Kilpikonnan kuoren alla

Tapaus Kaikkosen adoptio ja kaksi ja puoli mielipidettä

2012-01-25T12:28:00.000-08:00

Antti Kaikkosen adoption kariutumisesta on noussut mediakohu ja tämä aihe tuntuu jakavan mielipiteitä. Jo kauan on ollut tiedossa, että hän saattaa saada rikossyytteen, mutta silti adoptioprosessi on jatkunut tähän saakka. Adoptionhakijana olen miettinyt, että onko sittenkin poliitikolla erityisvapauksia kun prosessia ei ole jäädytetty tai lopetettu jo aikaisemmin vaikka varmasti adoptioviranomaisilla on ollut tieto asiasta ja muut adoptionhakijat joutuvat selvittelemään pikkuasioitakin.

En sinänsä halua ottaa kantaa siihen onko Kaikkosten adoptioprosessin jäädytys oikeutettu vai ei. Totta on kuitenkin se, että viranomaiset kyselevät asioita muiltakin adoptiohakijoilta ja joskus tämä johtaa ylimääräiseen odotukseen. Monelta adoptionhakijalta pyydetään lisäselvityksiä toinen toisensa perään ja jotkut taas ovat jo lähtökohtaisesti kelvottomia adoptiotaipaleelle ominaisuuksiensa takia jotka eivät suoraan vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi. Prosessi pitkittyy aina kun lisäselvityksiä vaaditaan ja laaditaan. Lisäselvitykset ovat usein aikaavieviä kun selvitellään eri tahoilta ovatko hakijat sopivia aloittamaan tai jatkamaan prosessia. Kaikki selvitykset pitkittävät prosessia entisestään, toiset enemmän, toiset vähemmän. Esimerkiksi syöpähoitojen loppumisen jälkeen pitää odottaa usean vuoden karenssiaika ennen kuin voi aloittaa prosessin. Joku toinen taas tulee raskaaksi ja saa keskenmenon kesken prosessin ja sen jälkeisiä henkisiä traumoja joudutaan selvittelemään viranomaisille vaikka asia olisi rankka sellaisenaankin. Joku taas saattaa erota ja aloittaa prosessin uudelleen alusta yksinhakijana ja se tekee odotusajasta melkein mahdottoman pitkän. Pitkittyneiden odotusaikojen takia jollekin puolestaan tulee ikä vastaan. On siis lukuisia syitä minkä takia adoptio viivästyy ja mahdollisesti peruuntuukin ja rikossyyte on vain yksi niistä. Jokainen ”kyseenalainen” hakija joutuu selvittämään tilanteen viranomaisten kanssa ja taistella oman sietokykynsä rajamailla tätä adoptiopyörää vastaan.

Nyt kun Kaikkosten adoptio on jäädytetty kohdemaassa oikeudenkäyntiin asti, niin kuulostaa siltä että normaali viranomaiskäytäntö on tapahtunut. Eri asia on sitten se, että ovatko adoptioprosessin käytännöt oikein ja sitä hoitavat viranomaiset aina oikeassa. Julkisuuden henkilönä Kaikkosen tilanne on vain erilainen kuin suurimmalla osalla hakijoista koska media on kiinnostunut aiheesta ja hyvä niin. Myös suuren yleisön myötätunto pariskuntaa kohtaan heräsi tämän takia. Jos joku alunperin piti oikeusjupakkaa ikävänä, niin tämän jälkeen mahdollisesti ajattelee, että ei se nyt niin iso juttu sitten ollutkaan. Ihmiset näyttäisivät ajattelevan, että ei tämä tapaus eivätkä monet muutkaan adoptionhakijoiden tapausten erityispiirteet suoraan vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi. Jotkut puolustavat Kaikkosten adoptio-oikeutta ja ovat vahvasti sitä mieltä, että parin oikeutta on loukattu, sillä syyte ei ole vielä tuomio. Joidenkin mielestä myös adoptiolaki on auttamattomasti vanhentunut ja pienten asioiden ei pitäisi vaikuttaa hakijoiden adoptiokelpoisuuteen tai odotusajan pidentymiseen. Monella kuitenkin huomattavasti pienempikin asia on siihen vaikuttanut.

Silloin kun adoptioprosessi on jäissä eikä lopetettu, niin hakija voi saada adoptiolapsen myöhemmin jos ei tule lisää mutkia matkaan. Hermoja odottamiseen kuitenkin tarvitaan, koska prosessi on lyhimmilläänkin pitkä ja valmiiksi stressaavasta prosessista voi tulla henkisesti täysin mahdoton. Voi vain spekuloida Kaikkosten tapauksessa mitä ylimääräinen odotus ajallisesti tarkoittaa. Jos paperit ovat lähteneet kohdemaahan vasta vähän aikaa sitten, niin todennäköisesti odotusta olisi ollut vielä paljon jäljellä ja voi olla että rauennut syyte ei edes vaikuttaisi lopulliseen odotusaikaan.

On Kaikkosten tapauksesta tai muista jäädytetyistä tai lopetetuista adoptioprosesseista mitä mieltä tahansa, niin se ei kuitenkaan vähennä niitä inhimillisiä tunteita joita hakijat käyvät läpi kun adoptioprosessi mahdollisesti loppuu kesken kaiken. Pitää olla aika kylmä ihminen jos ajattelee että lapseton on saanut mitä ansaitsee. Vaikka kyseenalaisuuksiakin olisi tapahtunut, niin silti en toivoisi kenelläkään jokseenkin täyspäiselle ihmiselle sitä että hartaasti toivottu lapsi ei saapuisikaan, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Harva ulkopuolinen kuitenkaan osaa kuvitella mielessään kuinka rankka tämä prosessi on, varsinkaan jos toivottua lopputulosta ei tule. Joku ehkä osaa kuvitella mielessään kuinka suuri suru on synnyttää kuollut lapsi, mutta kuinka moni kykenee ymmärtämään adoptiokeskenmenon ja siihen liittyvät tunteet? Löytyykö silloin tukea yhteiskunnalta tai läheisiltä?

Matchayksestä ja adoptiolasten odotusajoista

2012-01-06T08:26:00.000-08:00

Yksi adoptio-odottajan raskaimmista asioista on minusta se, että lapselle ei ole vuoronumeroa eikä takuuta siitä että tuleeko lasta koskaan. Toisten lapsiesitykset tuovat lohtua, koska ne kertovat adoptiojonojen liikkuvan, mutta toisaalta ne saattavat myös tuoda lisää paineita omasta tilanteesta. Silloin kun itseään reilusti aikaisemmin adoptioprosessin aloittanut hakija saa lapsitiedon, tulee väkisinkin mieleen että miksi me emme kelpaa vaan joudumme edelleen odottamaan, ehkä ikuisesti.

Olen kuullut monen jo adoptiolapsen saaneen kertovan, että lapsi oli matchatty selkeästi juuri oikeaan perheeseen ja että lapsi tuntuu juuri oikealta. Palvelunantaja kertoo, että lapselle etsitään sopivaa perhettä, siksi adoptiolapsella ei ole vuoronumeroa ja kovasti kaikki painottavat että lapset eivät tule järjestyksessä. Mutta mitkä ovat nämä maagiset kriteerit lapsien ja vanhempien yhdistämisessä? Miksi toiset perheet saavat lapsitiedon toisia nopeammin? Onko niin että parhaat hakijat saavat parhaat lapset ensin?

Odotusahdistuksessani aloin tutkia löytyykö netistä mitään matchaykseen liittyvää materiaalia ja löysin lopulta mielenkiintoisen artikkelin Answering a call, jossa kerrotaan best practices-tyylisiä ohjenuoria siitä miten lapsi ja perhe saatetaan yhteen. Artikkelissa kerrotaan mm matchayksen historiaa ja nykykäytäntöjä. Artikkelin mukaan aikoinaan matchayksen tärkeimpinä kriteereinä pidettiin fyysisiä ominaisuuksia kuten rotua, ihon väriä, pituutta ja hiusten väriä, myös äly on ollut tärkeässä roolissa ja uskonto on ollut jopa tärkein kriteeri. Silloin ei tullut mieleenkään että valkoinen pariskunta olisi ottanut ”vääränvärisen” lapsen. Nykyään matchaykseen on tullut käyttöön uusia menetelmiä ja fyysisten ominaisuuksien sijaan pidetään tärkeimpinä mm. vanhempi-lapsi yhteensopivuutta, henkilökohtaisia vahvuuksia, elämäntapaa, lapsen erityistarpeita ja perheen odotuksia. Suvaitsevaisuus erilaisiin käytöksiin, joustavuus ja realistiset toiveet lapsesta ovat artikkelin mukaan avainsanoja. Myöskään hakijan vammaisuus tai yksinhuoltajuus ei vaikuta kykyyn olla hyvä vanhempi.

Kuulostaapa hienolta, eivätkö täydellisimmät vanhemmat saakaan adoptiolapsia nopeimmin? Onko sittenkin niin että adoptiohakijan ei tarvitsekaan olla täydellinen, vaan hyvä hakija on kokenut myös vastoinkäymisiä ja selviytynyt niistä ja on riittävän joustava? Artikkelin mukaan näin on. Kaikki lapset ovat samanarvoisia eikä lapsia voi laittaa paremmuusjärjestykseen ja sen takia myöskään adoptiomatchayksessä ei mielestäni pitäisi laittaa lapselle eikä hakijalle leimaa otsaan ”huono lapsi koska huonot vanhemmat odottivat sinua niin kauan” vaan puhua kaikista adoptiolapsista samanarvoisina.

Jos siis unohdetaan hakijoiden ja lasten paremmuusjärjestys, niin miten ihmeessä sitten matchays lopulta tapahtuu? Miten esimerkiksi tuo utopistiselta kuulostava vanhempi-lapsi yhteensopivuus ja elämäntapa testataan jos lapsi asuu toisella puolella maailmaa lastenkodissa ja hakija puolestaan muutama rivi tekstiä kotiselvityksessä? Periaatteessa tuo yhteensopivuus kuulostaa hienolta, musikaalinen hakija matchataan musiikista tykkäävään lapsen kanssa, vilkas lapsi puolestaan urheilulliseen perheeseen ja käytösongelmainen lapsi perheeseen joka on hyvin kärsivällinen. Hmm, näinköhän? Ehkä myös se lapsi joka ei ole koskaan musiikista kuullut kokee musiikillisen herätyksen sopivassa perheessä ja toisaalta se alun perin musikaalinen lapsi ei myöhemmin olekaan siitä kiinnostunut. Hakijakin voi periaatteessa kertoa sosiaalityöntekijälle neuvontavaiheessa mitä haluaa ja nämä vuosien takaiset tekstit jäävät elämään omaa elämäänsä toisella puolella maailmaa. Siellä kohdemaan adoptiovastaava lukee hakijoiden kotiselvityksen ja muodostaa kuvan perheestä, sitten lukee lapsen todennäköisesti kovin puutteelliset tiedot ja matchaa. Ehkä tutkii kovin tarkasti, ehkä hutiloi. Ehkä onnistuu, ehkä ei.

Vaikka kuinka puhutaan että matchays on tarkkaa puuhaa, epäilen. Lastenkotilapsista kuten muistakaan lapsista ei välttämättä pysty sanomaan pienenä millainen hän tulee olemaan myöhemmin, joten uskon että matchays on paljolti arpapeliä vaikka perheet kokisivatkin että lapsi on tullut oikeaan perheeseen. Uskon että matchays on paljon sattuman, Jumalan, Merenhengen ja adoptiotyöntekijöiden ”mustatuntuu”-fiilistä ja siten tavallista paperityötä vain. Onnellinen on se, joka kokee ja tuntee että valinta oli oikea.

“Many willing families are already available
and interested in being adoptive parents, but
agencies are ruling them out on the basis of reasons
that may be more important to the social
worker than the child.”

25 asiaa

2011-11-02T05:26:00.000-07:00

Ihanainen Toiveissa antoi blogissaan minulle haasteen vähän aikaa sitten mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Kuten haasteeseen kuuluu, pitäisi kirjoittaa itsestään 25 asiaa ja haastaa sen lisäksi viisi muuta kirjoittajaa.

1. Salaa toivoin että minulle ei tule tätä haastetta, koska en halua että minua tunnistetaan ja 25 asiaa on paljon.

2. Silti minusta on kiva täyttää tällaisia haasteita.

3. Toisinaan olen ihan koukussa bloggaukseen, toisinaan yritän pysyä erossa kaikesta siihen liittyvästä.

4. Kukaan tosielämän ystävistäni ei tiedä että bloggaan.

5. Suvaitsemattomuus, mustavalkoisuus ja tekopyhyys suututtavat minua.

6. En pidä siitä että kirjoituksista (kuten blogeissa, keskusteluissa ja mediassakin) otetaan erilleen yksi lause ilman kokonaisuutta ja irrallista lausetta kritisoidaan ja asia käännetään toiseksi.

7. En myöskään pidä siitä että juorutaan ja puhutaan pahaa selän takana, haluaisin että asioista puhuttaisiin enemmän suoraan mutta kuitenkin toisia kunnioittaen.

8. En kuvittele olevani aina oikeassa ja minusta on kiva keskustella myös vaikeista asioista.

9. Jos saan hyvät argumentit, saatan muuttaa mielipidettäni, mutta perusarvojani kukaan ei pysty muuttamaan ja uskallan seistä niiden takana.

10. Pidän kirjoittamisesta.

11. Alakoulussa luokan pojat ryöstivät päiväkirjani ja lukivat sitä ääneen porukassa.

12. Kun lapsena minulta murtui leikeissä luu, en itkenyt enkä kertonut kenellekään.

13. En ikinä jaksa keskittyä minkäänlaisiin käyttöohjeisiin vaan pistän mieluummin jonkun tekemään vähänkin teknisemmän homman

14. Kaapeissani on liikaa vaatteita. Nyt olen luvannut itselleni olla ostamatta niitä ollenkaan. Lupaukseni on pitänyt vaihtelevalla menestyksellä.

15. Ajattelin adoptiota mahdollisena vaihtoehtona minulle jo ennen kuin täytin 20 vuotta.

16. Minua ei meinaa saada aamuisin hereille mitenkään, torkku herättää minut aina uudelleen ja uudelleen.

17. Kun olin pieni, minulla oli paljon harrastuksia.

18. Tykkään puhua ruoasta ja syödä.

19. Minua joskus harmittaa ne ihmiset jotka sanovat "älä valita, kaikki on itsestä kiinni", koska fakta on että joihinkin asioihin ei oikeasti voi itse vaikuttaa. Omaan asenteeseen voi vaikuttaa.

20. Olen joskus halunnut opiskella arabiaa.

21. Yksi lempikoruistani on kaverini tekemät korvakorut.

22. En omista Aalto-maljakkoa.

23. Olen harkinnut pitäisikö minun vaihtaa työpaikkaa.

24. Olen hieman kateellinen ihmisille joiden elämä on mennyt siten kuin ovat halunneet. Silti en vaihtaisi omaa elämääni muuksi.

25. Vaikka blogissani valitan lapsettomuutta ja monien ihmisten ymmärtämättömyyttä, olen kuitenkin iloinen ja onnellinen ihminen.

Haasteeseen kuuluvat 5 haastetta lähtevät seuraaville 7 henkilölle: Tunteellinen Siili, Eileithyia, Unina, Kohti, Eväsreppu, Rouva M ja Onni Ilona. Toiveissa:n sanoin: Älkää ottako haasteesta paineita, jokainen meistä tasapainoilee sen suhteen, kuinka tunnistettavaksi haluaa itsensä tehdä.

Toinen todellisuus

2011-09-29T02:35:00.000-07:00

Välillä mietin millaista elämä olisi ollut jos meille olisi tullut lapsi heti kun lapsia ”tilattiin”, ilman että minulla olisi edes ollut kunnolla tietoa lapsettomuudesta. Heti vauvakuumeen iskettyä olisin vähän puuhannut pedissä ja muutaman yrityskuukauden jälkeen siitä olisin kiljahtanut onnesta vessakäynnin jälkeen. Sitten olisi alkanut yhteensä yhdeksän kuukauden odotus, enkä olisi koko ajan pelännyt että raskaus voi mennä kesken. Ehkä olisin joskus kuullut lapsettomista pariskunnista, mutta en olisi edes ollut ajatellut että se voisi osua omalle kohdalle. Välillä ehkä olisin miettinyt että toivottavasti lapsi on terve ja että onko se tyttö vai poika ja millaisiin harrastuksiin lapsi sitten vietäisiin. Odotusaikana olisin sisustanut lastenhuonetta ja uskaltanut ostaa vauvanvaatteita, juuri oikean kokoisia. Olisin tiennyt myös milloin voin vielä lähteä lomamatkalle ja milloin lopetetaan työt. Blogini aihe olisi pyörinyt lastenhuoneen sisustuksen, vauvanvaatteiden ja mahakuvien ympärillä ja kerran olisin pahoittanut mieleni koska läheinen ystäväni ei olisi onnitellut minua riittävän iloisesti raskausuutiseni jälkeen.

Jos kuvailemani todellisuus olisi ollut minun todellisuuttani, niin ymmärtäisinkö lapsettomuuden katkeruutta ja sitä että koko maailma ei olisi ehkä mukana onnessani? Olisinko jaksanut miettiä millä tavalla satuttaisin vähiten lapsetonta ystävääni kun olisin kertonut raskaudestani? Olisinko jaksanut olla olkapäänä ja tukena tai edes ystävänä tälle ihmiselle jonka elämä ei olisi mennyt kuin sadussa jos oma elämäni olisi pyörinyt vaippapakettien ja rattaiden mallien ympärillä? Olisinko ottanut uudelleen yhteyttä lapsettomaan ystävääni jos hän ei olisi jaksanut lähteä vauvakutsuilleni?

En tiedä, en osaa sanoa mitä olisin tehnyt.

Jälkiruoka-aika

2011-09-10T03:22:00.000-07:00

Kiitti Rouva M maukkaasta tunnustuksesta! Tunnustukseen kuuluu, että pitää paljastaa itsestään kolme asiaa; lempiväri, lempiruoka, sekä paikka jossa haluaisi käydä.

Hmm....

Onpas nämä vaikeita koska rakastan värejä ja ruokaa sekä kiinnostaa lähes kaikki paikat! Jos nyt joku pitäisi valita niin valitaan sitten vihreä, feta-salaatti ja Japani (ja tietenkin adoption kohdemaa).

Asiaan kuuluu myös jakaa tunnustus eteenpäin:

Tykkään monesta blogista, mutta tällä kertaa tunnustus lähtee sijaisäitinä toimivalle Eväsrepulle. Tykkään siitä että blogissa kerrotaan lapsettomalle koskettavia mielenkiintoisia ajankohtaisia asioita syyllistämättä ketään sekä kuvataan omakohtaisia ja lämminhenkisiä hetkiä sijaislapsesta. Sijaisvanhemmuus on alkanut kiinnostaa enemmän tämän blogin ansiosta.

Myös Rouva M:lle annan tunnustuksen vaikka luonnollisesti tämä ei vaadi enää lisätunnustuksia :). Hän kirjoittaa vaikeita lapsettomuuskokemuksiaan kauniin henkilökohtaisesti ja tunteella, mutta jos mahdollista niin kuitenkin positiivisesti ja vähän itseironisesti. Toivoisin niin kovasti että tässä blogissa olisi lopulta onnellinen loppu.

Lisäksi blogilistallani on muitakin hienoja blogeja jolle antaisin mielelläni tunnustuksen :)

Mielikuvalapsi

2011-08-21T01:30:00.000-07:00

Adoptio-odotuksessa vuodet vierivät hitaasti ja tuntuu että alkuinfosta, adoptioneuvonnasta ja adoptioluvan saamisesta olisi ikuisuus. Tämän hetken täyttää puhdas odotus, odotus lapsesta jonka kuvia näen joka puolella mutta hän ei ole kuitenkaan meidän todellisuuttamme. Olen nähnyt satunnaisesti mielikuvia lapsestamme koko adoptioprosessin ajan, olen kuvitellut millainen hän on, miltä hän näyttää ja miten hän voi. Ikähaarukka on mielessäni vaihdellut, samoin sukupuoli ja terveydentila mutta silti hän on aina tuntunut läheiseltä. Vaikka minulla ei ole selkeää kuvaa hänestä, tietyt piirteet hänessä ovat aina vahvoja. Välillä kuvat ovat haalistuneet ja melkein täysin kadonneet, välillä taas ne ovat täyttäneet koko ajatusmaailmani ja unenikin. Joskus pieni ihminen pitää minua kädestä kiinni kävelylenkillä tai meinaa kadota marketin hyllyjen taakse ja ajatuksissani etsin häntä. Yksin ollessani kuva voimistuu, pieni ihminen höpöttää minulle kun yritän keskittyä siihen mitä sillä hetkellä teenkään. Välillä hän nauraa ja kertoo tarinaa ja toisella kerralla hän kiukuttelee. Tekee mieli puhua yksin ääneen mutta en tee sitä kuitenkaan. Tajuan että tämä ei ole totta enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan.

Alkuinfossa ja adoptioneuvonnassa varoiteltiin siitä että kohdemaiden tilanteet voivat muuttua yllättäenkin eikä kovin aikaisin kannata kiintyä tiettyyn kohdemaahan. Mielikuvan muuttaminen ei usein tapahdu kovin helposti, luopuminen vie aikansa. Heti alusta alkaen yritin pitää mieleni avoimena kaikkien maiden kohdalta ja miettiä vaihtoehtoja adoptiomatkallemme. Minulla ei ollut sinänsä merkitystä mistä maasta lapsemme olisi, tärkeintä meille oli että saisimme lapsen ylipäänsä. Mutta vaikka kuinka meitä varoiteltiin kiintymästä tiettyyn maahan, tietty maanosa tuntui minusta alusta asti omimmalta enkä oikeastaan koskaan ole päässyt siitä mielikuvasta yli. Muitakin maita vilisteli päässäni ja hämärästi näin myös muunlaiset kasvot edessäni. Lopulta kuitenkin sinne eniten omalta tuntuvaan maahan paperimme aikoinaan sitten lähtivät. En osaa sanoa olisiko mielikuvalapsemme nyt ihan erilainen jos lopulta olisimme päättäneet toisin. Jotenkin uskon että olisi, mutta kaipuu lapseen olisi samanlaista ja yhtä voimakasta.

Mielikuva harvoin vastaa todellisuutta. Miksi kuitenkin päähäni tulee silti näitä ajatuksia? Miksi ylipäänsä jämähdimme heti tähän maanosaan? Vääristänkö todellisuutta kun näen unessani aina tietyt, maalle tunnusomaiset kasvonpiirteet? Ja olisiko parempi että mieleni olisi yhä avoin myös lapsen toisenlaiselle etniselle taustalle? Toisaalta mietin, että minusta on myös lapsen etu että ollaan oikeasti kiinnostuneita hänen juuristaan ja kulttuuristaan, ja on aika luonnollista valita maa joka on lähintä sydäntä jos se on vain muuten mahdollista. Mutta vaikka olisimme lähettäneet paperimme toiseen maahan, uskon että mielikuva lapsesta olisi silti ihan yhtä rakas.

Nykyajan statuslapset

2011-06-09T03:44:00.000-07:00

Taas kerran blogikirjoitukseni aihe lähti mielessäni liikkeelle osin muiden kirjoituksista. Mainio sarjakuvabloggaaja Meinasin kaatua taannoin piirsi hienon sarjakuvan Facebookin lapsiaiheisista hehkutuksista. Jos sitä ei ole vielä katsonut, kannattaa katsoa, siinä nuo onneaan esiin tuovat vanhemmat haluavat koko maailman tietävän omasta kullanmurusestaan ja taustalla tukee monta kymmentä ”tykkääjää”. Ja vastapuolena kyräilee bloggaaja joka haluaisi kertoa että häntä nämä ilonilmaukset enemmänkin masentavat koska elää lapsettomuuden tuskaa mutta silti näyttää ulospäin positiivista naamaa. Tämä on kuin omasta elämästäni ja lukuisten positiivisten kommenttien perusteella aika monen muunkin lapsettoman.

Sarjakuva on silti aika raju hyökkäys niitä lapsellisia vanhempia kohtaan, jotka päivästä toiseen kertovat lapsistaan Facebookin tilapäivityksissään ja sen myötä kai olisi tilastollinen ihme jos ei muutama eriävä mielipide kommenttiviidakkoon mahtuisi. Eräs kommentoija ihmettelee miksi lapsettomuudesta kärsiviä kohtaan pitää olla myötätuntoinen, mutta lapsellisia kohtaan itseltä ei vaadita samaa myötätuntoa. Hän kysyy että eikö lapseton kertoisi tutuille lapsestaan jos hänellä sellainen olisi? Entä pitäisikö onnellisessa parisuhteessa elävän piilottaa puolisonsa sinkkukavereilta, jottei näille tule paha mieli? Entä miten voi käyttäytyä lasten seurassa, jos on niin katkera?

Kiperiä kysymyksiä? Ehkä. Mutta onko se, jonka mielestä lapsettoman pitää kokea täyspäiväistä myötätuntoa lapsellisia kohtaan, tullut mieleen, että lapsettomuuden tuska vastaa enemmänkin läheisen kuolemaa, kokemusta siitä että läheinen ei koskaan enää ole läsnä tai tule koskaan olemaan, ei ”kaikilla-muillakin-on-joskus-ikävä”-fiilis? Tietenkin jokainen on oma persoonansa ja jokaisen kokemus on erilainen, omansa, mutta jos oikeasti haluaa yrittää ymmärtää lapsetonta, niin mielestäni näitä ei voi verrata. Lapseton voi kokea ajatuksissaan tuon pienen kuoleman koko ajan, ja mitä kauemmaksi usko omasta lapsesta hiipuu, sitä mahdottomammaksi tilanne etenee. Itse asiassa luulisi että juuri lapsellinen voisi ymmärtää millaista olisi elämä ilman omia lapsia. Entä jos hänellä ei olisikaan lapsia, mitä hän silloin menettäisi?

Siitä samasta syystä myös vertaus sinkkukaverien ja parisuhteessa elävien kannalta ontuu. Sinkkuus on tietynlainen valinta (ja etukäteen pyydän anteeksi kaikilta sinkuilta, sillä tiedän että asia ei ole ihan näin yksinkertainen, ja sinkkukin voi haluta lapsia kipeästi) mutta tahaton lapsettomuus ei ole valinta, ja tietyn iän jälkeen ei yksinkertaisesti ole mahdollista saada enää lapsia, koko ajan kilpaillaan aikaa vastaan. Lisäksi niin tuossa sarjakuvassa kuin tosielämässäkin, lapsellisella on usein iso joukko näitä tukijoukkoja tykkäämässä, kun taas lapseton usein kipuilee ihan yksin ja vain omassa päässään. Siksi mielestäni on loukkaavaa verrata näitä asioita keskenään.

Mutta mitä Facebookiin tulee, ei olisi reilua lapsellisten kannalta jättää tilaansa päivittämättä vain muutaman lapsettoman takia. Syntymä on ihmeellinen asia ja se varmasti halutaan kertoa koko maailmalle. Itsekin ”tykkään” näistä, satunnaisesti. Itse asiassa sain juuri kuulla pari uutta raskausuutista, molemmat vielä samana päivänä. Ja tiedätkö, katkeruutta ei tullut, olen ihan oikeasti onnellinen näiden parien puolesta, toivon että kaikki menee hyvin ja odotan kovasti sitä että saan nähdä näiden ihmeiden syntyvän maailmaan. Erona muutamaan hyvin tuskalliseen raskausuutiseen oli se, että nämä ihmiset kertoivat minulle raskauksistaan henkilökohtaisesti, vielä melkein ensimmäisenä kaikista ihmisistä vaikka raskausviikkoja ei ollut vielä edes kovin montaa takana ja riski keskenmenollekin vielä kohtalaisen suuri. Minusta tämä jos joku oli luottamuksenosoitus. Toinenkin ero löytyy, nämä ihmiset ovat kuunnelleet myös minua, ystävyyshän on vuorovaikutusta. Nämä iloiset raskausuutiset ovat minulle kaukana niistä hetkistä jotka saivat minut kyynelehtimään kun raskausuutinen tuotiin minulle kylmiltään suuressa joukossa, jossa muut vastaanottajat olivat paljon vähemmän läheisiä uutistentuojalle kuin minä, tai sitten hetkeä kun massatekstari toi uutisen "valmiista" vauvasta ilman mitään ennakkovaroituksia. Ja jos oman kaikkein kovimman suruni keskellä en samalla hetkellä hihkunut ilosta heidän tilanteestaan, en kelvannut enää ystäväksi näille äideille.

Facebookissa ja tosielämässäkään ei minua niinkään ärsytä ja masenna se että odottava vanhempi tai lapsellinen kertoo omista tunteistaan lapseen liittyen tai lapsen jutuista kunhan tiettyä rajaa ei ylitetä. Lapsen suusta kuulee välillä niin hassuja ja söpöjä juttuja että ne piristävät päivää ja olisi sääli olla jakamatta niitä muille. Eikä se lapsen vika ole jos vanhempi ei ota muita huomioon. Mutta sitten kun ihmisestä tulee lapsen elämän kautta elävä kopiokone, jossa kaikki vapaa-aika, työaika ja sosiaalisen median aika menee lapsesta kertomiseen, ja erityisesti siihen miten ihana juuri oma lapsi on, ja muiden tunteet jätetään huomioimatta, on mitta täynnä. Uskon että yleensä tällainen ihminen ei edes tajua ärsyttävänsä muita. Näissä piireissä lapsesta puhuminen on aina inhimillistä ja hyväksyttävää ja jos joku ei sitä jaksa, on automaattisesti katkera tai kylmä ihminen. Jos joku puolestaan kertoisi päivittäin omaisuudestaan, hienoista vaatteistaan, suurista saavutuksistaan tai vaikka laihuudestaan, niin silloin sitä kyllä saa kritisoida ja päivitellä. Vaikka lapsi on tietenkin eri asia kuin edellä luetellut esimerkit ja varmastikin suurin osa ihmisistä pitää lopulta pehmeitä arvoja tärkeimpinä arvoina, niin kehumisen kannalta asia on minusta ihan sama.

Huonompia vanhempia?

2011-05-29T03:19:00.000-07:00

Sattumalta törmäsin suorastaan absurdiin artikkelin siitä, miten adoptio evättiin Kreikassa pariskunnan vegetarismin vuoksi. Onhan se tietenkin kauheaa jos pariskunta syöttää lapsille vaan kasviksia, eihän niistä vanhemmiksi ole! Samalla logiikalla lihavat adoptiohakijat syöttävät väistämättä lapsiaan niin että heistä tulee lihavia ja sairaita ja sohvaperunavanhemmat taas pitävät huolen siitä ettei lapsi käy koskaan ulkona. Laihat hakijat puolestaan näännyttävät lapsensa nälkään.

Suomessakin evätään vuosittain joitakin adoptiohakemuksia. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia perusteita epäämiselle on, niistä ei paljon puhuta. Jotenkin olen ajatellut että epäämiseen tarvitaan aika rankat perusteet, eivätkä pelkkään idealismiin perustuvat aatteet riitä kieltämiseen. Olen ajatellut että epäämiset johtuvat pääosin hakijan terveyteen tai ikään liittyvistä syistä, mutta tietoa minulla ei ole.

Palvelunantajien kertomusten perusteella adoptiolupahakemusten lisäselvityspyyntöjen määrä on suurehko. Suurin osa adoptiolupahakemuksista menee kuitenkin lopulta läpi. Adoptioprosessi on niin pitkä, että jokainen ylimääräinen kuukausi tuntuu ikuisuudelta. Välillä tuntuu siltä että lisäselvityksiä pyydetään myös vanhemmuuden kannalta epäolennaisista asioista. Kun valtaa on, sitä käytetään. Lopulta kuitenkin tavalliset ihmiset niitä lupia saavat, pitkän odotuksen jälkeen.

Uskon kuitenkin että pääosin adoptiotyöryhmä tekee hyvää työtä lasten oikeuksien turvaamiseksi. Mutta silloin kuin selvitetään mahdollisesti epäolennaisia tietoja tai pyydetään samoja tietoja uudelleen ja uudelleen, saako lapsi tämän myötä paremmat vanhemmat? Adoptioneuvonta on kuitenkin melko suppea katsaus hakijoiden todellisiin persooniin ja kasvatusmahdollisuuksiin ja ainahan voi käydä niin, etteivät ne paperilla ihanteelliset hakijat olekaan niin ihanteellisia vanhempia.

Vaikka minusta tämä juttu kasvissyöjäpariskunnan adoptioluvan kieltämisestä on aika surkuhupaisa, voi olla että tuota pariskuntaa ei naurata ollenkaan. Vaikka adoptioprosessissa joskus voi törmätä kyseenalaisiin vaatimuksiin, niin tuo vie silti voiton kaikesta muusta. En oikeastaan jaksa edes uskoa siihen että tämä olisi totta tai koko kuva asiasta ja ettei tämä tapaus olisi ainakaan loppuun käsitelty. Toivottavasti ei. Ainakaan jos kasvissyönti oli hakijoiden ainoa ”pahe”.

P.S. Tunnen kasvissyöjä-äidin jonka lapsi ei ole kasvissyöjä ja lihavan isän jonka lapsi on laiha :)

Äitienpäivä vs Lapsettomien lauantai?

2011-05-08T03:01:00.000-07:00

Äideillä on kerran vuodessa päivä jolloin tienvarsimainokset, tv, lehdet, radiot ja kauppakeskukset hehkuttavat tätä äitien päivää jo monta viikkoa ennen h-hetkeä. Liput liehuvat ja äidille toivotetaan onnea maailman tärkeimmästä tehtävästä, äitiydestä. Ravintoloihinkaan ei ole oikein menemistä ellei ole itse äiti. Äidit pyörittävät tätä maailmaa, sanoi taannoin myös tuttuni, äiti itsekin. Kaunista, eikö totta?

Äitienpäivänä koen, kuten moni meistä lapsettomista, loputonta tyhjyyttä. Miksi toinen saa olla äiti ja minä en? Tuleeko meille lasta koskaan, onko minulla edes oikeutta toivoa sitä, vai olenko yksinkertaisesti vain viallinen yksilö? Ovatko äidit jotenkin parempia ihmisiä kun me lapsettomat kun heitä niin hehkutetaan, joka paikassa? Äidit rulettaa ja me olemme kakkosina kaikessa?

Onneksi meille lapsettomillekin on tehty oma päivä, lapsettomien lauantai. Silti lapsettomien lauantai tuntuu lähinnä vitsiltä, varsinkin kun se on juuri ennen äitienpäivää. Lapsettomien lauantaina on jo aloitettu äitienpäivän juhlinta, "Parhaat lahjavinkit äidille" - plakaatit koristavat lapsettomien lauantaita minne tahansa katsookin ja kukkakaupatkin ovat auki vain Äitejä varten. Jos satunnaisesti valitulta henkilöltä kysytään mikä on lapsettomien lauantai, niin harva varmaankaan sen tietää, eiköhän se ole meidän oma juttu vaan. En edes tiedä mistä tämä päivä on saanut alkunsa, olen kuullut siitä vain Simpukka-yhdistyksen ja blogien kautta.

Tänään Facebook on täynnä onnitteluita äidille, mutta kuka oikeasti päivittää statukseensa onnittelut lapsettomien lauantaista? Minä en ainakaan vaikka kuinka haluaisin. Meitä lapsettomia ihmisiä on pilvien pimein, mutta muistaako kukaan meitä yhtenäkään päivänä vuodessa oikeasti? Kaikkein surullisinta on mielestäni että juuri äidit eivät meitä koskaan muista koska he ovat unohtaneet millaista olla lapseton.

Silti tänä päivänä ei muu auta kuin katsoa tulevaisuuteen ja olla onnellinen omasta äidistä. Oma äitini sanoo että ei pidä äitienpäivästä ollenkaan koska silloin on kauhea häly joka paikassa. Kiitos äiti, en minäkään.

Adoptio – kenen etu?

2011-04-11T00:29:00.000-07:00

Minun on pitänyt kirjoittaa monta kertaa ja kommentoida edelliseen blogikirjoitukseeni tulleita vastauksia. Kuitenkin joka kerta kun mieleeni on jotain kommentoitavaa tullut, niin on tullut uusia kommentteja ja niitä olen jäänyt pohtimaan. En osannut aavistakaan että kirjoitukseni poikisi keskustelupalstan veroisen ”mielipideryhmän”. Kiitän vielä kaikkia kommentoijia, eipä moni enää ketjun loppupuolella minun kirjoitukseeni viitannut, mutta hienoa että on saatu erilaisia, rohkeitakin näkökulmia! Ja erityiskiitos Sinitaivaalle kommenteista, on kiva saada adoptiolapsen näkökulmaa mukaan keskusteluun. Teidän kommenttien jälkeen on vaikea lähteä kirjoittamaan uutta blogikirjoitusta, minulle ainakin ajatuksia syntyy vielä tuon edellisen kommenttiketjun perustella.

Joskus olen törmännyt keskustelupalstoilla asenteeseen, jossa vain perhe jolla on jo etukäteen lapsia, saisi saada adoptiolapsia, sillä heillä on jo kokemusta vanhemmuudesta. Kuitenkin kun edellisen kirjoituksen kommentteja lukee, on vaikea enää perustella miksi esimerkiksi monilapsinen perhe olisi parempi adoptioperhe kuin lapseton perhe. Nähtävästi surullisia tarinoita löytyy, joskus toista lasta rakastetaan enemmän kuin toista. Uskon kuitenkin että adoption onnistuminen johtuu aina monista eri tekijöistä eikä yhtä oikeaa perhetyyppiä voi määritellä. Perhetyypistä riippumatta adoptiolapsi voi huonolla onnella kasvaa ilman rakkautta. Adoption onnistuminen ei myöskään varmasti yksin johdu siitä, että rakkautta löytyy riittävästi. Vaikka lapsi saisi rakkautta, adoptiolapsi voi kokea jotain ihan muuta, kuten Sinitaivaan kommenteistakin surullisena huomaan.

Silloin kun mietitään vain äidin rakkautta lapseen, lapsen näkökulma jää helposti taka-alalle. Adoptioneuvonnassa puhuttiin paljon adoptiolapsen juurettomuuden tunteesta ja siihen liittyvistä ongelmista ja joskus jokainen meistä adoptiohakijoista ja adoptiovanhemmista on mahdollisesti joutunut kuvittelemaan millaista olisi elää ilman juuria ja tietoa biologisista vanhemmista. Vaikka tunteen voi yrittää kuvitella ja siitä voi lukea ja kuulla henkilökohtaisia kokemuksia niin silti se on sellainen asia jota me biologisten vanhempien kasvattamat ihmiset emme voi koskaan täysin ymmärtää. Kun aikuinen(?) adoptiolapsi kertoo blogissani, että on katkera vanhemmilleen siitä että hänet on tuotu tänne, niin väkisinkin mieleeni tulee ristiriitaisia ajatuksia adoptiosta. Vaikka näitä mietteitä olen mielessäni pyöritellyt useastikin, henkilökohtainen kokemus blogissani hämmentää. Koko adoptioprosessin aikana me adoptio-odottajat joudumme tietyllä tavalla puolustelemaan itseämme muille siitä että olisimme ihan riittävän hyviä vanhempia, koska adoptiolapsen kasvattaminen on rankkaa eikä ole samanlaista kuin biolapsen kasvattaminen. Mutta siitä huolimatta haluaa uskoa siihen että oma adoptio edes jotenkin ”onnistuu”, ei kai sitä muuten tälle matkalle lähtisi. Mutta entä jos meidän tuleva lapsemme kokee kuten Sinitaivas, katkeruutta ja vihaa?

Adoptiokielen ensimmäinen sana taitaa olla ”Lapsen etu”. Välillä tuntuu, että tuo lapsen etu on yhtä sanahelinää ja adoptiossa siitä puhutaan kyllästymiseen asti. Kun termiä käytetään kaikkeen, on riski että siitä tulee sanonta, ei lopputarkoitus. Silti adoptiossa pitää aina asettaa lapsen etu ensimmäiseksi, mutta kuka sen edun määrittelee? Määritteleekö sen sosiaaliviranomainen, adoption hakija vai adoptiolautakunta vai joku ihan muu? Onko meillä aikuisilla tosiaan oikeus määritellä lapsen elämä aikuisuuteen asti ja päättää kuka saa kenenkin lapsen? Moni ihminen sanoo esimerkiksi että lapselle on paras asua perheessä, palvelunantajat puolestaan sanovat kansainvälinen adoptioperheen olevan lapselle kolmanneksi paras vaihtoehto elää, bioperheen ja kotimaan adoptioperheen jälkeen. Mutta onko lapselle perhe aina tärkeämpi kuin juuret? Onko lapsen etu lähettää hänet kauas pois synnyinmaastaan vaikka hänen tilanteensa kotimaassa olisi huono? Ihminen on aina itsekäs, mutta onko adoptiolapsen haluava normaalia itsekkäämpi ihminen? Toisaalta olisiko sekään oikein, että aikuinen jättäisi orpolapsen lastenkotiin tai kadulle, heijaamaan itseään, ilman aikuisen hoivaa, vaikka tietäisi että hänellä olisi mahdollisuus ihan omaan perheeseen? Lapset ovat lapsia, he eivät pärjää yksin ja tarvitsevat aina aikuisia rinnalleen.

Adoptio on eettisesti vaikea asia ja sitä pitää pureskella monelta eri kannalta. Todennäköisesti kukaan ei voi sanoa olevansa täysin oikeassa. Oikeastaan ajattelen, että onnellisissakin adoptiotarinoissa varmaan jossain elämänvaiheessa adoptiolapsi kyseenalaistaa koko adoption. Mutta kuinka siitä eteenpäin, jokaisen asianosaisen kai pitää vain kuunnella omaa sydäntään ja miettiä mikä on omasta mielestä oikein. Harva asia maailmassa on täysin mustavalkoista.

p.s. Olen toistaiseksi julkaissut kaikki anonyymien kirjoitukset ja kommenteissa vilisee nyt paljon nimimerkittömiä anonyymeja. Olisi mukavaa että anonyymit kirjoittaisitte nimimerkin tekstinne loppuun jos vielä kirjoitatte!

Äidin rakkaus

2011-03-01T01:27:00.000-08:00

Vuosia sitten lueskelin jotain adoptioon liittyvää keskustelupalstaa, jossa kolmen biolapsen äiti kommentoi palstalle. Äidillä oli myös yksi adoptoitu lapsi. En muista paljon muuta sisältöä kuin, että äiti kirjoitti että hän ei rakasta adoptiolastaan yhtä paljon kuin biologisia lapsiaan ja vain biolapset tuntuvat "omilta".

Mielestäni tuo kommentti oli aika shokeeraava. Ymmärrän sen, että lapsia voi rakastaa eri tavalla, onhan heistä jokainen oma persoonansa. Mutta se että adoptiolapsi ei saa aitoa rakkautta edes adoptiovanhemmaltaan on minusta todella surullista. Adoptiolapsi voi muutenkin kokea ajoittain ulkopuolisuuden tunnetta vaikka hänen perheensä rakastaisi häntä hyvin paljon. Mutta mitä sitten jos häntä ei rakastetakaan vaan joutuu elämään perheen muiden lapsien varjossa? Silloin mielestäni mahdollisista vaikeuksista ei voi syyttää vain taustaa. Adoptiolapsen pitäisi saada aina rakkautta ehdoitta.

Välillä mietin omassa adoptio-odotuksessani miltä tuntuisi jos saisin lapsen ja aluksi en tuntisikaan mitään? Mitä jos lapsi ei tuntuisi heti omalta? Vaikka kaipuu lapseen ja tahtotila on suuri, suuri tunne ensisilmäyksellä ei ole itsestäänselvyys. Kiintymissuhde adoptiolapsen ja uusiin vanhempien välillä ei aina tapahdu salamannopeasti, joillekin adoptio-osapuolille ihastuminen toiseen osapuoleen tapahtuu heti kun taas joillekin siihen tarvitaan paljon enemmän aikaa. Tuntuisi helpolta jos kuherruskuukausi alkaisi aina saman tien.

Kertomuksen äitiähän ei voi sinänsä syyttää siitä jos hän ei rakasta lastaan, koska rakkauden tunne ei tule pakosta, mutta hyvin surullista ja varmaan kuluttavaakin se on kaikille osapuolille. En tiedä miten kauan adoptiolapsi oli ollut kotona, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tuo äiti on tähän päivään mennessä löytänyt rakkauden myös tähän adoptiolapseensa, etenkin lapsen takia. Haluaisin uskoa siihen, että perheissä joissa on sekä bio- että adoptiolapsia, kaikki lapset ovat samalla viivalla.

Pelkoja

2011-02-25T01:41:00.001-08:00

Adoptioneuvonnan aikana adoptiolasten henkiset ja fyysiset ongelmat, sairaudet ja mahdolliset hurjat taustatekijät pelottivat minua. Pystyisimmekö me todellakin kasvattamaan hyvin vaikeita asioita kohdanneen lapsen joka on kasvanut erilaisessa kulttuurissa kun omamme ja olemmeko riittävän vahvoja tukemaan häntä aina asioissa jotka ovat meille vielä vieraita. Adoptiolapsi on todennäköisesti kokenut lyhyen elämänsä aikana niin rankkoja asioita, että voin niitä vain kuvitella. Omat vaikeat kokemukseni ovat väistämättä täysin erilaisia kun hylätyn lapsen varhaiset kokemukset. Mietin, että onko meillä edes oikeutta tuoda lapsi toisesta kulttuurista meidän perheeseen ja ottaa hänet omaksi lapseksemme.

Aika, niin kliseiseltä se kuulustaakin, kuitenkin laimentaa joitain pelon tunteita ja tuo uutta perspektiiviä asioihin. Miettimällä asioita monelta eri kannalta ja hankkimalla niistä lisätietoa on helpompi prosessoida niitä omassa päässään. Sen jälkeen asiat saattavat tuntua paljon hallittavimmilta. Monet sairaudet ovat hoidettavissa ja kiintymissuhdeongelmat voivat parantua ajan kanssa. Ja harvoin kaikki on aina vain rankkaa vaan useimmissa asioissa löytyy myös iloa. Ja kun adoptiolasta niin kovasti toivoo, niin lopulta nämä omat pelot alkavat tuntumaan merkitsemättömiltä. Taustatekijöihin liittyvien pelkojen paikalle kasvaa vahvuus siitä että tätä minä haluan ja tähän minä pystyn. Ja lopulta halu tehdä kaikkensa että voisi antaa tasapainoisen kodin lapselle, johon hän kokee kuuluvansa, ylittää kaiken muun. Uskon siihen että elämä itsessään muokkaa meitä kaikkia ja ihmisillä on tapa sopeutua melkein mihin tahansa tilanteeseen.

Silti en pääse kokonaan eroon adoptioon liittyvistä peloista vaikka taustaan liittyvät pohdinnat on jo jätetty tulevaisuuteen sillä ne ovat sitten sen ajan murhe. Tausta on joka tapauksessa kiinteä osa lasta ja sen kanssa eletään, on tilanne mikä tahansa. Mutta entä jos tämä monien vuosien odotus onkin ollut vain turhaa? En voi välillä olla miettimättä sitä, että mitä jos emme saakaan tuota kauan toivottua lasta ollenkaan. On päiviä, jolloin mieleni on tyyni ja varovaisen toiveikas, mutta välillä epäusko valtaa mieleni. Meillä on kuitenkin normaalia suurempi todennäköisyys että hakemuksemme hylätään diagnoosini takia. Vaikka itse sanonkin, että ihmisillä on käsittämätön kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin, niin lapsettomuuden tilaan en vain tahdo sopeutua.

Tuuli kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin

2011-02-04T05:14:00.000-08:00

Eilen kun puhelin soi toimistoaikaan, tuli ihmeellinen tunne että nyt SE puhelu tulee. Ihan tyhmää, koska toive siitä puhelusta on vielä ihan liian aikainen. Ja tietenkin puhelu oli jotain ihan muuta, kollega siellä vaan soitteli. Mutta alkaako tämä jännittäminen nyt jo, ihan ennenaikaisesti? Ei meidän "vuoro" vielä pitäisikään olla.

Olen viime aikoina saanut itseni melko kiireiseksi, mikä on yleisesti hyvä asia adoption odottamisen kannalta: Paljon Tekemistä = Vähemmän Ajattelua. Silti välillä jotkut asiat vievät keskittymiseni. Salaa mietin sitä, että ehkä lapsemme on jo syntynyt ja pohdin mitä hän tekee nyt. Samalla suren sitä, että hän ei voi olla luonamme.

Nämä Jenni Vartiaisen sanat uppoavat minuun aika voimakkaasti ja on vaikea olla kyynelehtimättä.

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan"

Ehkä tuuli leikkii lapsemme hiuksillaan juuri nyt.

Väliinputoamista

2011-01-21T05:19:00.000-08:00

Tällä hetkellä on semmoinen olo että olen maailman isoin väliinputoaja ja tunteet vellovat laidasta laitaan. Sain juuri suoran kysymyksen vanhalta ystävältä minun ja mieheni lapsentekoaikeista, että voinko edes hankkia lapsia. Kyse oli pelkästään biovanhemmuudesta, kyseinen henkilö ei tiedä mm. meidän adoptioaikeista mitään. Suoraan kysymykseen annoin sitten suoran vastauksen, eli kerroin että en voi hankkiutua raskaaksi. Mutta kun kerran urkitaan niin saanko minäkin urkkia? Olen nimittäin jo tottunut tuohon kysymykseen ja uteluihin, yleensä tätä kysytään multa viimeistään siinä vaiheessa kun kysyjän oma raskaus on juuri alkanut. Tällaista vastausta odotin nytkin.

Vastaus olikin jotain aivan muuta kun mitä odotin. Sain kuulla, että keskenmeno oli tapahtunut juuri. Bioyritystä on takana vuoden verran. Ja että raskasta on.

Olen elänyt lapsettoman elämää ja siihen liittyviä tunteita yli viisi vuotta. Tiedän että oikeita sanoja lohduttamiseen ei ole. Mikä tahansa mitä sanot vaikeassa tilanteessa, voi vastaanottaja kääntää sen lohduttajan vastaiseksi. Olen kuitenkin itse saanut lohtua muista edes vähän samanlaisessa tilanteessa olevista, vaikka suurin osa heistä on netissä. Ja ystävistä, jotka ovat pysyneet eivätkä ole kadonneet sen takia että "me" emme ole lapsiperhe vaikka "he" ovatkin. Minusta aina oikeita sanoja ei ole, usein vain ystävyys ja läsnäolo riittävät. Ei aina ole niin väliä vaikka joku sanoisi väärin jos tarkoitus on hyvä ja pyydetään anteeksi tai puhutaan aidosti ja huomaa että toinen edes yrittää ymmärtää.

Toisten keskenmenoista olen yleisesti ollut hyvin surullinen. Olen myös ajatellut että jollain tavalla lapsettomuuden suru on jollain tavalla samanlaista kaikille, pieni ero on vaan se, että jotkut saavat joskus näkyviin kaksi viivaa tikkuun ja toiset ei koskaan. Ja sitten on tämä meidän pieni ryhmä jotka eivät pääse edes koskaan yrittämään. Silti lapsettomuuden tunne yhdistää. Itse kuulun siihen kastiin, joka ei voi koskaan iloita siitä tuplaviivasta mutta olen kuvitellut kuitenkin pystyväni tuntemaan sen surun, kun viiva ja alkuraskauden oireet katoavat ja iloinen odotus muuttuu ahdistukseksi. Olen ajatellut, että näkymättömän lapsen odotus on aina rankkaa vaikka odotuksessa on sävyvivahteita eikä toisen tuskaa voi laittaa arvojärjestykseen.

Sen takia loukkaannuin salaa siitä, että kaveri ilmoitti, että en voinut ymmärtää tuota keskenmenon rankkuutta vaikka juuri hetki sitä ennen kerroin meidän tarinaa. Pitääkö näitä todellakin lähteä vertailemaan? Missä vaiheessa tuo kahden viikon kestävä raskaus oli niin paljon suurempi tuska kuin yleinen lapsettomuuden tuska ja syy kenelläkin miten lapsettomuus ilmenee? Ja sama henkilö kyllä tietää minun perussairauteni ja sen minkä takia lapsia en voi hankkia. Senkö takia kun olen "sairas", minun pitäisi olla nyt vain onnellinen "terveydestäni" ja muu on sivuseikka? Että muut saa haaveilla lapsesta mutta minä olen jo tilani jo hyväksynyt enkä tarvitse muuta?

Jos jo aikaisemmin olen kokenut että olen väliinputoaja, niin tunne vahvistuu entisestään. Ei ole helppoa sairastua vakavasti nuorena (eikä varmasti milloinkaan) ja se jo jakaa ystävyyttä. Kun siihen lisätään lapsettomuus, ympärillä olevat ihmiset vähenee entisestään. Mutta jos lapsettomuuskin pitää jakaa jotenkin siihen, että kenellä on rankinta, niin sitten en enää tajua mistään mitään!

Lapset työpaikalla

2010-11-29T01:56:00.000-08:00

Meillä kävi pari mammalomalaista näyttämässä pieniä palleroitaan työpaikalla. Kaikki työpaikan naiset pyörivät näiden muksujen ympärillä. Kääröt vaihtoivat syliä tiheään.

Aluksi en edes tiennyt kenen skidit olivat, käytävä oli vain täynnä vaunuja ja vauvoja. Vihdoinkin kun toinen äiti tuli paikalle, tunnistin hänet, hän jäi äitiyslomalla kesällä. Hän oli puolituttu työkaveri josta pidin ja luulin että tunne on molemminpuolinen. Kun tunnistin naisen, yritin sitten jäädä keskustelemaan ja kurkata vaunuun. Isot onnittelut ehdin sanoa.

Kunnes lapsellinen kollegani tuli paikalle. Minun tyhmät kysymykset, että miten on mennyt ja mikästuonnimionkaan, lakaistiin maton alle. Yhtäkkiä en ollut enää olemassa. Jäin tyhmänä seisomaan kun lapselliset pääsivät vauhtiin vaihtamaan pilttireseptejä, eikä minua enää tarvittu. Jäin vähäksi aikaa seisomaan, sitten vaan lähdin ja toivottelin hyviä jatkoja, mutta niitä ei edes kuultu.

Nyt en enää oikein ymmärrä. Luulin että sen takia sinne työpaikalle lapsia tuodaan, että voidaan esitellä niitä. Että mahdollisimman moni sanoo että voihellanlettakunonsöötti. Että myös jopa meidän leenasieltäpostituksestakin muistaa ihmetellä kuinka kaunis lapsi on. Jos näin ei ole, niin eikö sitten voi tavata nämä tärkeimmät ihmiset muualla kuin työpaikalla?

Kai tämä vaan pitää hyväksyä, että lapsellisten ja lapsettomien ero on niin iso, että ei me aina mahduta samaan maailmaan, lapsettomat ei ymmärrä lapsellisia ja toisinpäin. Ei tämä nainen ehkä tahallaan jättänyt sanojani tuulen vietäväksi, ehkä hän halusi vain keskustella tämän toisen lapsellisen kollegan kanssa, joka OIKEASTI ymmärtää. Tai ehkä tämä oli sattuma, ehkä huono hetki. Ja itse olen vaan turhan herkkä. Ehkä.

Ihanaa(ko) joulunodotusta ja vähänkö reippaita joulukortteja

2010-11-25T04:58:00.000-08:00

On taas se aika vuodesta kun pitäisi olla jotenkin tosi ihana ja lämmin, ostaa joululahjoja ja lähettää kortteja, tehdä kodista kodikas joulukrääsällä ja vielä tehdä herkkuja pakastimeen ja tuhlatatuhlatatuhlata. Entä jos ei tunnu jouluiselta? Minun mielestä joulun ja muutkin pakkojuhlat voisi poistaa kalenterista vaikka kokonaan. En vaan jaksa sitä, että väkisin pitää olla kivaa, vaan päivämäärän takia. Minulle joulu on näistä kaikista pakkojuhlista pahin siksi, että siitä aletaan puhua ja suunnittelemaan niin monta kuukautta aikaisemmin. Eikä kukaan kuitenkaan muista joulun perimmäistä tarkoitusta. Ei siinä mitään, onhan joulussa kivojakin juttuja, on kiva tavata perhettä, syödä hyvin ja polttaa kynttilöitä. Mutta se mieletön tohina minua ahdistaa. Minusta tavallinen arki on mukavaa enkä tarvitse tavaraa ja juhlia ollakseni onnellinen.

Vaikka kuinka kritisoin joulua, teen niin kuin Kunnon Ihminen tekee, eli ahkeroin nätin pinon joulukortteja, tekstaan kauniisti toivotukset ja pakkaan pinon Postin punaiseen joulukorttikirjeeseen. Kortit lähtevät sitten sukulaisille, kavereille ja joillekin unohdetuille, joilta kortti tupsahtaa joulusta jouluun meidänkin postilaatikkoon. En osaa oikein päättää, onko parempi edes muistaa vain joulukortilla vai ei muistaa ollenkaan. Jos lähettäjä ei ole kiinnostunut elämästäni muuten niin pitääkö väkisin muistaa valmiiksi kirjoitetussa joulukortissakaan? Niin ja tietenkin toisinpäin. Kai se on sitä Aikuisten Peliä, pitää olla aina vähän kiinnostunut kaikista ja olla polttamatta siltoja.

Mutta mitä mieltä olette joulukorteista, joissa komeilee skidin naama tonttulakki päässä? Jos se ei ole sinusta aina niin hyvä idea, niin kannattaa lukea Taivaanpiin blogikirjoitus joulukorteista, musta tämä on aika osuva. Itse en ole ehkä yhtä voimakkaasti kärsinyt noista korteista, mutta ymmärrän täysin mitä Taivaanpii tuossa ajaa takaa. En minäkään aina hihku innosta kun joku lähettää kersansa kuvan, varsinkaan jos en ole muutenkaan tekemisissä perheen kanssa. Tavallaan onhan se kiva nähdä kaverien lapsia edes joulukorteissa jos niitä ei muuten näe, mutta silti mieluummin näkisin heidät livenä edes kerran. On se jollain tavoin narsistista lähettää niitä kuvia, jos ei muuten halua olla tekemisissä. Oma lapsi on varmasti aina se maailman ihanin otus, mutta luuleeko tuollaisen kortin lähettäjä että kaikki niin ajattelee myös juuri hänen lapsestaan? Ja mielestäni on suorastaan röyhkeää lähettää vastaava kuva vauvasta, jos jollain on juuri lapsi kuollut/kärsinyt keskenmenon. Se joka sanoo vastaavassa tilanteessa, että "halusi vain ilahduttaa eikä tarkoittanut varmasti pahaa", niin ei kyllä tiedä ihmisten psyykestä yhtään mitään.

Jos meille käy joskus niin onnellisesti, että saamme joskus adoptiolapsen, niin en varmasti lähetä yhtäkään lapsenkuvajoulukorttia. Sen sijaan voisin kuvitella että lähettäisin lapsen itse askarteleman kortin. Vai olisiko jollain tarinaa siitä, että se ei kannata?

Homokeskustelusta ja homojen adoptio-oikeudesta

2010-11-01T03:08:00.000-07:00

Olen viime aikoina miettinyt mediassa paljon esiintynyttä Homokeskustelua. En aio kertoa lyhyesti keskustelun sisältöä, sillä oletan että lukijani on sen katsonut itse ja tietää mistä puhutaan. Keskustelu liittyy läheltä myös blogini aiheeseen, koska keskustelussa käytiin läpi myös homojen oikeutta adoptioon.

Tämä blogikirjoitukseni saattaa olla osalle lukijoilleni arka aihe ja mietin tovin ennen kuin aloin kirjoittaa tätä. Olen etukäteen pahoillani, jos tämä sotii jonkun uskoa vastaan, mutta en voi kirjoittaa tätä ilman että viittaan jollain tasolla tässä Raamattuun. Tarkoitukseni ei ole väheksyä kenenkään uskoa. Minusta mediassa vellova keskustelu homojen oikeudesta on kuitenkin hyvä esimerkki monesta muustakin yhteiskunnallisesta ongelmasta ja siihen liittyvästä Raamatun tarkasta tulkinnasta ja ihmisten eriarvoisesta asemasta.

Vaikka tuo Homokeskustelu ei tuonut paljon uutta syvästi uskonnollisten ihmisten ja homojen väliseen kiistaan, se oli hyvin mielenkiintoinen koska vastakkain asettelu oli niin vahva. Ja vaikka yritin olla provosoitumatta, moni kommentti sai minut mietteliääksi.

En pidä siitä, että homot ovat vielä 2000-luvulla lain edessä eriarvoisessa asemassa kuin heterot. Raamattu kyllä sanoo, että homoseksuaalisuus on syntiä, mutta mielestäni nykyajan ihmisten ei pitäisi lukea sanasta sanaan kirjaa, jonka ihmiset ovat kirjoittaneet monta tuhatta vuotta sitten tai ainakaan tuomita muita sen mukaisesti. Myöskään sen jokaista lausetta ei mielestäni pitäisi pitää ainoana totena. Vaikka Raamatussa on paljon hyvää ja jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen uskoon ja siihen liittyviin arvoihin, niin silti minusta on tekopyhää sanoa, että esimerkiksi pappi joka siunaa homojen parisuhteen, tekee syntiä. Se joka niin sanoo, niin eikö silloin hän itse tee syntiä kun tuomitsee toisen?

Minusta yhteiskunnalla ja lainsäädännöllä ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mihin kukakin uskoo. Minusta papilla on oikeus olla vihkimättä homoparisuhteeseen, jos hänen oma henkilökohtainen usko sanoo niin, mutta yhtä hyvin liberaalipapilla pitää olla oikeus vihkiä saman parin avioliittoon kirkossa. "Kaikki ihmiset ovat lain edessä samanarvoisia" ei ole uskottava lause ennen kuin homoseksuaalisille on samat oikeudet yhteiskunnassa. On kirkon sisäinen asia miten henkilökohtaiset arvot jaetaan. On syytä kuitenkin huomata, että kirkkoon kuuluu paljon monen näkökulman omaavia henkilöitä, ei pelkästään niitä, jotka tulkitsevat Raamattua sanatarkasti.

Homojen adoptio-oikeus

Mitä homojen adoptio-oikeuteen tulee, asia ei ole mielestäni yhtä "helppo" kuin homojen vihkioikeus ja avioliitto, sillä nämä asiat pitää aina ajatella lapsen kannalta. Aikoinaan, kun en tuntenut adoptioon liittyviä asioita kovin hyvin, minusta homojen adoptio-oikeus kuulosti ihan hyvältä. Adoptioneuvonnan aikana jouduin miettimään tuota kysymystä mielessäni uudelleen eikä asia ei tuntunut enää niin yksioikoiselta. Mieleeni tulvi näitä tuttuja kysymyksiä: Mitä jos lasta kiusataan, entä millaisen roolimallin he saavat kun elävät ilman isää/äitiä? Entä miten ehjä sateenkaariperheen lapsi on kun tulee aikuisikään? Mietin onko tämä sittenkään hyvä juttu vaikka vastaan en kuitenkaan ollut.

Pitkän pohdinnan jälkeen olen kuitenkin siihen lopputulokseen, että vanhemmuus ei ole sukupuolesta kiinni. Niin kuin vanhemmuus ei ole kiinni iästä, taloudellisesta tilasta, vammasta tai biologisuudestakaan. Joskus nämä tuovat mukaan omat haasteensa, mutta se ei voi olla pelkkä itseisarvo. Samaa rakkautta ja huolenpitoa voi löytyä näissä kaikissa kodeissa. Ja toisin päin, yhteiskunnan hyväksymässä ideaalisessa perheessä kaikki voikin olla lumetta. Saati sellaisissa perheissä, joissa käytetään paljon päihteitä tai käytetään väkivaltaa.

Minusta Homokeskustelussa todettiin hyvin, että homojen adoptio-oikeudessa on todellakin kyse vain oikeudesta, eikä jokainen homo halua tai pystyä hakemaan "nyyttejä Kiinasta". Perinteisessä adoptiossa heteropariskunnat ja yksinhuoltajat tutkitaan perusteellisesti. Adoptioprosessi ei olisi varmasti ainakaan helpompaa homoilla kuin heteroilla eivätkä he varmasti lähtisi turhan helposti rankkaan adoptioprosessiin. Silti lain edessä heillä pitäisi olla yhtäläinen oikeus hakea adoptiota.

Tunnustuksia

2010-09-14T09:24:00.000-07:00

Ihanaa hömppää, olen otettu, Rouva Makkonen on antanut tunnustuksen blogistani, kiitos siitä! Tunnustukseen kuuluu tehtäväksi kertoa seitsemän asiaa itsestään, sekä nimetä seuraavat beutiful bloggerit. On hieman vaikea valita tunnustuksia, sillä kaikki lukemani blogit ovat niin hienoja! Periaatteessa antaisin tunnustuksen kaikille, jotka olen lisännyt omaan blogilistaani.

Beatiful Blogger Award lähtee Rouva Makkoselle (nyt voit ylpeillä ainakin tuplatunnustuksesta :)), Lapsukselle ja Jalientylle

(päätin että näitä lähtee kolme vaikka vielä moni muukin sen olisi ansainnut :))

Ja tässä tunnustuksia:
1. Pidän kaikista hassunnäköisistä eläimistä
2. Tykkään kokeilla uusia makuja keittiössä
3. Olen surkea laulamaan
4. Rakastan kallioita ja käppyrämäntyjä
5. Aamupalan syön melkein aina vasta töissä
6. Minua on huijattu Roomassa
7. En pidä koppavista ja ylimielisistä ihmisistä

Adoption kriteerit ja etiikkaa

2010-09-11T02:41:00.000-07:00

Adoptiossa saa kuulla kyllästymiseen asti lapsen edusta ja niin se pitääkin olla. Adoptiolapselle haetaan vanhempia eikä toisin päin.

Mutta mikä on sitten lapsen etu? Välillä tuntuu, että mahdollisille adoptiovanhemmille asetetut odotukset eivät kohtaa lapsen edun kanssa. Olen varma siitä että lapsen vuosia kestävä odotus ei ole kenenkään etu. Lapset odottavat lastenkodissa tms ilman perhettä ja tulevat vanhemmat pyörivät heittosäkkeinä byrokratian kiemuroissa. Sosiaalintyöntekijät ylikuormittuvat töistä kun tavallisten töiden lisäksi he saavat hoitaa vielä jatkolupia lupien jälkeenkin.

Onhan se hyvä että adoptiovanhemmille tehdään seula. On lapsen etu, että vanhemmat ovat täysjärkisiä ja ovat siinä kunnossa, että pystyvät hoitamaan lastaan. Olen kuitenkin pöyristynyt Helmen kirjoituksesta, jossa sanotaan, että vaikka syöpä on voitettu, kotiselvitystä ei kuitenkaan voida tehdä ennen kuin syövän 5 vuoden "karenssiaika" on umpeutunut. Tuon logiikan johdosta nimimerkin adoption kokonaisaika olisi n. 10 vuotta. Minusta tuossa pitäisi olla joku ajatus, että adoptioprosessin saisi aloittaa ainakin Suomen puolella kuin muutkin, ja kohdemaat sitten päättävät jatkosta. Kun lapsen olisi aika tulla, niin silloin pitäisi vielä varmistaa erikoislääkäriltä että kaikki on kunnossa ja mahdollinen karenssiaika täynnä. Mahdollisesti adoptioluvankin voisi saada, mutta siinä voisi olla ehto, että tietyn päivämäärän jälkeen lapsen voi vasta saada. Mutta byrokratiassa ei taideta ymmärtää tuollaista logiikkaa, kaikki on vain pino papereita.

Kun adoptiohakijat kuluttavat voimiaan odottaen lasta jota ei välttämättä koskaan tule, niin odotuksesta tulee elämää. En usko että tietyn odotusajan ja pohdintojen jälkeen "vanhemmuusgeeni" paranee ja lapsi saisi paremmat vanhemmat. Ainakaan itse en koe olevani yhtään enemmän tai vähemmän valmis ottamaan vastuuta adoptiolapsesta ja rakastamaan häntä kuin heti neuvonnan jälkeenkään. Ratkaisuni on ollut koko ajan täysin selvä ja kaipuu lapseen on ollut koko ajan ihan yhtä suuri.

Aina löytyy niitä ymmärtäjiä, jotka kuitenkin haluaisivat karsia hakijoita vielä lisää ja laittaa hakijat "paremmuusjärjestykseen" kuten Helmen kirjoituksen kommenteissakin voi havaita. Hakijoita on paljon ja kaikki kontaktit ovat niin pahasti ruuhkautuneet että nopeasti voisi ajatella, että helpoimmalla päästään kun hakijoista otetaan vaan kermat päältä ja jätetään "huonot" hakijat nuolemaan haavojaan ja samalla saadaan jonot lyhyemmäksi. Mutta miten pitkälle voidaan mennä?

Jos laitetaan rinnakkain perusterve pariskunta ja sitten toinen pariskunta, jolla toisella on ollut sairaus/hoitoa tarvitseva sairaus, niin tietenkin perusterve pariskunta on parempi vaihtoehto. Vai onko? Mihin jää henkilön muut ominaisuudet jos hänet luokitellaan pelkästään aikaisempien sairauksiensa mukaan? Mitä sanoisi lapsi? Ne jotka näin mustavalkoisesti haluavat ajatella, niin mitäköhän he ajattelisivat kun yhtäkkiä joutuisivat itse samaan tilanteeseen, sille meille jokaiselle tapahtuu joskus yllättäviä asioita. Jos tällainen tilanne oikeasti tapahtuisi, niin en usko, että he haluaisivat, että ympäristö luokittelisi heidät vain diagnoosin perusteella. Mielestäni heitä ei sen takia pitäisi automaattisesti karsia, koska lapsen etu on niin paljon muutakin.

Minulla on oma lehmä ojassa. Olen juuri se henkilö, joka monen mielestä pitäisi jättää jonon hännille ja sen vuoksi olen myös joutunut perustelemaan olevani kelpo vanhempi ehkä enemmän kun keskimäärin hakijat yleensä. En sosiaalityöntekijälle, mutta lautakunnalle joka näkee minut vain papereissa. Jos niitä vain katsoo, olen yhtä diagnoosini kanssa, koodi Kelakortissa ja lääkärin sotkuinen käsiala resepteissä. Minä olen myös se, joka olin ensin tavallinen ja terve, mutta maailma tuli väliin.

Lopulta olemme kaikki kuitenkin vain ihmisiä, henkilöitä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Diagnoosien kanssa tai ilman. Mielestäni adoptiossa pitäisi aina katsoa kokonaisuuksia, ei yksittäisiä asioita. Mutta onneksi joskus järjestelmässä niin tehdäänkin. Joskus sosiaalityöntekijät osaavat lukea rivien välistä ja antavat meille ei-niin-täydellisille mahdollisuuden.

Toinen kierros

2010-08-02T04:44:00.000-07:00

Näiden kaikkien adoptio-odotusvuosien aikana suurin osa kavereista on alkanut odottaa esikoistaan ja nyt jo iso osa odottaa jo toista lastaan tai sen ovat jo saaneet. Kohtalon ivaako vaan se, että kun aloitimme prosessin, minulla ei tainnut olla vielä montakaan kaveria, jotka olisivat edes haaveilleet ensimmäisestä skidistä. Kun noita pystymahoja alkoi tupsahtaa näkyville monta vuotta sitten, niin se teki mut melkein joka kerta aluksi surulliseksi. Ja kateus, tuo alhainen tunne iski kasvoihin ja kysyi miksi muiden elämä on niin helppoa ja mun pelkkää taistelua: sairautta ja sen seurauksena lapsettomuutta.

En ole kuitenkaan katkera vaan olen oppinut paljon. En myöskään ole oikeastaan koskaan ajatellut niin, että lapseni pitäisi olla minun biologisesti eli raskaus sinänsä ei tehnyt tuota surun tunnetta. Minusta adoptio on aina ollut ihan yhtä hyvä tapa perustaa perhe kuin itse synnyttäminen. En ymmärrä naisia, jotka kovaan ääneen kertoo sitä että nainen on nainen vasta kun on synnyttänyt. Minusta tuossa yritetään kertoa että on parempi kuin muut ja se jos joku on minusta yököttävää. Tuon surun enemmänkin toi toisten elämän helppous tai enemmän oman tilanteen vaikeus. Ja usein suru helpotti vasta kun asiasta oikeasti voitiin keskustella asioiden oikeilla nimillä ja tuo raskaana oleva ymmärsi minunkin tilanteen. Vasta silloin pystyin itsekin iloita toisten raskausuutisista. Aina ei ymmärrystä molemmin puolin tapahtunut ja olen läheisen ystävän sen vuoksi menettänyt. Se on myös surullista.

Toinen kierros tuntuu helpommalta. Adoptioprosessin alussa kaikki oli epävarmaa ja välillä hyvinkin epätoivoista mutta tällä hetkellä on toivoa. Mutta on tähän kaverien toiseen kierrokseenkin mahtunut ihmettelyäkin. Vähän aikaa sitten minulle tuli tekstiviesti vanhalta ystävältä, jossa hehkutettiin pikkupojan syntymää, naisen toinen. Olin ällikällä lyöty: en tiennyt että kyseinen kaveri oli edes raskaana! Siinä jäi aamupuuro syömättä kun vollotin miehen kainalossa, että enkä ole edes sen arvoinen että mulle kerrotaan noin isosta asiasta. Kun rauhoituin, ymmärsin onnitella uuden perheenjäsenen johdosta mutta sarkastisesti lisäsin että ajattelit sitten yllättää. Kaveri siinä sitten kysyi, että eikö mulle ole kertonut.

Onneksi aina uutiset eivät kuitenkaan tule näin. Kävin viikko sitten ulkomaalaisen kaverini luona jolla on pari vuotias tyttö. Tuo pieni tyttö muisti mut edelliseltä kerralta ja toisteli mun nimeä vieraalla kielellä koko ajan ja teki hassuja ilmeitä. Aivan mainio tuo pienokainen, hän vei melkein sydämeni! Vähän näytti siltä että kaveri olisi vähän "lihonnut" ja kaveri pian kertoikin että hän odottaa jo toista lastaan. Sama kaveri oli edellisen tapaamisen yhteydessä kysellyt multa paljon meidän adoptioprosessin etenemisestä ja sanonut mulle niin uskomattomat sanat: Musta tuntuu että te onnistutte ja susta tulee ihana äiti! Ihanuudesta en tiedä, mutta tuntuu mahtavalta kun joku kannustaa. Innolla odotan myös tuota kaverin toista pienokaista!

Sanoisin, että pienet asiat merkitsevät ja määrittelevät miten onnellinen voi olla toisten lapsitiedoista. Tämä on vähän kinkkinen juttu sinänsä, koska ymmärrän sen, että ne kaverit jotka ovat tulleet raskaaksi helposti, enkä ole ollut mielettömän onnellinen heidän puolestaan, hekään eivät ehkä halua olla onnellisia minun puolestani tai olla edes tekemisissä. Heillä on oma elämä elättävänä pienokaisen kanssa joka on (toivottavasti) heille tärkein asia maailmassa. Mutta silti minusta kaikkein ikävintä on se, jos joku yrittää olla liikaa varuillaan lapsettomien kanssa. En nyt tarkoita että mitä tahansa kannattaa möläyttää mutta jos ei koskaan uskalla kysyä/kertoa, niin ei siitä mitään tule, ei ainakaan kestävää ystävyyttä. En tiedä unohtiko tuo kaveri oikeasti kertoa minulle raskaudestaan vai oliko tuo tarkoituksellista, mutta ei tuo minusta kovin luottamusta herättävää ole. Minusta on parempi kuitenkin sanoa vaikka jotain tyhmää ja tajuta se ja pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilanne kun vaan pitää etäisyyttä. Sillä kukaan ei ole täydellinen. Iso osa asioista voi kuitenkin korjata jos on vaan tarpeeksi halua siihen.

Paperien keräämisestä

2010-07-09T01:53:00.000-07:00

Odotusaika kotiselvityksestä siihen että saa ruveta keräämään papereita kohdemaahan, tuntuu äärettömän pitkältä. Kun paperit on vielä Suomessa niin tietää että mitään ei voi tapahtua, ei ainakaan mitään positiivista yllätystä. Prosessin odotusaika Suomen puolella tuntuu niin turhauttavalta, joskus suorastaan älyttömältä. Jonossa odottelu on ymmärrettävää koska hakijoita on niin paljon, mutta joskus siinä reiluus on kaukana. Mutta näin viisaat ihmiset asian sopineet ja siihen on vaan tyydyttävä. Joihin asioihin ei vaan itse voi vaikuttaa ja melkein koko adoptioprosessi on pääosin tällainen asia.

Kun sitten tuo lupa paperien keräämiseen tuli, tunne oli mainio! Tuon jälkeen kyllä stressihormoni rupesi jylläämään, koska niin monta asiaa piti yhtäkkiä tehdä ja niin monta asiakirjaa tuli täyttää. Kuitenkin tämä vaihe oli pitkästä aikaa adoptioprosessissa sellainen, johon itse saattoi jonkin verran vaikuttaa. Viimeksi tällainen vaihe oli adoptioneuvonta, silloin saattoi vaikuttaa itse ainakin siihen millaista kuvaa sosiaalityöntekijälle antaa. Mutta kotiselvityksen jälkeen oltiinkin taas tyhjän päällä, monta vuotta pelkästään turhauttavaa odotusta. Mutta sitten kun lupa asiakirjojen keräämiseen tuli, saattoi vihdoinkin taas itse vaikuttaa prosessiin edes hieman. Ainakin saattoi valita millaisia valokuvia valitaan ja lähetetään kohdemaahan, millainen oma kirje kirjoitetaan sekä miten nopeasti hoidetaan viralliset asiat. Päätimme että meidän toimesta asiat eivät mene tässä kohdassa hitaasti ja laitoimmekin asiat täydellä höyryllä eteenpäin kun tuo lupa tuli. Saimmekin paperit kerätyksi meidän mielestä melko nopeasti. Ja kun paperit vietiin palvelunantajalle, niin ei mennyt enää montaa päivää kun kohdemaa oli vastaanottaneet meidän paperit.

Valokuvien ottaminen ja valitseminen tuotti kyllä vähän pään vaivaa. Digikuva-aikoina ei ole ongelmaa kuvien määrästä eikä laadusta vaan enemmänkin siitä että millaisia kuvia kovalevy on tulvillaan. On kuvia matkoista, luonnosta sekä kavereista. On rentoja hassuttelukuvia sekä juhlakuvia. Mutta makrokuva sudenkorennosta, ilmeilykuva sohvan nurkasta tai minä lyhyessä kesämekossa pyramidin edessä ei taida ole tarpeeksi edustava. Eikä mies kalja-pullojen ympäröimänä polttareissa. Turvauduimmekin aika monessa kuvassa poserauskuviin jotka oli otettu juuri näitä asiakirjavalokuvia varten. Vaikka olenkin yleensä sitä mieltä että poserauskuvat ovat aika tylsiä. Aidoimmat kuvat saadaan ehdottomasti silloin kun kuvassa olevat henkilöt eivät tiedä että heitä kuvataan. Jonkinlainen kuvapaketti saatiin kuitenkin aikaiseksi mutta en yhtään osaa sanoa ovatko ne tarpeeksi edustavia. Ei ole vertauskohtia millaisia kuvia yleensä ihmisillä on.

Oman kirjeen kirjoittaminen kohdemaahan ei myöskään ollut helppoa. Tai ei se ollut myöskään kovin vaikeata koska kirjoitimme ihan fiilispohjalta mutta kyllähän sitä joutui miettimään, että ei tulisi sanotuksi mitään tyhmää. On kuitenkin kyse siitä niin isosta asiasta kuin lapsesta. Ja kirjoittaisi miten hienosti/huonosti tahansa niin eihän sitä koskaan tiedä millainen vastaanottaja on ja mitä hän arvostaa.

Olivat sitten asiakirjat hyviä tai huonoja, joka tapauksessa niistä tuli meidän näköisiä. Eikä niitä voi enää muuttaa ja vaikka voisikin niin tuskin niistä tulisi myöhemmin erinäköisiä. Mutta mitenköhän paljon oikeasti kotiselvitys ja omat asiakirjat oikeasti vaikuttaa lapsitietoihin? Palvelunantajan tiedon mukaisesti lapsitieto ei tule järjestyksessä vaan aina etsitään lapselle sopivat vanhemmat mutta kuitenkin papereita katsotaan suunnilleen aikajärjestyksessä. Mitenköhän paljon merkitystä on siihen kuinka erilaiset paperit on toisiin verrattuna?

Adoptio mediassa

2010-06-23T01:17:00.000-07:00

Käteeni osui eilen vanha Anna-lehti, helmikuun 2010 numero. Artikkelissa kerrottiin perheestä, jotka olivat saaneet adoption kautta veljekset Etiopiasta. Artikkeli oli mukava ja lämminhenkinen ja siitä jäi hyvä mieli, mutta jäin ihmettelemään infolaatikkoa, mikä oli artikkelin marginaalissa. Siinä sanottiin, että adoptioprosessin kesto on 2-4 vuotta. Perhe oli saanut veljekset kahdessa vuodessa, mutta se ei tarkoita sitä että adoptioprosessi kestäisi nykyään tuon verran. Vai kuka oikeesti saa lapsen nykyään niin "nopeesti" kun kansainvälisessä adoptiossa pelkästään Suomen puolella jonotellaan jo reilusti enemmän kuin kaksi vuotta? Ja sitten sen jälkeen odotellaan ulkomailla toinen puoli.Vai onko todellakin vielä sellaisia kuntia joissa alkupaperien lähettämiseen adoptiolupaan kestää todellakin alle vuoden? Mä ainakin kun olen kuvitellut että nykyään prosessi kestää minimissään tuon 4 vuotta. Tai taitaa mahdollisuus saada sn-lapseen tulla nopeammin kun 4 v?

Toinen mikä usein mediassa mietityttää, on adoption hinta. Niin kuin tuossa infolaatikossakin. Musta on jotenkin hassua että aina kun adoptiosta puhutaan, puhutaan hinnasta mutta usein ei perustella sitä millään. Kerrotaan vaan suuri summa. Tuon myötä asiaa tuntematon voi kuvitella että lapsia ostetaan, että lapsella olisi hintalappu. Itsekin kuvittelin aikoinaan ennen adoptioprosessia, että itse palvelumaksu olisi paljon suurempi. Vaikka suurin osa "hinnasta" tulee kuitenkin hakumatkasta ja siihen liittyvistä kustannuksista ja loput ihan tavallisia palvelumaksuja jotka ovat ihan loogisia ja virkatodistuksista sun muista (onhan noita tietty rassaavaa kerätä ja tuleehan niillekin turhan iso potti kaikkineen). Mutta matkan hinta minusta on kuitenkin vähän eri asia. Jollekin tuo matka voi olla pakollinen paha, mutta jollekin varmasti myös ihana kokemus ja minusta sitä ei voi laskea vaan yhteen muiden kanssa.

En tietenkään yritä sanoa, että on samantekevää paljonko adoption maksaa. Onhan adoptioon kuluva raha iso ja perus biolapsen saaja ei yleensä joudu pulittamaan semmosia summia ja laittaahan se tietty ihmisiä eri arvoiseen asemaan. Ja kyllähän adoptio- ja biolapsen saaminen pitäisi olla samanarvoista ja sitä pitäisi tukea samalla tavalla yhteiskunnassa. Mutta olisi vaan mukavaa, kun olisi paremmin kerrottu, että lapselle ei todellakaan ole hintaa.

Pieniä ymmärryksen rippeitä

2010-06-07T22:37:00.000-07:00

Adoptioprosessin aikana olen monta kertaa pettynyt vanhojen ystävien tapaan ottaa vastaan adoptiolapsen odottamiseen ja lapsettomuuteen liittyviä asioita. Taannoin kerroin ystävälleni adoptioneuvontakäynnistä jossa käsiteltiin rasismia. Mietin ääneen mitenköhän rankkaa lapsella myöhemmin olisi kun hän kohtaisi rasismia ja mitenköhän sen kanssa pitäisi toimia. Kaverini vastasi nyrpeänä: "Nykyään Suomessa on niin paljon erivärisiä ihmisiä, että kansainväliselllä adoptiolapsella ei varmasti ole mitään ongelmia nykymaailmassa että ihan turha miettiä tuommoisia" ja vaihtoi aihetta.

Ehkä on turha miettiä vielä. Tämä ystävä näki yhden näkökulman mutta ei halunnut miettiä muuta. Eihän asia ole itselleen ollenkaan ajankohtainen. Ehkä vika on vain minussa, kun odotan läheisiltäni enemmän. Että voidaan puhua muustakin kun työstä ja mukavasta vapaa-ajasta. Varsinkin vanhimpien ja lähempien kavereiden kanssa luulisi että muustakin voi puhua. Luulen että ystävyys on sitä, muun muassa. Mutta olen ollut monta kertaa väärässä.

Mutta onneksi välillä sitten saa yllättyä positiivisesti. Voi käydä niin että joku, jota ensimmäisenä ei tulisi mieleen, saattaakin olla henkilö, jonka kanssa pääsee samalle aaltopituudelle tässäkin aiheessa. Tapasin vanhan työkaverin, jonka kanssa kahvitellaan melko harvoin. Hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, mutta hän ei todellakaan ole ihminen, joka paijailee jokaista lasta ja pitää jokaista lasta automaattisesti ihanana. Enemmänkin henkilö, joka ei tykkää lapsista (niin hän sanoi aikoinaan), mutta "oma on varmasti eri asia". Hän sitten sai lapsen, ensi yrityksellään. Ja ihme ja kumma, minulle tuo ei ollut kova paikka. En osaa sanoa mistä johtuu, että joidenkin raskausuutiset ovat minulle neutraaleja tai jopa voin olla onnellinen heidän puolesta kuten tässäkin tapauksessa. Jostain syystä hänelle oli helppoa puhua myös adoptioon liittyvistä tuntemuksistani. Keskustelun aikana hän sanoi mulle että "ymmärrän täysin miltä susta tuntuu". Ensimmäistä kertaa joku sanoi nämä sanat. Eihän hän tietenkään voi ymmärtää täysin, mutta minulle riitti, että hän kuunteli ja yritti ymmärtää eikä vaihtanut aihetta.

Ehkä lapseton ja adoptio-odottaja voi joskus löytää ymmärrystä muualtakin kuin vertaistukiryhmästä, jopa bio-lapsellisten keskuudesta. Joskus on vaan vaikea löytää sitä, jonka kanssa voi oikeasti keskustella näistä asioista, välillä tuntuu että nämä uskotut ystävät eivät olekaan niitä ymmärtäjiä ja toisinpäin. Ehkä nämä kaverit joiden kanssa ollaan leikitty leikkejä tarhasta lähtien, ei välttämättä ole se paras ymmärtämään näitä adoptio-odotuksen tuntoja. Vaikka onhan se vähän surullista jos monen vuodenkymmenen vuoden ystävyys heikkenee sen takia, että kumpikaan ei enää ymmärrä toisiaan. Mutta ehkä joskus on hyvä päästä myös irti.

Aika

2010-06-02T22:43:00.000-07:00

Aika on kumma juttu. Välillä se kuluu niin nopeasti ja välillä niin tuskastuttavan hitaasti. Varsinkin adoptioprosessissa lähellä tiettyä kiintopistetta aika tuntuu pysähtyvän. Aika juuri ennen adoptioneuvontakäyntiä, adoptioluvan odottelu tai paperien keräämisen luvan odottelu taitaa olla kaikkein ikävintä tässä prosessissa. Kun yhdestä kiintopisteestä pääsee eteenpäin, voin ehkä taas hieman rauhoittua.

Mutta en nyt. Miksi kukaan ei edes soita! Voisin edes pikkuhetken kuvitella että puhelu olisi SE puhelu!

Levottomuus

2010-05-31T00:40:00.000-07:00

Olen ollut koko kevään kohtalaisen levollinen, jotenkin on ollut kova usko siihen että meille tulee vielä joku päivä lapsi adoption kautta. Uusi tunne mulle, mutta totta. Mieleni on täyttänyt usko, että meistä voi joskus tullut perhe.

Olen melkein koko kevään pystynyt keskittymään muuhun kun pelkästään lapsen odottamiseen. Vaikka tietenkin syvällä sisimmässäni odotan koko ajan, tuskin on hetkeä sekuntiakaan kun jollain tasolla mietin tulevaa lastani. Mistä hän tulee, miltä hän näyttää, millainen tausta hänellä? Onhan hänellä asiat edes vähän hyvin? Lähetän ajatuksen voimalla hänelle jaksamista ja rakkautta vaikka hän ei ole edes luonani eikä tule olemaan vielä pitkään aikaan. Mutta hän on jo ehkä olemassa, ehkä joku korkeampi voima tietää jo että hän tulee juuri meidän kotiin? Lapseni, rakastan sinua jo nyt!

Silloin kun adoptiojono liikkuu tämä uskoni on ollut vahva. Jokainen muiden lapsitieto tuo edes hieman meidän unelmaa lähemmäksi todellisuutta. Mutta silloin kun jono pysyy kauan paikallaan, iskee taas tämä tuttu levottomuus. Päivitän palvelunantajan nettisivuja selaimessani turhan usein. Ei mitään, ei yhtään lapsitietoa vieläkään, eikä niitä ole tullut pitkään aikaan. Se tarkoittaa, että meidän vuoro ei tule vielä pitkään aikaan.

Nyt taas kun edellisesta lapsitiedosta on kauan, en meinaa enää pystyä olla paikallani. Keskittyminen herpaantuu melkein koko ajan. Työt eivät suju. Adoptiopaperisotaan liittyvät asiat ja adoptiolapset täyttävät uneni. Silloin on pakko kirjoittaa.

Mihinköhän tällä kertaa pitäisi laittaa tämä kaikki levottomuuden energia?

Ensimmäinen adoptioneuvontakäynti

2010-02-01T03:50:00.000-08:00

Ensimmäinen adoptioneuvontäkäynti kyllä jännitti. Olin jotenkin saanut päähäni että kaikki hakijat ovat epäkelpoisia vanhempia kunnes toisin todistetaan ja pelkäsin, että olisi pitänyt pystyä erityisesti todistamaan että ollaan kuitenkin ihan hyviä tyyppejä. Ehkä tunne johtui neuvontaan liittyvästä alkuinfosta, jossa kyllä vietiin luu kurkkuun niille, jotka eivät ole varmoja siitä ovatko valmiit adoptioon. Infossa kun puhuttiin vain ongelmista ja siitä kuka on tarpeeksi hyvä vanhempi adoptiolapselle. Rivien välissä luki, että kukaan ei olisi, tai ainakin sillä hetkellä tuntui siltä. Lisäksi ennakkoasennetta saattoi lisätä se, että olimme juuri nähneet mediassa (tv) hakijan, jolta vietiin mahdollisuus edes aloittaa adoptioneuvonta sen vuoksi, kun mies istui rullatuolissa. Ohjelmassa sosiaalijehu järkeili päätöstä kovasti, mutta en pystyisi allekirjoittaa hänen arvojaan.

Alkuinfosta saadun perhelomakkeen "miksi haluamme lapsen"-kysymys tuntui kompakysymykseltä kaikkien kokemusten jälkeen. Mutta onko tuohon lapsi-kysymykseen oikeata vastausta? Pitäisikö olla jotenkin erityinen tarve haluta lapsi, mikä on tarpeeksi hyvä syy? Ihminen, joka vahingossa tulee raskaaksi, mikä on hänen vastauksenssa? Tai hänen, jonka toivottu raskaus tapahtuu helposti?

Kaikista nihkeistä ennakko-odotuksista huolimatta ensimmäinen neuvontakäynti meni hyvin. Olimme pelänneet etukäteen etenkin lääkärintodistuksen hylkäämistä, mutta sosiaalityöntekijä sivutti todistuksen nopeasti, kuulemma sen puolesta voitaisiin jatkaa. Muutenkin sosiaalivirkailija oli mukava, ei ollenkaan semmoinen pelottava täti, kun tv-ohjelmassa. Hän vaikutti siltä, että haluaisi antaa meille adoptiolapsen, kuin hän olisi ollut meidän puolellaan, vaikka emme vielä tuntenneet. Hän sai meidät tuntemaan meidät ihan kelvollisiksi ihmisiksi. Ehkä me vastasimme "oikein" tuohon lapsi-kysymykseen?

Neuvontakokemukset kyllä muutti ajatustani adoptioon liittyvistä sosiaalityöntekijöistä, korjasi sen kuvan, minkä mediamaailma oli rikkonut. Ainakin meidän kokemuksemme oli hyvä, ja uskonkin, että he ovat ensisijaisesti mukavia tyyppejä. He antavat myös perspektiivä siihen, millaisessa kodissa lapsella on hyvä olla. Jos siis kritisoin adoptioprosessia, kritiikki koskee itse prosessia ja siihen liittyvässä turhassa byrokratiassa.

Adoptioprosessista ja vähän muustakin

2010-01-25T07:50:00.000-08:00

Hyvin olen onnistunut olla ajattelematta koko adoptioasiaa melkein muutaman kuukauden. Kun pitää itsensä kiireisenä niin se onnistuu välillä kohtalaisen hyvin. Turhan paljon työtä, sopivasti harrastuksia ja kaverien tapaamisia.

Huonommin onnistuu ajattelun pakoilu jos hankkii itselleen flunssan. Jos joutuu sängynpohjalle, niin ajatukset alkaa menemään niihin vanhoihin reitteihin.

Miksi tämä adoptio on tehty Suomessa niin vaikeaksi? Miksi näiden kaikkien vuosien jälkeen paperimme ovat vieläkin Suomessa eikä edes kunnollinen odotus ei ole edes päässyt alkamaan. Aikaisemminkin adoptio oli vaikeaa, mutta nykyään se tuntuu olevan mahdontonta. Jos olisimme alkaneet hakemaan adoptiota muutaman vuoden aikaisemmin, koko prosessi olisi ollut paljon nopeampi. Mutta tiedän, että jossittelu on turhaan. Olemme tässä ja nyt ja siihen on sopeuduttava.

Adoptioneuvonnassa kyllä selittiin hyvin lasten oikeuksista sun muista ja on se hyvä että Suomessa varmistetaan kohdemaan lastenkotien taustat ym. ennen kun maata mietitään kohdemaaksi. Lapsen kannalta olisi ikävää saada lapsi, joka olisi joutunut lapsikaupan uhriksi. Mutta silti välillä tuntuu järjettömältä koko Suomen adoptiotoiminta. Ei niinkään neuvonta ja siihen liittyvien paperien tarve ym, koska mielestäni neuvonta oli hyvinkin tarpeellista. Siinä tuli kyllä käydyksi mielessä todella paljon asioita ja on varmasti tarpeellista, että vaikeita asioita joutui prosessoimaan mielessään. Sellainen olisi todella monelle biovanhemmillekin tarpeellista ennen lasten tekoa. Mutta muuten mielestäni maantietelliset/kunnalliset/henkilökemiat ym vaikuttavat adoptioprosessiin liikaa ja Suomen puolen odotus on melkein naurettavaa. Meillä oli onni, että sosiaalityöntekijämme oli todella mukava ja vastaanottavainen ja hänen kanssaan oli mukava keskustella. Mutta kaikilla ei käy niin hyvin että henkilökemiat kohtaavat.

Kun yleistä tietoa on se, että kohdemaat valitsevat sopivat vanhemmat lapselle eikä odotusaika ole ollenkaan sen mukainen että "ensimmäisenä tullut saa ensimmäisenä lapsen" niin edes Suomen puolella voisi olla jonkin lainen "reilu peli". Mutta neuvonnan odotus ja neuvontavälit vaihtelevat alueellisesti ja adoptioluvan saamisen kanssa on suurta vaihtelua. Ja kaiken huipuksi adoptioluvan antavat ihmiset jotka eivät koskaan ole tavanneet hakijoita, päättävät toisten ihmisten tulevaisuudesta. Epäävät tai antavat luvan kuin heillä olisi Jumalan valta. Adoptioon liittyy tietenkin paljon eettisiä kysymyksiä, että kenellä on oikeasti oikeus ottaa toisen lapsi omakseen. Sivuhuomautuksena voisi kyllä myös siinä samalla voisi tietty kysyä kenellä biovanhemmilla on oikeus tulla vanhemmaksi? Ja millä oikeudellä adoptiolupavirasto, ihmiset jotka tekevät vaan työtään, saa päättää kuka saa olla vanhempi?

Adoptiolapsen odottamisen epätietoisuudesta

2009-11-23T02:23:00.000-08:00

Ei tekisi mieli tehdä mitään, varsinkaan töissä. Mahtaako johtua syksystä ja pimeydestä? Vai vain epätiedon tuskasta? Syksy on yleensä mun lempparikuukausi, mutta tänä vuonna en osaa nauttia siitä. On niin rankkaa odottaa adoptiolasta kun ei ole tietoa saako sellaista koskaan. Elän jossain puoleksi irrallaan itsestäni, en pysty keskittyä täysin niihin hyviin asioihin mitä elämässäni on, kun mietin vaan kuinka mukavaa jos meitä olisi kolme.

Jossain naisten hömppälehdessä adoptioäiti sanoi, että "adoptio on siinä mielessä hyvä vaihtoehto, koska lapsen saa varmasti". Taitaa olla muutenkin aika yleinen mielipide. Olisikin niin. Olisi niin paljon helpompi odottaa, jos tietäisi mitä odottaa tai edes ajankohdan. Olisi se sitten vaikka kolmen vuoden kuluttua, olisi niin helpompaa odottaa ja täyttää tyhjä syli muilla asioilla.

Mutta koko ajan joutuu miettimään, miten esimerkiksi kohdemaan muuttuva adoptiolaki vaikuttaa odotusaikoihin? Entä jo nyt ruuhkautunut adoptiopalvelu ruuhkautuu entisestään? Entä jos kiintiöön tai kriteereihin tulee muutoksia? Suostuuko ylipäänsä kohdemaa antamaan meille lasta terveyshistoriani takia? Tai entä jos terveydessäni tulee muutos huonompaan?

Olisi edes varapää joka ei miettisi turhia, ja jota voisi käyttää odotuksen ajan. Se sanoisi, että kyllä se lapsi meillä vielä joskus tulee eikä jossittelisi.

Vaikeiden asioiden kohtaamisesta ystävyydessä

2009-09-21T02:52:00.000-07:00

Mitta rupee olla täynnä. Onko se oikeasti niin, että ihmiset eivät kestä kohdata ollenkaan muita kun hyviä asioita vai olenko ollut koko elämäni niin pahasti hakusessa ystävien etsimisessä? Olenko yksinkertaisesti valinnut nämä kaikki vuodet täysin väärät ystävät?

Kun sairastuin ja makasin sairaalassa monta kuukautta, aluksi siellä ramppasi ties minkä sortin tallaajaa. Kavereita oli näihin aikoihin paljon ja moni kävi käymässäkin sairaalassa. Mutta kun en tullutkaan kuntoon salamannopeasti, käynnit rupesivat harvenemaan ja lopulta tyrehtyivät kokonaan. Onhan se niin usein, että kun joku on kauhean negatiivinen asioista, niin ihmiset yleensä eivät valitettavasti jaksa häntä. Myös pelkkä sairaus pysäyttää ystävät ja moni ottaa askeleen taaksepäin ja sen olen pahasti kokenut. Ensin yhden askeleen taakse ja sitten enemmän. Itse olen aina yrittänyt näyttää iloista naamaa vaikka fyysisesti olisi ollut kuinka paha olo vaan eli en varmaan muuten ole kovin negatiivista seuraa. Aina jaksan nauraa vaikka olisi mikä vaikka näissä teksteissä ei siltä vaikuttaisikaan. Sairasvuosinani vaikutti siltä, että parikymppisille kavereille oli paljon tärkeämpeää bailata ja näyttää hyvältä kun kysyä kerran miltä susta tuntuu tai ottaa puhelimen kauniiseen käteen kun sairaalareissut oli minulle arkipäivää. Se oli selkeästi liian vaikeaa kavereilta vaikka juuri aikaisemmin oltiin luvattu olla friends for ever. Moni kaveri jäi sille tielleen tai ainakaan henkisesti heitä en enää parhaiksi kavereiksi pitänytkään vaikka silloin tälloin tavataankin.

Kun kunto rupesi paranemaan ja jotain jaksoin alkaa tekemään, niin kaverien kissanristiäisiin aloitettiin taas pyytämään. "Olisi kiva taas nähdä". Ja näin jatkunut tähän päivään. Johtuuko tosiaan siitä, että koska olen "terve" olen taas tullut kivaksi?

Olen viime aikoina alkanut miettimään sitä, että enkö osaa antaa oikeata minää ihmiselle vaan vedän jotain superminä-roolia. Mulla on kaikki aina hyvin, mulle kuuluu hyvää. Jos on jotain pientä ongelmaa, kerron siitä, mutta "positiivisellä sävyllä". Se toimii.

Olen viime aikoina miettinyt tuota että miksi tutustun ihmisiin helposti mutta syvää ystävyyttä en osaa kasvattaa. Onko se minusta kiinni? Saadakseen jotain tarvitaan myös antaa. Olen mielestäni niin tehnyt. Olen kokeillut kuitenkin kepillä jäätä uudelleen ja avautunut taas että ehkä kaikki ei ole niin ok kun ulkokuori näyttää. En tietenkään avaudu liikaa tutuille vaan ystäville, joiden kanssa teinivuosina yhdessä itketty ja naurettu, ystäville 10/20/30 vuosien taakse. Mutta aina silloin jotain tapahtuu. Jos olen vuorotellen ollut kipeänä, surullinen lapsettomuudesta, luu murtunut, keskustelu on loppunut seinään. Moikka nähdään joskus, muttei sitten nähdä. Ihan oikeasti, tää toistuu mulla koko ajan, en tiedä mitä teen väärin. Itse jos kuulen että joku on vaikka on kipeänä tai jotain vaikeampaa, niin kysyn miten voit ja toivotan, että parane pian, tutuille ja vähänemmän tutuille. Itse en koskaan kuule noita sanoja. Onko ihmiset oikeesti vaan niin pahoja vai vaan mun kaverit? Mitä kauheata vikaa mussa on?

Tilanne ei ole ihan täysin niin paha kun annan ymmärtää. On minulla yksi ystävä, joka on oikeasti todella hyvä ihminen joka ei ole koskaan minua satuttanut. Hän on kummilapseni äiti. Ihanan kummilapseni. En usko että hän pystyisi täysin koskaan ymmärtää lapsettomuuden tai fyysisen sairauden taakka, mutta en pyydäkään ihmeitä. Sanotaanhan ettei voi olla yhtä ystävää kaikille ihmisen ominaisuudelle vaan hanki monta kaveria jokaiselle ominaisuudellesi (tai jotain siihen suuntaan). Mutta en vaan ymmärrä sitä, että sadasta tutusta, 10 ystävästä vain yksi pystyy sanomaan "miten oikeasti voit" ja tarkoittaa sitä?

Työpaikan vauvauutiset

2009-09-03T23:45:00.000-07:00

Aamun ensimmäinen duunimeili oli että työkaveri on saanut vauvan ja pitäisi tulla laittamaan onnittelukorttiin nimi. Tämä työkaveri on mies, joten en voinut odottaa tietoa, koska hän ei tietenkään ollut raskaana. En puhu hänen kanssaan muusta kuin työasioista, joten en tiennyt vaimon raskaudesta. Sinänsä hän on hyvä tyyppi ja teen melkein päivittäin työtä hänen kanssa. Miksi tommoinenkin tuntuu tosi pahalta? Ei tee mieli onnitella ollenkaan. Koska minulla ei ole vauvaa, ei sinne päinkään.

Miksi netti on täynnä lapsettomuusongelmia, mutta tosielämässä kaikilla on lapsia. Mun työpaikalla ei ole yhtään naista jolla ei olisi lapsia. Kaikilla miehilläkin on lapsia, paitsi muutamalla nuoremmalla miehellä jotka ovat sinkkuja / juuri pariutunut. Sanotaan että lapsettomuus on yleinen ilmiö, mutta miksi ihmeessä minun työpaikkani sikiää kun vaan ehtii?

Paha olo

2009-09-03T02:19:00.000-07:00

Mulla on koko ajan paha olo. Tämä alkoi joskus keväällä. Aluksi ihmeellisesti uskoin että hei ehkä olen raskaana. Mutta aina kuukautiset alkoi melko ajoissa tai liian ajoissa. Mutta vuoden säädön jälkeen en enää usko siihen pätkääkään. Koska kuukautiset alkaa aina ajoissa. Erikoislääkäri sanoi, että huono olo voi tulla lääkkeistä joita syön. Mutta ei niistä aikaisemmin huonoa oloa tullut ja niitä olen sentään syönyt kauan. Ja perussairauteni on hyvällä tolalla, joten ei se siitäkään pitäisi johtua. Olo pahenee ennen kuukautisten alkua ja viikkoa ennen kuukautisia alkaa kuukautistyylinen kipu. Lisäksi tiputtelua on melkein koko ajan. Itse olen epäillyt endometrioosia, mutta monta lääkäriä on tuhahdellut ettei mulla sellaista ole. Kuulemma kaikki kunnossa sillä puolella. Sen jälkeen olen epäillyt hormonipuutteita mutta samat lääkärit on sanonut, että koska kuukautiset tulevat kohtalaisen säännöllisesti ei puutetta voi olla koska olen nuori vielä. Eikö labroja ole suostuttu ottaa. Eli onko siis ihan normaalia että on tiputtelua koko ajan, ennen kuukautisia viikon verran kipua ja pahoinvointia? Mikä tiettyjä lääkäreitä vaivaa kun eivät halua kuunnella potilaita? Jos heille sanoo jotain, epikriisissa lukee jotain ihan muuta mitä olen sanonut?

Uni

2009-08-28T00:20:00.000-07:00

Näin unta että lähdettiin hakemaan adopitolasta ulkomailta.Yhtäkkiä saatiinkin neljä adoptiolasta vaikka lähdettiin vain yhtä hakemaan. Odotin pientä mustaa lasta mutta yhtäkkiä mun eteen tuotiin 6v valkoinen poika ja sanottiin että se on minun. Olin aluksi hämilläni iästä ja väristä mutta sitten tajusin että tämä on juuri se mitä haluan, sillä lapsi on minun! Yhtäkkiä lapsia oli enemmän, seuraava oli vauvaikäinen musta lapsi, lisäksi 13v musta tyttö ja 17 v. valkoinen tyttö. Tuo teini-ikäinen sanoi minulla että hän ei halua tulla Suomeen, sillä Suomi ei ole hänen kotimaa ollenkaan ja hänellä oli kova koti-ikävä oikeata kotimaatansa. Olin kauhean surullinen tytön puolesta enkä oikein tiennyt miten olisin voinut lohduttaa. Tiesin että lapsi pitää kuitenkin tuoda kotiin ja ajattelin että jotenkin kuitenkin pystyisin auttaa häntä jottei hän kokisi olevansa niin väärässä paikassa.

Kun päästiin kotiin tajusin, että meillä ei ole tilaa neljälle lapselle ja piti alkaa hankkimaan uutta taloa koska kaikki lapset halusivat omat huoneet. Huomasin myös ettei meillä mieheni kanssa ei ollut enää yhtään aikaan kaksistaan ja mietin miten kivaa olisi kuin ehtisi vain halata häntä, mutta oli liian kova kiire siihenkään. Kuitenkin tajusin kuinka onnellinen olin, kun minulla oli yhtäkkiä neljä lasta ja mietin että kyllä parisuhteeseen jossain välissä on aikaa. Rupesin jo järjestelemään ettei tarvitse enää olla töissä ollenkaan vaan tehdä kaikkensa näiden lasten eteen.

Aamulla kun heräsin tuo uni tuntui todella todelliselta ja olin tosi onnellinen. Sain edes unessani olla hetkellisesti neljän lapsen äitinä. En ole kyllä koskaan ajattellut että minulla pitäisi olla noin monta lasta, saisi edes joskus yhden.

En osaa ajatella olisiko eroa siitä olisiko lapseni biologisesti omani vai adoption kautta. Musta tai valkoinen. Olisin vaan niin maailman onnellisin, jos saisin vain lapsen.

Hermoromahdus

2009-08-13T05:00:00.000-07:00

Sain vihdoinkin potilaskertomuksen klinikalta lääkärin uskomattoman säädön jälkeen. Lääkäri ei koskaan kirjattanut mustaa valkoisella vaan jouduin soitella klinikalle monta kuukautta. Jos en olisi niin tehnyt, todennäköisesti käynnistä tuskin koskaan ei olisi jäänyt mitään todisteita.

Järjestelmällisen patistuksen jälkeen tuo paperi tupsahti postilaatikkoon 2 kuukautta myöhemmin. Uskomatonta toimintaa. Sen lisäksi että kertomus meinasi kokonaan jäädä tekemättä, se oli myös täynnä räikeitä virheitä, siinä oli myös kokonainen kappale selkeästi toiselle potilaalle tarkoitettua tietoa.

Kertomuksessa luki, jos tulisin raskaaksi, tilaston mukaan 5 vuoden kuluttua minulla olisi vaan n. 40 prosenttia olla elossa. Ei kauhean lohduttavaa. Tuo paperi kokonaisuutena toi minulle takaisin nuo kaikki vanhat muistot siitä, kun elämäni oli veitsen terällä. Iltapuuhat jäi sikseen ja aloin vollottamaan lohduttomasti. Vaikka kuinka yritän olla positiivinen, nämä ikävät faktat tupsahtelevat aina silloin tällöin pinnalle enkä aina jaksa olla vain iloinen. Ulkoisesti kyllä, mutta kotona suru joskus iskee.

Ihana mieheni aina sanoo, että on parempi olla surullinen kuin olla vihainen. Suru kuulemma on vaikeampi kohdata. Totta, niin kuin yleensäkin mieheni sanat. Vihainenkin olen ollut, mutta olen nyt lähinnä surullinen. Viha syö sisintää mutta siltikin jotenkin se on helpompi kestää.

Tämän pienen hermoromahduksen jälkeen, olen taas kohtalaisen tyyni. En voi muuta kuin uskoa, että joskus minullekin onni on myötä. Paskat tilastoista!

Vertaistukea eri ulottuvuudessa?

2009-08-12T04:12:00.000-07:00

Luulen, että yksinäisyyden ja lapsettomuuden tunteessa on jotain samaa. Nämä ihmiset vain ovat niin eri maailmoissa, että harvoin ne kohtaavat. Parittomien ja parillisten maailmoissa. Paitsi ehkä silloin kuin sama tunne tulee samasta henkilöstä.

Ihmiset jotka eivät ole lapsettomuutta kokeneet, päästävät helposti sammakkoja suustaan. Keksitään helppoja ratkaisuja lapsettomuuden ongelmaan: "Onhan elämässä muutakin kivaa, voi vaikka matkustella!" tai "ei tää lasten hoito aina helppoa ole". Kun ihmisen koko olotila järkkyy, ei silloin paljon uudet matkat auta ja lapseton tekisi mitä tahansa kun voisi hoitaa lasta vaikka kuinka olisi rankkaa.

Miten helposti sama henkilö sanoo yksinäisyydensä kanssa taistelijalle, että "ei tämä pari suhde aina helppo ole kun joutuu joustamaan"? " Että hanki kiva harrastus?" Ei siinä mitään, hyvällä onnella yksinäisen verkkoon harrastuksen tms kautta voi jäädä joku, ja siinä voi yksinäisyys jäädä sillä hetkellä taka-alalle. Mutta yksinäisyyden tunnetta ei poisteta harrastuksella eikä sillä että keksitään helppoja ratkaisuja sen sijaan että kuunneltaisiin ja oltaisiin tukena.

En tiedä. Voin olla väärässä. Kuitenkin sinkkuaikoinani ja joskus yksinäisyyden tunteen kohdattaessa, ajattelin, että jos minulla olisi joku joka ymmärtäisi, elämä olisi helpompaa. Ja sitten kun löysin hänet, totta todella, niin elämästä tulikin omalla tavalla helpompaa. Tyhjyys katosi. Samalla tavalla nyt koen kaipuun lapseen. Ajattelen, että se olisi autuus.

Ymmärrän että elämässä on muutakin. Kivoja asioita. Tyhmiä asioita. Asioita, joiden kanssa vaan pitää elää. Mutta tästä lapsettomuuden tunteesta ei vaan pääse eteenpäin. Miten tuon kanssa jaksaa?

Lapsettomien / lapsellisten maailman ero

2009-08-11T05:26:00.000-07:00

Olen pähkäillyt pääni puhki lapsellisten ja tahattomasti lapsettomien maailmaa ja kuilua siinä välillä. Itse kuulun siihen lapsettomien pieneen vähemmistöön, lapsettomuuden kuiluun, jossa koko ajan putoan syvemmälle. Netti on täynnä lapsettomien kokemuksia, peilaan itseäni heihin, heihin samastun. Tuskaa negasta, surua muiden plussista, ihmisten tilannetajun puutetta.

Alan olla varovainen jo etukäteen. Pelkään jo sitä, että kaverit, jotka eivät vielä ole perustaneet perhettä, tekevät sen pian enkä halua ottaa yhteyttä heihin. Se on kuitenkin edessä sitten kun he ovat saaneet bailata tarpeeksi.

Samalla mietin miten lapselliset kokee lapsettomat. Heillä on perhe hoidettavana, heillä on omat ongelmansa. Ei kai he halua itselleen taakkaa lapsettomien murheisiin, eikä sitä miten lapseton kokee heidän onnensa. Samalla lapseton kokee uskomatonta tuskaa, jota lapsellinen ei voi ymmärtää. Mutta näin lapsettomien ja lapsellisten välinen ero kasvaa entisestään.

Todellista ymmärrystä on vaikeata löytää. Lähinnä ymmärrystä tulee läheltä, ihmiseltä joka elää tätä elämää kanssani. Mieheltäni. Samoin samassa tilanteessa olevat / olleet voivat ymmärtää, mutta heitä olen löytänyt vain netistä. En ole koskaan kuullut että joku tuttu olisi itse ruvennut kertomaan lapsettomuudestaan. Siitä on vaikea kertoa ja varsinkin näistä tunteista. Nämä tunteet eivät ole hyväksyttyjä, koska lapsen pitää olla aina taivaan lahja, vaikka se olisi toisen.

En halua, että lapsellisten ja lapsettomien ero on näin räikeä, enkä halua muuttua katkeraksi. Haluan olla onnellinen toisten onnesta, plussasta, kääröstä, taaperosta. Mutta silti samaan aikaan juuri tuo onni satuttaa niin paljon, että tekee mieli vaan käpristyä nurkkaan ja muuttaa unimaailmaan. En jaksa iloita enkä silti pysty muuttumaan.

Mietin välillä, miksi toisten lapsitiedot tuntuu erilaiselta kun toisten. Onko esimerkiksi helpompaa saada lapsitieto ihmiseltä, jonka elämässä on ollut muita rankkoja asioita? Mielestäni on. Entä onko helpompi saada tuo tieto ihmiseltä, joka on ollut osa elämääni rankkojen kokemusten aikana, ymmärtänyt, tukenut? Samoin, on. Toisaalta ihminen, joka on aina toisten ongelmista tuhahdellut kun on saanut itse kaiken aina niin helposti, tällaisten helppojen raskaudet on mielestäni vaikeampi niellä. Typerää, mutta mielestäni näin on.

Onkohan onnellisuus vakio?

2009-08-11T05:13:00.000-07:00

Onkohan onnellisuus vakio? Onkohan jokaisella alaraja ja yläraja, joiden väliin onnellisuuden tunne pitää mahtua, toisilla vaan tuo yläraja ja alaraja on korkeampi kuin toisilla ja toisilla matalampi? Silloin kuin menee todella huonosti, niin jossain välissä on pakko onnistua, jotta keskiarvo pysyisi muuttumattomana? Jos taas menee koko ajan hyvin, niin silloin onnellisuusvakio on korkea. Jos taas menee koko ajan huonosti niin onnellisuusvakio on matala.

Tällaisia ajatuksia mun pieni pää miettii, kun mietin elämän reiluutta ja epäreiluutta. Tietty porukka porhaltaa elämän läpi ilman suuria ongelmia, sairautta, yksinäisyyttä, lapsettomuutta, You name it. Niillä on ehkä korkeampi onnellisuusvakio kun niillä jotka joutuu käydä kaiken läpi pohjamutia myöten. Onnellisuuden tunne ei tietenkään ole vaan fakta vaan on osin kyse siitä miten asiat näkee. Mutta kyse ei voi olla vaan asenteesta?

Monen vuoden sairaalarupeaman jälkeen olen hyväksynyt fyysisen sairauteni ja koen olevani jopa etuoikeutettu kun olen parantunut niin hyvin. Kaikilla ei mene näin hyvin. Olen myös kokenut sen takia kasvanut henkisesti. Sanoisin että asenteeni on hyvä. Muutenkin elämätilanne on hyvä, ulkopuolisesti kukaan ei voisi nähdä tuskaa sisälläni. Mutta tämän takia lapsi on niin kivisen polun takana. Ehkä mahdottoman. Ja se tekee niin kipeää.

Iltalehden uutisissa sanottiin, että tutkimuksen mukaan onnellisuuden tunne kasvaa iän myötä. Voiko se kasvaa vaikka tahattomasti lapseton ei saa koskaan lasta. Lapsi on niin perustavan laatuinen asia, että minusta on vaikea uskoa sitä.