Hyvin olen onnistunut olla ajattelematta koko adoptioasiaa melkein muutaman kuukauden. Kun pitää itsensä kiireisenä niin se onnistuu välillä kohtalaisen hyvin. Turhan paljon työtä, sopivasti harrastuksia ja kaverien tapaamisia.
Huonommin onnistuu ajattelun pakoilu jos hankkii itselleen flunssan. Jos joutuu sängynpohjalle, niin ajatukset alkaa menemään niihin vanhoihin reitteihin.
Miksi tämä adoptio on tehty Suomessa niin vaikeaksi? Miksi näiden kaikkien vuosien jälkeen paperimme ovat vieläkin Suomessa eikä edes kunnollinen odotus ei ole edes päässyt alkamaan. Aikaisemminkin adoptio oli vaikeaa, mutta nykyään se tuntuu olevan mahdontonta. Jos olisimme alkaneet hakemaan adoptiota muutaman vuoden aikaisemmin, koko prosessi olisi ollut paljon nopeampi. Mutta tiedän, että jossittelu on turhaan. Olemme tässä ja nyt ja siihen on sopeuduttava.
Adoptioneuvonnassa kyllä selittiin hyvin lasten oikeuksista sun muista ja on se hyvä että Suomessa varmistetaan kohdemaan lastenkotien taustat ym. ennen kun maata mietitään kohdemaaksi. Lapsen kannalta olisi ikävää saada lapsi, joka olisi joutunut lapsikaupan uhriksi. Mutta silti välillä tuntuu järjettömältä koko Suomen adoptiotoiminta. Ei niinkään neuvonta ja siihen liittyvien paperien tarve ym, koska mielestäni neuvonta oli hyvinkin tarpeellista. Siinä tuli kyllä käydyksi mielessä todella paljon asioita ja on varmasti tarpeellista, että vaikeita asioita joutui prosessoimaan mielessään. Sellainen olisi todella monelle biovanhemmillekin tarpeellista ennen lasten tekoa. Mutta muuten mielestäni maantietelliset/kunnalliset/henkilökemiat ym vaikuttavat adoptioprosessiin liikaa ja Suomen puolen odotus on melkein naurettavaa. Meillä oli onni, että sosiaalityöntekijämme oli todella mukava ja vastaanottavainen ja hänen kanssaan oli mukava keskustella. Mutta kaikilla ei käy niin hyvin että henkilökemiat kohtaavat.
Kun yleistä tietoa on se, että kohdemaat valitsevat sopivat vanhemmat lapselle eikä odotusaika ole ollenkaan sen mukainen että "ensimmäisenä tullut saa ensimmäisenä lapsen" niin edes Suomen puolella voisi olla jonkin lainen "reilu peli". Mutta neuvonnan odotus ja neuvontavälit vaihtelevat alueellisesti ja adoptioluvan saamisen kanssa on suurta vaihtelua. Ja kaiken huipuksi adoptioluvan antavat ihmiset jotka eivät koskaan ole tavanneet hakijoita, päättävät toisten ihmisten tulevaisuudesta. Epäävät tai antavat luvan kuin heillä olisi Jumalan valta. Adoptioon liittyy tietenkin paljon eettisiä kysymyksiä, että kenellä on oikeasti oikeus ottaa toisen lapsi omakseen. Sivuhuomautuksena voisi kyllä myös siinä samalla voisi tietty kysyä kenellä biovanhemmilla on oikeus tulla vanhemmaksi? Ja millä oikeudellä adoptiolupavirasto, ihmiset jotka tekevät vaan työtään, saa päättää kuka saa olla vanhempi?
