Nykyajan statuslapset

Taas kerran blogikirjoitukseni aihe lähti mielessäni liikkeelle osin muiden kirjoituksista. Mainio sarjakuvabloggaaja Meinasin kaatua taannoin piirsi hienon sarjakuvan Facebookin lapsiaiheisista hehkutuksista. Jos sitä ei ole vielä katsonut, kannattaa katsoa, siinä nuo onneaan esiin tuovat vanhemmat haluavat koko maailman tietävän omasta kullanmurusestaan ja taustalla tukee monta kymmentä ”tykkääjää”. Ja vastapuolena kyräilee bloggaaja joka haluaisi kertoa että häntä nämä ilonilmaukset enemmänkin masentavat koska elää lapsettomuuden tuskaa mutta silti näyttää ulospäin positiivista naamaa. Tämä on kuin omasta elämästäni ja lukuisten positiivisten kommenttien perusteella aika monen muunkin lapsettoman.

Sarjakuva on silti aika raju hyökkäys niitä lapsellisia vanhempia kohtaan, jotka päivästä toiseen kertovat lapsistaan Facebookin tilapäivityksissään ja sen myötä kai olisi tilastollinen ihme jos ei muutama eriävä mielipide kommenttiviidakkoon mahtuisi. Eräs kommentoija ihmettelee miksi lapsettomuudesta kärsiviä kohtaan pitää olla myötätuntoinen, mutta lapsellisia kohtaan itseltä ei vaadita samaa myötätuntoa. Hän kysyy että eikö lapseton kertoisi tutuille lapsestaan jos hänellä sellainen olisi? Entä pitäisikö onnellisessa parisuhteessa elävän piilottaa puolisonsa sinkkukavereilta, jottei näille tule paha mieli? Entä miten voi käyttäytyä lasten seurassa, jos on niin katkera?

Kiperiä kysymyksiä? Ehkä. Mutta onko se, jonka mielestä lapsettoman pitää kokea täyspäiväistä myötätuntoa lapsellisia kohtaan, tullut mieleen, että lapsettomuuden tuska vastaa enemmänkin läheisen kuolemaa, kokemusta siitä että läheinen ei koskaan enää ole läsnä tai tule koskaan olemaan, ei ”kaikilla-muillakin-on-joskus-ikävä”-fiilis? Tietenkin jokainen on oma persoonansa ja jokaisen kokemus on erilainen, omansa, mutta jos oikeasti haluaa yrittää ymmärtää lapsetonta, niin mielestäni näitä ei voi verrata. Lapseton voi kokea ajatuksissaan tuon pienen kuoleman koko ajan, ja mitä kauemmaksi usko omasta lapsesta hiipuu, sitä mahdottomammaksi tilanne etenee. Itse asiassa luulisi että juuri lapsellinen voisi ymmärtää millaista olisi elämä ilman omia lapsia. Entä jos hänellä ei olisikaan lapsia, mitä hän silloin menettäisi?

Siitä samasta syystä myös vertaus sinkkukaverien ja parisuhteessa elävien kannalta ontuu. Sinkkuus on tietynlainen valinta (ja etukäteen pyydän anteeksi kaikilta sinkuilta, sillä tiedän että asia ei ole ihan näin yksinkertainen, ja sinkkukin voi haluta lapsia kipeästi) mutta tahaton lapsettomuus ei ole valinta, ja tietyn iän jälkeen ei yksinkertaisesti ole mahdollista saada enää lapsia, koko ajan kilpaillaan aikaa vastaan. Lisäksi niin tuossa sarjakuvassa kuin tosielämässäkin, lapsellisella on usein iso joukko näitä tukijoukkoja tykkäämässä, kun taas lapseton usein kipuilee ihan yksin ja vain omassa päässään. Siksi mielestäni on loukkaavaa verrata näitä asioita keskenään.

Mutta mitä Facebookiin tulee, ei olisi reilua lapsellisten kannalta jättää tilaansa päivittämättä vain muutaman lapsettoman takia. Syntymä on ihmeellinen asia ja se varmasti halutaan kertoa koko maailmalle. Itsekin ”tykkään” näistä, satunnaisesti. Itse asiassa sain juuri kuulla pari uutta raskausuutista, molemmat vielä samana päivänä. Ja tiedätkö, katkeruutta ei tullut, olen ihan oikeasti onnellinen näiden parien puolesta, toivon että kaikki menee hyvin ja odotan kovasti sitä että saan nähdä näiden ihmeiden syntyvän maailmaan. Erona muutamaan hyvin tuskalliseen raskausuutiseen oli se, että nämä ihmiset kertoivat minulle raskauksistaan henkilökohtaisesti, vielä melkein ensimmäisenä kaikista ihmisistä vaikka raskausviikkoja ei ollut vielä edes kovin montaa takana ja riski keskenmenollekin vielä kohtalaisen suuri. Minusta tämä jos joku oli luottamuksenosoitus. Toinenkin ero löytyy, nämä ihmiset ovat kuunnelleet myös minua, ystävyyshän on vuorovaikutusta. Nämä iloiset raskausuutiset ovat minulle kaukana niistä hetkistä jotka saivat minut kyynelehtimään kun raskausuutinen tuotiin minulle kylmiltään suuressa joukossa, jossa muut vastaanottajat olivat paljon vähemmän läheisiä uutistentuojalle kuin minä, tai sitten hetkeä kun massatekstari toi uutisen "valmiista" vauvasta ilman mitään ennakkovaroituksia. Ja jos oman kaikkein kovimman suruni keskellä en samalla hetkellä hihkunut ilosta heidän tilanteestaan, en kelvannut enää ystäväksi näille äideille.

Facebookissa ja tosielämässäkään ei minua niinkään ärsytä ja masenna se että odottava vanhempi tai lapsellinen kertoo omista tunteistaan lapseen liittyen tai lapsen jutuista kunhan tiettyä rajaa ei ylitetä. Lapsen suusta kuulee välillä niin hassuja ja söpöjä juttuja että ne piristävät päivää ja olisi sääli olla jakamatta niitä muille. Eikä se lapsen vika ole jos vanhempi ei ota muita huomioon. Mutta sitten kun ihmisestä tulee lapsen elämän kautta elävä kopiokone, jossa kaikki vapaa-aika, työaika ja sosiaalisen median aika menee lapsesta kertomiseen, ja erityisesti siihen miten ihana juuri oma lapsi on, ja muiden tunteet jätetään huomioimatta, on mitta täynnä. Uskon että yleensä tällainen ihminen ei edes tajua ärsyttävänsä muita. Näissä piireissä lapsesta puhuminen on aina inhimillistä ja hyväksyttävää ja jos joku ei sitä jaksa, on automaattisesti katkera tai kylmä ihminen. Jos joku puolestaan kertoisi päivittäin omaisuudestaan, hienoista vaatteistaan, suurista saavutuksistaan tai vaikka laihuudestaan, niin silloin sitä kyllä saa kritisoida ja päivitellä. Vaikka lapsi on tietenkin eri asia kuin edellä luetellut esimerkit ja varmastikin suurin osa ihmisistä pitää lopulta pehmeitä arvoja tärkeimpinä arvoina, niin kehumisen kannalta asia on minusta ihan sama.