Paperien keräämisestä

Odotusaika kotiselvityksestä siihen että saa ruveta keräämään papereita kohdemaahan, tuntuu äärettömän pitkältä. Kun paperit on vielä Suomessa niin tietää että mitään ei voi tapahtua, ei ainakaan mitään positiivista yllätystä. Prosessin odotusaika Suomen puolella tuntuu niin turhauttavalta, joskus suorastaan älyttömältä. Jonossa odottelu on ymmärrettävää koska hakijoita on niin paljon, mutta joskus siinä reiluus on kaukana. Mutta näin viisaat ihmiset asian sopineet ja siihen on vaan tyydyttävä. Joihin asioihin ei vaan itse voi vaikuttaa ja melkein koko adoptioprosessi on pääosin tällainen asia.

Kun sitten tuo lupa paperien keräämiseen tuli, tunne oli mainio! Tuon jälkeen kyllä stressihormoni rupesi jylläämään, koska niin monta asiaa piti yhtäkkiä tehdä ja niin monta asiakirjaa tuli täyttää. Kuitenkin tämä vaihe oli pitkästä aikaa adoptioprosessissa sellainen, johon itse saattoi jonkin verran vaikuttaa. Viimeksi tällainen vaihe oli adoptioneuvonta, silloin saattoi vaikuttaa itse ainakin siihen millaista kuvaa sosiaalityöntekijälle antaa. Mutta kotiselvityksen jälkeen oltiinkin taas tyhjän päällä, monta vuotta pelkästään turhauttavaa odotusta. Mutta sitten kun lupa asiakirjojen keräämiseen tuli, saattoi vihdoinkin taas itse vaikuttaa prosessiin edes hieman. Ainakin saattoi valita millaisia valokuvia valitaan ja lähetetään kohdemaahan, millainen oma kirje kirjoitetaan sekä miten nopeasti hoidetaan viralliset asiat. Päätimme että meidän toimesta asiat eivät mene tässä kohdassa hitaasti ja laitoimmekin asiat täydellä höyryllä eteenpäin kun tuo lupa tuli. Saimmekin paperit kerätyksi meidän mielestä melko nopeasti. Ja kun paperit vietiin palvelunantajalle, niin ei mennyt enää montaa päivää kun kohdemaa oli vastaanottaneet meidän paperit.

Valokuvien ottaminen ja valitseminen tuotti kyllä vähän pään vaivaa. Digikuva-aikoina ei ole ongelmaa kuvien määrästä eikä laadusta vaan enemmänkin siitä että millaisia kuvia kovalevy on tulvillaan. On kuvia matkoista, luonnosta sekä kavereista. On rentoja hassuttelukuvia sekä juhlakuvia. Mutta makrokuva sudenkorennosta, ilmeilykuva sohvan nurkasta tai minä lyhyessä kesämekossa pyramidin edessä ei taida ole tarpeeksi edustava. Eikä mies kalja-pullojen ympäröimänä polttareissa. Turvauduimmekin aika monessa kuvassa poserauskuviin jotka oli otettu juuri näitä asiakirjavalokuvia varten. Vaikka olenkin yleensä sitä mieltä että poserauskuvat ovat aika tylsiä. Aidoimmat kuvat saadaan ehdottomasti silloin kun kuvassa olevat henkilöt eivät tiedä että heitä kuvataan. Jonkinlainen kuvapaketti saatiin kuitenkin aikaiseksi mutta en yhtään osaa sanoa ovatko ne tarpeeksi edustavia. Ei ole vertauskohtia millaisia kuvia yleensä ihmisillä on.

Oman kirjeen kirjoittaminen kohdemaahan ei myöskään ollut helppoa. Tai ei se ollut myöskään kovin vaikeata koska kirjoitimme ihan fiilispohjalta mutta kyllähän sitä joutui miettimään, että ei tulisi sanotuksi mitään tyhmää. On kuitenkin kyse siitä niin isosta asiasta kuin lapsesta. Ja kirjoittaisi miten hienosti/huonosti tahansa niin eihän sitä koskaan tiedä millainen vastaanottaja on ja mitä hän arvostaa.

Olivat sitten asiakirjat hyviä tai huonoja, joka tapauksessa niistä tuli meidän näköisiä. Eikä niitä voi enää muuttaa ja vaikka voisikin niin tuskin niistä tulisi myöhemmin erinäköisiä. Mutta mitenköhän paljon oikeasti kotiselvitys ja omat asiakirjat oikeasti vaikuttaa lapsitietoihin? Palvelunantajan tiedon mukaisesti lapsitieto ei tule järjestyksessä vaan aina etsitään lapselle sopivat vanhemmat mutta kuitenkin papereita katsotaan suunnilleen aikajärjestyksessä. Mitenköhän paljon merkitystä on siihen kuinka erilaiset paperit on toisiin verrattuna?