellisuutta kun näen unessani aina tietyt, maalle tunnusomaiset kasvonpiirteet? Ja olisiko parempi että mieleni olisi yhä avoin myös lapsen toisenlaiselle etniselle taustalle? Toisaalta mietin, että minusta on myös lapsen etu että ollaan oikeasti kiinnostuneita hänen juuristaan ja kulttuuristaan, ja on aika luonnollista valita maa joka on lähintä sydäntä jos se on vain muuten mahdollista. Mutta vaikka olisimme lähettäneet paperimme toiseen maahan, uskon että mielikuva lapsesta olisi silti ihan yhtä rakas.

Nykyajan statuslapset

Taas kerran blogikirjoitukseni aihe lähti mielessäni liikkeelle osin muiden kirjoituksista. Mainio sarjakuvabloggaaja Meinasin kaatua taannoin piirsi hienon sarjakuvan Facebookin lapsiaiheisista hehkutuksista. Jos sitä ei ole vielä katsonut, kannattaa katsoa, siinä nuo onneaan esiin tuovat vanhemmat haluavat koko maailman tietävän omasta kullanmurusestaan ja taustalla tukee monta kymmentä ”tykkääjää”. Ja vastapuolena kyräilee bloggaaja joka haluaisi kertoa että häntä nämä ilonilmaukset enemmänkin masentavat koska elää lapsettomuuden tuskaa mutta silti näyttää ulospäin positiivista naamaa. Tämä on kuin omasta elämästäni ja lukuisten positiivisten kommenttien perusteella aika monen muunkin lapsettoman.

Sarjakuva on silti aika raju hyökkäys niitä lapsellisia vanhempia kohtaan, jotka päivästä toiseen kertovat lapsistaan Facebookin tilapäivityksissään ja sen myötä kai olisi tilastollinen ihme jos ei muutama eriävä mielipide kommenttiviidakkoon mahtuisi. Eräs kommentoija ihmettelee miksi lapsettomuudesta kärsiviä kohtaan pitää olla myötätuntoinen, mutta lapsellisia kohtaan itseltä ei vaadita samaa myötätuntoa. Hän kysyy että eikö lapseton kertoisi tutuille lapsestaan jos hänellä sellainen olisi? Entä pitäisikö onnellisessa parisuhteessa elävän piilottaa puolisonsa sinkkukavereilta, jottei näille tule paha mieli? Entä miten voi käyttäytyä lasten seurassa, jos on niin katkera?

Kiperiä kysymyksiä? Ehkä. Mutta onko se, jonka mielestä lapsettoman pitää kokea täyspäiväistä myötätuntoa lapsellisia kohtaan, tullut mieleen, että lapsettomuuden tuska vastaa enemmänkin läheisen kuolemaa, kokemusta siitä että läheinen ei koskaan enää ole läsnä tai tule koskaan olemaan, ei ”kaikilla-muillakin-on-joskus-ikävä”-fiilis? Tietenkin jokainen on oma persoonansa ja jokaisen kokemus on erilainen, omansa, mutta jos oikeasti haluaa yrittää ymmärtää lapsetonta, niin mielestäni näitä ei voi verrata. Lapseton voi kokea ajatuksissaan tuon pienen kuoleman koko ajan, ja mitä kauemmaksi usko omasta lapsesta hiipuu, sitä mahdottomammaksi tilanne etenee. Itse asiassa luulisi että juuri lapsellinen voisi ymmärtää millaista olisi elämä ilman omia lapsia. Entä jos hänellä ei olisikaan lapsia, mitä hän silloin menettäisi?

Siitä samasta syystä myös vertaus sinkkukaverien ja parisuhteessa elävien kannalta ontuu. Sinkkuus on tietynlainen valinta (ja etukäteen pyydän anteeksi kaikilta sinkuilta, sillä tiedän että asia ei ole ihan näin yksinkertainen, ja sinkkukin voi haluta lapsia kipeästi) mutta tahaton lapsettomuus ei ole valinta, ja tietyn iän jälkeen ei yksinkertaisesti ole mahdollista saada enää lapsia, koko ajan kilpaillaan aikaa vastaan. Lisäksi niin tuossa sarjakuvassa kuin tosielämässäkin, lapsellisella on usein iso joukko näitä tukijoukkoja tykkäämässä, kun taas lapseton usein kipuilee ihan yksin ja vain omassa päässään. Siksi mielestäni on loukkaavaa verrata näitä asioita keskenään.

Mutta mitä Facebookiin tulee, ei olisi reilua lapsellisten kannalta jättää tilaansa päivittämättä vain muutaman lapsettoman takia. Syntymä on ihmeellinen asia ja se varmasti halutaan kertoa koko maailmalle. Itsekin ”tykkään” näistä, satunnaisesti. Itse asiassa sain juuri kuulla pari uutta raskausuutista, molemmat vielä samana päivänä. Ja tiedätkö, katkeruutta ei tullut, olen ihan oikeasti onnellinen näiden parien puolesta, toivon että kaikki menee hyvin ja odotan kovasti sitä että saan nähdä näiden ihmeiden syntyvän maailmaan. Erona muutamaan hyvin tuskalliseen raskausuutiseen oli se, että nämä ihmiset kertoivat minulle raskauksistaan henkilökohtaisesti, vielä melkein ensimmäisenä kaikista ihmisistä vaikka raskausviikkoja ei ollut vielä edes kovin montaa takana ja riski keskenmenollekin vielä kohtalaisen suuri. Minusta tämä jos joku oli luottamuksenosoitus. Toinenkin ero löytyy, nämä ihmiset ovat kuunnelleet myös minua, ystävyyshän on vuorovaikutusta. Nämä iloiset raskausuutiset ovat minulle kaukana niistä hetkistä jotka saivat minut kyynelehtimään kun raskausuutinen tuotiin minulle kylmiltään suuressa joukossa, jossa muut vastaanottajat olivat paljon vähemmän läheisiä uutistentuojalle kuin minä, tai sitten hetkeä kun massatekstari toi uutisen "valmiista" vauvasta ilman mitään ennakkovaroituksia. Ja jos oman kaikkein kovimman suruni keskellä en samalla hetkellä hihkunut ilosta heidän tilanteestaan, en kelvannut enää ystäväksi näille äideille.

Facebookissa ja tosielämässäkään ei minua niinkään ärsytä ja masenna se että odottava vanhempi tai lapsellinen kertoo omista tunteistaan lapseen liittyen tai lapsen jutuista kunhan tiettyä rajaa ei ylitetä. Lapsen suusta kuulee välillä niin hassuja ja söpöjä juttuja että ne piristävät päivää ja olisi sääli olla jakamatta niitä muille. Eikä se lapsen vika ole jos vanhempi ei ota muita huomioon. Mutta sitten kun ihmisestä tulee lapsen elämän kautta elävä kopiokone, jossa kaikki vapaa-aika, työaika ja sosiaalisen median aika menee lapsesta kertomiseen, ja erityisesti siihen miten ihana juuri oma lapsi on, ja muiden tunteet jätetään huomioimatta, on mitta täynnä. Uskon että yleensä tällainen ihminen ei edes tajua ärsyttävänsä muita. Näissä piireissä lapsesta puhuminen on aina inhimillistä ja hyväksyttävää ja jos joku ei sitä jaksa, on automaattisesti katkera tai kylmä ihminen. Jos joku puolestaan kertoisi päivittäin omaisuudestaan, hienoista vaatteistaan, suurista saavutuksistaan tai vaikka laihuudestaan, niin silloin sitä kyllä saa kritisoida ja päivitellä. Vaikka lapsi on tietenkin eri asia kuin edellä luetellut esimerkit ja varmastikin suurin osa ihmisistä pitää lopulta pehmeitä arvoja tärkeimpinä arvoina, niin kehumisen kannalta asia on minusta ihan sama.

Huonompia vanhempia?

Sattumalta törmäsin suorastaan absurdiin artikkelin siitä, miten adoptio evättiin Kreikassa pariskunnan vegetarismin vuoksi. Onhan se tietenkin kauheaa jos pariskunta syöttää lapsille vaan kasviksia, eihän niistä vanhemmiksi ole! Samalla logiikalla lihavat adoptiohakijat syöttävät väistämättä lapsiaan niin että heistä tulee lihavia ja sairaita ja sohvaperunavanhemmat taas pitävät huolen siitä ettei lapsi käy koskaan ulkona. Laihat hakijat puolestaan näännyttävät lapsensa nälkään.

Suomessakin evätään vuosittain joitakin adoptiohakemuksia. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia perusteita epäämiselle on, niistä ei paljon puhuta. Jotenkin olen ajatellut että epäämiseen tarvitaan aika rankat perusteet, eivätkä pelkkään idealismiin perustuvat aatteet riitä kieltämiseen. Olen ajatellut että epäämiset johtuvat pääosin hakijan terveyteen tai ikään liittyvistä syistä, mutta tietoa minulla ei ole.

Palvelunantajien kertomusten perusteella adoptiolupahakemusten lisäselvityspyyntöjen määrä on suurehko. Suurin osa adoptiolupahakemuksista menee kuitenkin lopulta läpi. Adoptioprosessi on niin pitkä, että jokainen ylimääräinen kuukausi tuntuu ikuisuudelta. Välillä tuntuu siltä että lisäselvityksiä pyydetään myös vanhemmuuden kannalta epäolennaisista asioista. Kun valtaa on, sitä käytetään. Lopulta kuitenkin tavalliset ihmiset niitä lupia saavat, pitkän odotuksen jälkeen.

Uskon kuitenkin että pääosin adoptiotyöryhmä tekee hyvää työtä lasten oikeuksien turvaamiseksi. Mutta silloin kuin selvitetään mahdollisesti epäolennaisia tietoja tai pyydetään samoja tietoja uudelleen ja uudelleen, saako lapsi tämän myötä paremmat vanhemmat? Adoptioneuvonta on kuitenkin melko suppea katsaus hakijoiden todellisiin persooniin ja kasvatusmahdollisuuksiin ja ainahan voi käydä niin, etteivät ne paperilla ihanteelliset hakijat olekaan niin ihanteellisia vanhempia.

Vaikka minusta tämä juttu kasvissyöjäpariskunnan adoptioluvan kieltämisestä on aika surkuhupaisa, voi olla että tuota pariskuntaa ei naurata ollenkaan. Vaikka adoptioprosessissa joskus voi törmätä kyseenalaisiin vaatimuksiin, niin tuo vie silti voiton kaikesta muusta. En oikeastaan jaksa edes uskoa siihen että tämä olisi totta tai koko kuva asiasta ja ettei tämä tapaus olisi ainakaan loppuun käsitelty. Toivottavasti ei. Ainakaan jos kasvissyönti oli hakijoiden ainoa ”pahe”.

P.S. Tunnen kasvissyöjä-äidin jonka lapsi ei ole kasvissyöjä ja lihavan isän jonka lapsi on laiha :)

Äitienpäivä vs Lapsettomien lauantai?

Äideillä on kerran vuodessa päivä jolloin tienvarsimainokset, tv, lehdet, radiot ja kauppakeskukset hehkuttavat tätä äitien päivää jo monta viikkoa ennen h-hetkeä. Liput liehuvat ja äidille toivotetaan onnea maailman tärkeimmästä tehtävästä, äitiydestä. Ravintoloihinkaan ei ole oikein menemistä ellei ole itse äiti. Äidit pyörittävät tätä maailmaa, sanoi taannoin myös tuttuni, äiti itsekin. Kaunista, eikö totta?

Äitienpäivänä koen, kuten moni meistä lapsettomista, loputonta tyhjyyttä. Miksi toinen saa olla äiti ja minä en? Tuleeko meille lasta koskaan, onko minulla edes oikeutta toivoa sitä, vai olenko yksinkertaisesti vain viallinen yksilö? Ovatko äidit jotenkin parempia ihmisiä kun me lapsettomat kun heitä niin hehkutetaan, joka paikassa? Äidit rulettaa ja me olemme kakkosina kaikessa?

Onneksi meille lapsettomillekin on tehty oma päivä, lapsettomien lauantai. Silti lapsettomien lauantai tuntuu lähinnä vitsiltä, varsinkin kun se on juuri ennen äitienpäivää. Lapsettomien lauantaina on jo aloitettu äitienpäivän juhlinta, "Parhaat lahjavinkit äidille" - plakaatit koristavat lapsettomien lauantaita minne tahansa katsookin ja kukkakaupatkin ovat auki vain Äitejä varten. Jos satunnaisesti valitulta henkilöltä kysytään mikä on lapsettomien lauantai, niin harva varmaankaan sen tietää, eiköhän se ole meidän oma juttu vaan. En edes tiedä mistä tämä päivä on saanut alkunsa, olen kuullut siitä vain Simpukka-yhdistyksen ja blogien kautta.

Tänään Facebook on täynnä onnitteluita äidille, mutta kuka oikeasti päivittää statukseensa onnittelut lapsettomien lauantaista? Minä en ainakaan vaikka kuinka haluaisin. Meitä lapsettomia ihmisiä on pilvien pimein, mutta muistaako kukaan meitä yhtenäkään päivänä vuodessa oikeasti? Kaikkein surullisinta on mielestäni että juuri äidit eivät meitä koskaan muista koska he ovat unohtaneet millaista olla lapseton.

Silti tänä päivänä ei muu auta kuin katsoa tulevaisuuteen ja olla onnellinen omasta äidistä. Oma äitini sanoo että ei pidä äitienpäivästä ollenkaan koska silloin on kauhea häly joka paikassa. Kiitos äiti, en minäkään.

Adoptio – kenen etu?

Minun on pitänyt kirjoittaa monta kertaa ja kommentoida edelliseen blogikirjoitukseeni tulleita vastauksia. Kuitenkin joka kerta kun mieleeni on jotain kommentoitavaa tullut, niin on tullut uusia kommentteja ja niitä olen jäänyt pohtimaan. En osannut aavistakaan että kirjoitukseni poikisi keskustelupalstan veroisen ”mielipideryhmän”. Kiitän vielä kaikkia kommentoijia, eipä moni enää ketjun loppupuolella minun kirjoitukseeni viitannut, mutta hienoa että on saatu erilaisia, rohkeitakin näkökulmia! Ja erityiskiitos Sinitaivaalle kommenteista, on kiva saada adoptiolapsen näkökulmaa mukaan keskusteluun. Teidän kommenttien jälkeen on vaikea lähteä kirjoittamaan uutta blogikirjoitusta, minulle ainakin ajatuksia syntyy vielä tuon edellisen kommenttiketjun perustella.

Joskus olen törmännyt keskustelupalstoilla asenteeseen, jossa vain perhe jolla on jo etukäteen lapsia, saisi saada adoptiolapsia, sillä heillä on jo kokemusta vanhemmuudesta. Kuitenkin kun edellisen kirjoituksen kommentteja lukee, on vaikea enää perustella miksi esimerkiksi monilapsinen perhe olisi parempi adoptioperhe kuin lapseton perhe. Nähtävästi surullisia tarinoita löytyy, joskus toista lasta rakastetaan enemmän kuin toista. Uskon kuitenkin että adoption onnistuminen johtuu aina monista eri tekijöistä eikä yhtä oikeaa perhetyyppiä voi määritellä. Perhetyypistä riippumatta adoptiolapsi voi huonolla onnella kasvaa ilman rakkautta. Adoption onnistuminen ei myöskään varmasti yksin johdu siitä, että rakkautta löytyy riittävästi. Vaikka lapsi saisi rakkautta, adoptiolapsi voi kokea jotain ihan muuta, kuten Sinitaivaan kommenteistakin surullisena huomaan.

Silloin kun mietitään vain äidin rakkautta lapseen, lapsen näkökulma jää helposti taka-alalle. Adoptioneuvonnassa puhuttiin paljon adoptiolapsen juurettomuuden tunteesta ja siihen liittyvistä ongelmista ja joskus jokainen meistä adoptiohakijoista ja adoptiovanhemmista on mahdollisesti joutunut kuvittelemaan millaista olisi elää ilman juuria ja tietoa biologisista vanhemmista. Vaikka tunteen voi yrittää kuvitella ja siitä voi lukea ja kuulla henkilökohtaisia kokemuksia niin silti se on sellainen asia jota me biologisten vanhempien kasvattamat ihmiset emme voi koskaan täysin ymmärtää. Kun aikuinen(?) adoptiolapsi kertoo blogissani, että on katkera vanhemmilleen siitä että hänet on tuotu tänne, niin väkisinkin mieleeni tulee ristiriitaisia ajatuksia adoptiosta. Vaikka näitä mietteitä olen mielessäni pyöritellyt useastikin, henkilökohtainen kokemus blogissani hämmentää. Koko adoptioprosessin aikana me adoptio-odottajat joudumme tietyllä tavalla puolustelemaan itseämme muille siitä että olisimme ihan riittävän hyviä vanhempia, koska adoptiolapsen kasvattaminen on rankkaa eikä ole samanlaista kuin biolapsen kasvattaminen. Mutta siitä huolimatta haluaa uskoa siihen että oma adoptio edes jotenkin ”onnistuu”, ei kai sitä muuten tälle matkalle lähtisi. Mutta entä jos meidän tuleva lapsemme kokee kuten Sinitaivas, katkeruutta ja vihaa?

Adoptiokielen ensimmäinen sana taitaa olla ”Lapsen etu”. Välillä tuntuu, että tuo lapsen etu on yhtä sanahelinää ja adoptiossa siitä puhutaan kyllästymiseen asti. Kun termiä käytetään kaikkeen, on riski että siitä tulee sanonta, ei lopputarkoitus. Silti adoptiossa pitää aina asettaa lapsen etu ensimmäiseksi, mutta kuka sen edun määrittelee? Määritteleekö sen sosiaaliviranomainen, adoption hakija vai adoptiolautakunta vai joku ihan muu? Onko meillä aikuisilla tosiaan oikeus määritellä lapsen elämä aikuisuuteen asti ja päättää kuka saa kenenkin lapsen? Moni ihminen sanoo esimerkiksi että lapselle on paras asua perheessä, palvelunantajat puolestaan sanovat kansainvälinen adoptioperheen olevan lapselle kolmanneksi paras vaihtoehto elää, bioperheen ja kotimaan adoptioperheen jälkeen. Mutta onko lapselle perhe aina tärkeämpi kuin juuret? Onko lapsen etu lähettää hänet kauas pois synnyinmaastaan vaikka hänen tilanteensa kotimaassa olisi huono? Ihminen on aina itsekäs, mutta onko adoptiolapsen haluava normaalia itsekkäämpi ihminen? Toisaalta olisiko sekään oikein, että aikuinen jättäisi orpolapsen lastenkotiin tai kadulle, heijaamaan itseään, ilman aikuisen hoivaa, vaikka tietäisi että hänellä olisi mahdollisuus ihan omaan perheeseen? Lapset ovat lapsia, he eivät pärjää yksin ja tarvitsevat aina aikuisia rinnalleen.

Adoptio on eettisesti vaikea asia ja sitä pitää pureskella monelta eri kannalta. Todennäköisesti kukaan ei voi sanoa olevansa täysin oikeassa. Oikeastaan ajattelen, että onnellisissakin adoptiotarinoissa varmaan jossain elämänvaiheessa adoptiolapsi kyseenalaistaa koko adoption. Mutta kuinka siitä eteenpäin, jokaisen asianosaisen kai pitää vain kuunnella omaa sydäntään ja miettiä mikä on omasta mielestä oikein. Harva asia maailmassa on täysin mustavalkoista.

p.s. Olen toistaiseksi julkaissut kaikki anonyymien kirjoitukset ja kommenteissa vilisee nyt paljon nimimerkittömiä anonyymeja. Olisi mukavaa että anonyymit kirjoittaisitte nimimerkin tekstinne loppuun jos vielä kirjoitatte!