Kohti uusia tuulia

Kiitos kaikille lukijoilleni onnitteluista ja myötäelämisestä! Suurin unelmani on vihdoinkin toteutunut ja kotonamme asuu oma ihana lapsi. Siitä asti kun lapsi tuli kotiimme elämä on ollut kovin hektistä ja rankkaakin mutta kuitenkin onnellista ja mahtavaa. En ole katunut hetkeäkään adoptioon ryhtymistä. Olen miettinyt jo jonkin aikaa blogini kohtaloa, on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta lapseni yksityisyyden suojaamiseksi en ole sitä tehnyt. Nyt olen kuitenkin kaiken uhallakin aloittanut uuden blogin, jossa yritän jotenkin tasapainoilla julkisen netin ja yksityisyyden rajamailla. Se ei ole helppoa, koska adoptiopiirit ovat pienet. 

Tsemppiä adoptio-odottajille ja voimia jo lapsen saaneille! Ja tervetuloa piipahtamaan uuteen blogiini http://kilpikonnanajatuksia.blogspot.fi/

Vanhan loppu ja uuden aikakauden alku

Olen viime aikoina todellakin alkanut pelkäämään sitä, että mitä jos emme saakaan lapsitietoa koskaan. Monta kuukautta olen nukkunut huonosti, nähnyt epämääräisiä unia ja heräillyt painostavaan olotilaan. Päivät ovat vain kuluneet mutta toivottua soittoa ei vain ole tullut. Epätoivo on vain kasvanut päivä päivältä suuremmaksi. Olen kyllästymiseen asti miettinyt miksi muut saavat lapsitietoja mutta me vieläkin odotamme. Olen jo oppinut ajattelemaan että silloin kun puhelin toimistoaikaan soi, se ei ole "se puhelu", koska toistaiseksi kaikki puhelut ovat olleet vain ”vääriä hälytyksiä”.

Kunnes yhtenä tavallisena, hieman tylsänä päivänä töissä puhelimeni näytöllä vilkkuu palvelunantajan nimi. Toivo herää, voisiko tämä olla se kauan odotettu puhelu vai onko tämä sittenkin jotain ihan muuta. Ehkä palvelunantaja pahoittelee sitä, että valitettavasti meidät joudutaan hylkäämään viime metreillä. Tai ehkä yhteystiedoissamme on jotain epäselvyyksiä. Odotan muutaman soiton, otan happea ja sitten vastaan. 

Palvelunantaja menee suoraan asiaan, meitä odottaa pieni lapsi kohdemaassa. Sydämeni jättää monta lyöntiä väliin, onko tämä joku vitsi? Ei, palvelunantaja jatkaa kertomusta lapsemme taustatiedoista, mutta tuskin pystyn kuuntelemaan. Päässäni sumenee, meillä on lapsi, meillä! Ainoat sanat joita pystyn rekisteröimään taustatiedoista ovat lapsen sukupuoli ja ikä vaikka en ole niistäkään varma. Varmistan ne toistamiseen ja sopertelen tunnemyräkässä, että en usko tätä todeksi. Eihän tällaista voi tapahtua meille. Palvelunantaja nauraa ja sanoo että totta tämä on. 

Puhelun jälkeen soitan heti miehelleni ja sanon että meitä odottaa nyt pieni lapsukainen. Pieni, ihan oikea, elävä ja todellinen ihminen. Kuulen kun mies alkaa itkeä. Olemme vähän aikaa molemmat hiljaa. Sitten yritän toistaa mitä muistan palvelunantajan soitosta mutta sanat takertuvat kurkkuuni ja ääneni vapisee. En pysty jatkamaan, tämä kaikki tuntuu niin uskomattomalta. Kaiken onnen huipuksi pääsemme pian katsomaan kuvia lapsestamme, joita palveluantaja lupaa lähettää heti maagisen soiton jälkeen.

Todella hassu tunne katsoa lastaan ensimmäistä kertaa valokuvasta. Hän näyttää kovin vieraalta. Alan lukemaan lapsen taustatietoja ja samalla vilkuilen kuvia. Sekunti sekunnilta lapsen piirteet kuitenkin selkiytyvät ja näen koko ajan enemmän tuttuutta. Katson ja katson ja yhtäkkiä kaikki vieraus katoaa ja samalla kaikki odotusvuosiin piilotettu pelko katoaa. Ei ole enää merkitystä millaiset taustatiedot lapsellamme on, tiedot ovat oman lapsemme historiaa ja niitä ei voi muuttaa. Tuntuu kuin menneisyydellä ei olisi enää mitään merkitystä, sillä tämä kauan odotettu lapsi on nyt monen mutkan kautta tulossa meidän perheeseemme. Yhdessä teemme oman tulevaisuuden. Hän on juuri se oikea, se jota nämä kaikki vuodet olemme odottaneet. 

En voi kuvitella suurempaa onnea kuin tämä hetki. Tämä on se hetki, josta olen haaveillut mutta en kuitenkaan koskaan uskaltanut toivoa sen olevan näin voimakkaan ihana. Meillä on nyt lapsi. Eikä hän voisi olla kukaan muu.

Tapaus Kaikkosen adoptio ja kaksi ja puoli mielipidettä

Antti Kaikkosen adoption kariutumisesta on noussut mediakohu ja tämä aihe tuntuu jakavan mielipiteitä. Jo kauan on ollut tiedossa, että hän saattaa saada rikossyytteen, mutta silti adoptioprosessi on jatkunut tähän saakka. Adoptionhakijana olen miettinyt, että onko sittenkin poliitikolla erityisvapauksia kun prosessia ei ole jäädytetty tai lopetettu jo aikaisemmin vaikka varmasti adoptioviranomaisilla on ollut tieto asiasta ja muut adoptionhakijat joutuvat selvittelemään pikkuasioitakin.

En sinänsä halua ottaa kantaa siihen onko Kaikkosten adoptioprosessin jäädytys oikeutettu vai ei. Totta on kuitenkin se, että viranomaiset kyselevät asioita muiltakin adoptiohakijoilta ja joskus tämä johtaa ylimääräiseen odotukseen. Monelta adoptionhakijalta pyydetään lisäselvityksiä toinen toisensa perään ja  jotkut taas ovat jo lähtökohtaisesti kelvottomia adoptiotaipaleelle ominaisuuksiensa takia jotka eivät suoraan vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi. Prosessi pitkittyy aina kun lisäselvityksiä vaaditaan ja laaditaan. Lisäselvitykset ovat usein aikaavieviä kun selvitellään eri tahoilta ovatko hakijat sopivia aloittamaan tai jatkamaan prosessia. Kaikki selvitykset pitkittävät prosessia entisestään, toiset enemmän, toiset vähemmän. Esimerkiksi syöpähoitojen loppumisen jälkeen pitää odottaa usean vuoden karenssiaika ennen kuin voi aloittaa prosessin. Joku toinen taas tulee raskaaksi ja saa keskenmenon kesken prosessin ja sen jälkeisiä henkisiä traumoja joudutaan selvittelemään viranomaisille vaikka asia olisi rankka sellaisenaankin.  Joku taas saattaa erota ja aloittaa prosessin uudelleen alusta yksinhakijana ja se tekee odotusajasta melkein mahdottoman pitkän. Pitkittyneiden odotusaikojen takia jollekin puolestaan tulee ikä vastaan. On siis lukuisia syitä minkä takia adoptio viivästyy ja mahdollisesti peruuntuukin ja rikossyyte on vain yksi niistä. Jokainen ”kyseenalainen” hakija joutuu selvittämään tilanteen viranomaisten kanssa ja taistella oman sietokykynsä rajamailla tätä adoptiopyörää vastaan.

Nyt kun Kaikkosten adoptio on jäädytetty kohdemaassa oikeudenkäyntiin asti, niin kuulostaa siltä että normaali viranomaiskäytäntö on tapahtunut. Eri asia on sitten se, että ovatko adoptioprosessin käytännöt oikein ja sitä hoitavat viranomaiset aina oikeassa. Julkisuuden henkilönä Kaikkosen tilanne on vain erilainen kuin suurimmalla osalla hakijoista koska media on kiinnostunut aiheesta ja hyvä niin. Myös suuren yleisön myötätunto pariskuntaa kohtaan heräsi tämän takia. Jos joku alunperin piti oikeusjupakkaa ikävänä, niin tämän jälkeen mahdollisesti ajattelee, että ei se nyt niin iso juttu sitten ollutkaan. Ihmiset näyttäisivät ajattelevan, että ei tämä tapaus eivätkä monet muutkaan adoptionhakijoiden tapausten erityispiirteet suoraan vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi. Jotkut puolustavat Kaikkosten adoptio-oikeutta ja ovat vahvasti sitä mieltä, että parin oikeutta on loukattu, sillä syyte ei ole vielä tuomio. Joidenkin mielestä myös adoptiolaki on auttamattomasti vanhentunut ja pienten asioiden ei pitäisi vaikuttaa hakijoiden adoptiokelpoisuuteen tai odotusajan pidentymiseen. Monella kuitenkin huomattavasti pienempikin asia on siihen vaikuttanut.

Silloin kun adoptioprosessi on jäissä eikä lopetettu, niin hakija voi saada adoptiolapsen myöhemmin jos ei tule lisää mutkia matkaan. Hermoja odottamiseen kuitenkin tarvitaan, koska prosessi on lyhimmilläänkin pitkä ja valmiiksi stressaavasta prosessista voi tulla henkisesti täysin mahdoton. Voi vain spekuloida Kaikkosten tapauksessa mitä ylimääräinen odotus ajallisesti tarkoittaa. Jos paperit ovat lähteneet kohdemaahan vasta vähän aikaa sitten, niin todennäköisesti odotusta olisi ollut vielä paljon jäljellä ja voi olla että rauennut syyte ei edes vaikuttaisi lopulliseen odotusaikaan.

On Kaikkosten tapauksesta tai muista jäädytetyistä tai lopetetuista adoptioprosesseista mitä mieltä tahansa, niin se ei kuitenkaan vähennä niitä inhimillisiä tunteita joita hakijat käyvät läpi kun adoptioprosessi mahdollisesti loppuu kesken kaiken. Pitää olla aika kylmä ihminen jos ajattelee että lapseton on saanut mitä ansaitsee. Vaikka kyseenalaisuuksiakin olisi tapahtunut, niin silti en toivoisi kenelläkään jokseenkin täyspäiselle ihmiselle sitä että hartaasti toivottu lapsi ei saapuisikaan, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Harva ulkopuolinen kuitenkaan osaa kuvitella mielessään kuinka rankka tämä prosessi on, varsinkaan jos toivottua lopputulosta ei tule. Joku ehkä osaa kuvitella mielessään kuinka suuri suru on synnyttää kuollut lapsi, mutta kuinka moni kykenee ymmärtämään adoptiokeskenmenon ja siihen liittyvät tunteet? Löytyykö silloin tukea yhteiskunnalta tai läheisiltä?

Matchayksestä ja adoptiolasten odotusajoista

Yksi adoptio-odottajan raskaimmista asioista on minusta se, että lapselle ei ole vuoronumeroa eikä takuuta siitä että tuleeko lasta koskaan. Toisten lapsiesitykset tuovat lohtua, koska ne kertovat adoptiojonojen liikkuvan, mutta toisaalta ne saattavat myös tuoda lisää paineita omasta tilanteesta. Silloin kun itseään reilusti aikaisemmin adoptioprosessin aloittanut hakija saa lapsitiedon, tulee väkisinkin mieleen että miksi me emme kelpaa vaan joudumme edelleen odottamaan, ehkä ikuisesti.

Olen kuullut monen jo adoptiolapsen saaneen kertovan, että lapsi oli matchatty selkeästi juuri oikeaan perheeseen ja että lapsi tuntuu juuri oikealta. Palvelunantaja kertoo, että lapselle etsitään sopivaa perhettä, siksi adoptiolapsella ei ole vuoronumeroa ja kovasti kaikki painottavat että lapset eivät tule järjestyksessä. Mutta mitkä ovat nämä maagiset kriteerit lapsien ja vanhempien yhdistämisessä? Miksi toiset perheet saavat lapsitiedon toisia nopeammin? Onko niin että parhaat hakijat saavat parhaat lapset ensin?

Odotusahdistuksessani aloin tutkia löytyykö netistä mitään matchaykseen liittyvää materiaalia ja löysin lopulta mielenkiintoisen artikkelin Answering a call, jossa kerrotaan best practices-tyylisiä ohjenuoria siitä miten lapsi ja perhe saatetaan yhteen. Artikkelissa kerrotaan mm matchayksen historiaa ja nykykäytäntöjä. Artikkelin mukaan aikoinaan matchayksen tärkeimpinä kriteereinä pidettiin fyysisiä ominaisuuksia kuten rotua, ihon väriä, pituutta ja hiusten väriä, myös äly on ollut tärkeässä roolissa ja uskonto on ollut jopa tärkein kriteeri. Silloin ei tullut mieleenkään että valkoinen pariskunta olisi ottanut ”vääränvärisen” lapsen. Nykyään matchaykseen on tullut käyttöön uusia menetelmiä ja fyysisten ominaisuuksien sijaan pidetään tärkeimpinä mm. vanhempi-lapsi yhteensopivuutta, henkilökohtaisia vahvuuksia, elämäntapaa, lapsen erityistarpeita ja perheen odotuksia. Suvaitsevaisuus erilaisiin käytöksiin, joustavuus ja realistiset toiveet lapsesta ovat artikkelin mukaan avainsanoja. Myöskään hakijan vammaisuus tai yksinhuoltajuus ei vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi.

Kuulostaapa hienolta, eivätkö täydellisimmät vanhemmat saakaan adoptiolapsia nopeimmin? Onko sittenkin niin että adoptiohakijan ei tarvitsekaan olla täydellinen, vaan hyvä hakija on kokenut myös vastoinkäymisiä ja selviytynyt niistä ja on riittävän joustava? Artikkelin mukaan näin on. Kaikki lapset ovat samanarvoisia eikä lapsia voi laittaa paremmuusjärjestykseen ja sen takia myöskään adoptiomatchayksessä ei mielestäni pitäisi laittaa lapselle eikä hakijalle leimaa otsaan ”huono lapsi koska huonot vanhemmat odottivat sinua niin kauan” vaan puhua kaikista adoptiolapsista samanarvoisina.

Jos siis unohdetaan hakijoiden ja lasten paremmuusjärjestys, niin miten ihmeessä sitten matchays lopulta tapahtuu? Miten esimerkiksi tuo utopistiselta kuulostava vanhempi-lapsi yhteensopivuus ja elämäntapa testataan jos lapsi asuu toisella puolella maailmaa lastenkodissa ja hakija puolestaan muutama rivi tekstiä kotiselvityksessä? Periaatteessa tuo yhteensopivuus kuulostaa hienolta, musikaalinen hakija matchataan musiikista tykkäävään lapsen kanssa, vilkas lapsi puolestaan urheilulliseen perheeseen ja käytösongelmainen lapsi perheeseen joka on hyvin kärsivällinen. Hmm, näinköhän? Ehkä myös se lapsi joka ei ole koskaan musiikista kuullut kokee musiikillisen herätyksen sopivassa perheessä ja toisaalta se alun perin musikaalinen lapsi ei myöhemmin olekaan siitä kiinnostunut. Hakijakin voi periaatteessa kertoa sosiaalityöntekijälle neuvontavaiheessa mitä haluaa ja nämä vuosien takaiset tekstit jäävät elämään omaa elämäänsä toisella puolella maailmaa. Siellä kohdemaan adoptiovastaava lukee hakijoiden kotiselvityksen ja muodostaa kuvan perheestä, sitten lukee lapsen todennäköisesti kovin puutteelliset tiedot ja matchaa. Ehkä tutkii kovin tarkasti, ehkä hutiloi. Ehkä onnistuu, ehkä ei.

Vaikka kuinka puhutaan että matchays on tarkkaa puuhaa, epäilen. Lastenkotilapsista kuten muistakaan lapsista ei välttämättä pysty sanomaan pienenä millainen hän tulee olemaan myöhemmin, joten uskon että matchays on paljolti arpapeliä vaikka perheet kokisivatkin että lapsi on tullut oikeaan perheeseen. Uskon että matchays on paljon sattuman, Jumalan, Merenhengen ja adoptiotyöntekijöiden ”mustatuntuu”-fiilistä ja siten tavallista paperityötä vain. Onnellinen on se, joka kokee ja tuntee että valinta oli oikea.

“Many willing families are already available
and interested in being adoptive parents, but
agencies are ruling them out on the basis of reasons
that may be more important to the social
worker than the child.”

25 asiaa

Ihanainen Toiveissa antoi blogissaan minulle haasteen vähän aikaa sitten mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Kuten haasteeseen kuuluu, pitäisi kirjoittaa itsestään 25 asiaa ja haastaa sen lisäksi viisi muuta kirjoittajaa.

1. Salaa toivoin että minulle ei tule tätä haastetta, koska en halua että minua tunnistetaan ja 25 asiaa on paljon.

2. Silti minusta on kiva täyttää tällaisia haasteita.

3. Toisinaan olen ihan koukussa bloggaukseen, toisinaan yritän pysyä erossa kaikesta siihen liittyvästä.

4. Kukaan tosielämän ystävistäni ei tiedä että bloggaan.

5. Suvaitsemattomuus, mustavalkoisuus ja tekopyhyys suututtavat minua.

6. En pidä siitä että kirjoituksista (kuten blogeissa, keskusteluissa ja mediassakin) otetaan erilleen yksi lause ilman kokonaisuutta ja irrallista lausetta kritisoidaan ja asia käännetään toiseksi.

7. En myöskään pidä siitä että juorutaan ja puhutaan pahaa selän takana, haluaisin että asioista puhuttaisiin enemmän suoraan mutta kuitenkin toisia kunnioittaen.

8. En kuvittele olevani aina oikeassa ja minusta on kiva keskustella myös vaikeista asioista.

 9. Jos saan hyvät argumentit, saatan muuttaa mielipidettäni, mutta perusarvojani kukaan ei pysty muuttamaan ja uskallan seistä niiden takana.

10. Pidän kirjoittamisesta.

11. Alakoulussa luokan pojat ryöstivät päiväkirjani ja lukivat sitä ääneen porukassa.

12. Kun lapsena minulta murtui leikeissä luu, en itkenyt enkä kertonut kenellekään.

13. En ikinä jaksa keskittyä minkäänlaisiin käyttöohjeisiin vaan pistän mieluummin jonkun tekemään vähänkin teknisemmän homman

14. Kaapeissani on liikaa vaatteita. Nyt olen luvannut itselleni olla ostamatta niitä ollenkaan. Lupaukseni on pitänyt vaihtelevalla menestyksellä.

15. Ajattelin adoptiota mahdollisena vaihtoehtona minulle jo ennen kuin täytin 20 vuotta.

16. Minua ei meinaa saada aamuisin hereille mitenkään, torkku herättää minut aina uudelleen ja uudelleen.

17. Kun olin pieni, minulla oli paljon harrastuksia.

18. Tykkään puhua ruoasta ja syödä.

19. Minua joskus harmittaa ne ihmiset jotka sanovat "älä valita, kaikki on itsestä kiinni", koska fakta on että joihinkin asioihin ei oikeasti voi itse vaikuttaa. Omaan asenteeseen voi vaikuttaa.

20. Olen joskus halunnut opiskella arabiaa.

21. Yksi lempikoruistani on kaverini tekemät korvakorut.

22. En omista Aalto-maljakkoa.

23. Olen harkinnut pitäisikö minun vaihtaa työpaikkaa.

24. Olen hieman kateellinen ihmisille joiden elämä on mennyt siten kuin ovat halunneet. Silti en vaihtaisi omaa elämääni muuksi.

25. Vaikka blogissani valitan lapsettomuutta ja monien ihmisten ymmärtämättömyyttä, olen kuitenkin iloinen ja onnellinen ihminen.

Haasteeseen kuuluvat 5 haastetta lähtevät seuraaville 7 henkilölle: Tunteellinen Siili, Eileithyia, Unina, Kohti, Eväsreppu, Rouva M ja Onni Ilona. Toiveissa:n sanoin: Älkää ottako haasteesta paineita, jokainen meistä tasapainoilee sen suhteen, kuinka tunnistettavaksi haluaa itsensä tehdä.

Toinen todellisuus

Välillä mietin millaista elämä olisi ollut jos meille olisi tullut lapsi heti kun lapsia ”tilattiin”, ilman että minulla olisi edes ollut kunnolla tietoa lapsettomuudesta. Heti vauvakuumeen iskettyä olisin vähän puuhannut pedissä ja muutaman yrityskuukauden jälkeen siitä olisin kiljahtanut onnesta vessakäynnin jälkeen. Sitten olisi alkanut yhteensä yhdeksän kuukauden odotus, enkä olisi koko ajan pelännyt että raskaus voi mennä kesken. Ehkä olisin joskus kuullut lapsettomista pariskunnista, mutta en olisi edes ollut ajatellut että se voisi osua omalle kohdalle. Välillä ehkä olisin miettinyt että toivottavasti lapsi on terve ja että onko se tyttö vai poika ja millaisiin harrastuksiin lapsi sitten vietäisiin. Odotusaikana olisin sisustanut lastenhuonetta ja uskaltanut ostaa vauvanvaatteita, juuri oikean kokoisia. Olisin tiennyt myös milloin voin vielä lähteä lomamatkalle ja milloin lopetetaan työt. Blogini aihe olisi pyörinyt lastenhuoneen sisustuksen, vauvanvaatteiden ja mahakuvien ympärillä ja kerran olisin pahoittanut mieleni koska läheinen ystäväni ei olisi onnitellut minua riittävän iloisesti raskausuutiseni jälkeen.

Jos kuvailemani todellisuus olisi ollut minun todellisuuttani, niin ymmärtäisinkö lapsettomuuden katkeruutta ja sitä että koko maailma ei olisi ehkä mukana onnessani? Olisinko jaksanut miettiä millä tavalla satuttaisin vähiten lapsetonta ystävääni kun olisin kertonut raskaudestani? Olisinko jaksanut olla olkapäänä ja tukena tai edes ystävänä tälle ihmiselle jonka elämä ei olisi mennyt kuin sadussa jos oma elämäni olisi pyörinyt vaippapakettien ja rattaiden mallien ympärillä? Olisinko ottanut uudelleen yhteyttä lapsettomaan ystävääni jos hän ei olisi jaksanut lähteä vauvakutsuilleni?

En tiedä, en osaa sanoa mitä olisin tehnyt.

Jälkiruoka-aika

Kiitti Rouva M maukkaasta tunnustuksesta! Tunnustukseen kuuluu, että pitää paljastaa itsestään kolme asiaa; lempiväri, lempiruoka, sekä paikka jossa haluaisi käydä.

Hmm....

Onpas nämä vaikeita koska rakastan värejä ja ruokaa sekä kiinnostaa lähes kaikki paikat! Jos nyt joku pitäisi valita niin valitaan sitten vihreä, feta-salaatti ja Japani (ja tietenkin adoption kohdemaa).

Asiaan kuuluu myös jakaa tunnustus eteenpäin:

Tykkään monesta blogista, mutta tällä kertaa tunnustus lähtee sijaisäitinä toimivalle Eväsrepulle. Tykkään siitä että blogissa kerrotaan lapsettomalle koskettavia mielenkiintoisia ajankohtaisia asioita syyllistämättä ketään sekä kuvataan omakohtaisia ja lämminhenkisiä hetkiä sijaislapsesta. Sijaisvanhemmuus on alkanut kiinnostaa enemmän tämän blogin ansiosta.

Myös Rouva M:lle annan tunnustuksen vaikka luonnollisesti tämä ei vaadi enää lisätunnustuksia :). Hän kirjoittaa vaikeita lapsettomuuskokemuksiaan kauniin henkilökohtaisesti ja tunteella, mutta jos mahdollista niin kuitenkin positiivisesti ja vähän itseironisesti. Toivoisin niin kovasti että tässä blogissa olisi lopulta onnellinen loppu.  

Lisäksi blogilistallani on muitakin hienoja blogeja jolle antaisin mielelläni tunnustuksen :)