Vuosia sitten lueskelin jotain adoptioon liittyvää keskustelupalstaa, jossa kolmen biolapsen äiti kommentoi palstalle. Äidillä oli myös yksi adoptoitu lapsi. En muista paljon muuta sisältöä kuin, että äiti kirjoitti että hän ei rakasta adoptiolastaan yhtä paljon kuin biologisia lapsiaan ja vain biolapset tuntuvat "omilta".
Mielestäni tuo kommentti oli aika shokeeraava. Ymmärrän sen, että lapsia voi rakastaa eri tavalla, onhan heistä jokainen oma persoonansa. Mutta se että adoptiolapsi ei saa aitoa rakkautta edes adoptiovanhemmaltaan on minusta todella surullista. Adoptiolapsi voi muutenkin kokea ajoittain ulkopuolisuuden tunnetta vaikka hänen perheensä rakastaisi häntä hyvin paljon. Mutta mitä sitten jos häntä ei rakastetakaan vaan joutuu elämään perheen muiden lapsien varjossa? Silloin mielestäni mahdollisista vaikeuksista ei voi syyttää vain taustaa. Adoptiolapsen pitäisi saada aina rakkautta ehdoitta.
Välillä mietin omassa adoptio-odotuksessani miltä tuntuisi jos saisin lapsen ja aluksi en tuntisikaan mitään? Mitä jos lapsi ei tuntuisi heti omalta? Vaikka kaipuu lapseen ja tahtotila on suuri, suuri tunne ensisilmäyksellä ei ole itsestäänselvyys. Kiintymissuhde adoptiolapsen ja uusiin vanhempien välillä ei aina tapahdu salamannopeasti, joillekin adoptio-osapuolille ihastuminen toiseen osapuoleen tapahtuu heti kun taas joillekin siihen tarvitaan paljon enemmän aikaa. Tuntuisi helpolta jos kuherruskuukausi alkaisi aina saman tien.
Kertomuksen äitiähän ei voi sinänsä syyttää siitä jos hän ei rakasta lastaan, koska rakkauden tunne ei tule pakosta, mutta hyvin surullista ja varmaan kuluttavaakin se on kaikille osapuolille. En tiedä miten kauan adoptiolapsi oli ollut kotona, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tuo äiti on tähän päivään mennessä löytänyt rakkauden myös tähän adoptiolapseensa, etenkin lapsen takia. Haluaisin uskoa siihen, että perheissä joissa on sekä bio- että adoptiolapsia, kaikki lapset ovat samalla viivalla.
